III osa: Talouselämä

  • Yhteiskunta taloudellisena järjestelmänä 
    Taloudellisen tiedon vajavaisuus 
    Missä sitten on ratkaisu? 
    Nykyisen talouden perusrakenne 
    Kolme eri hintajärjestelmää 
    Aidon markkinatalouden idea 
    Talouden kolmiulotteinen rakenne 
    Kapitalismin kehitys 
    Kapitalistis-sosialistisen talouden kehitys 
    Globaali kapitalistinen kilpailu 
    Uudet poliittiset mahdollisuudet 
    Talousjärjestelmät ja luonto 
    Aidon markkinatalouden käytäntö 
    Markkinatietojen avoimuus 
    Raha arvon mittana 
    Raha kaupan kohteena 
    Tavallinen kaupankäynti 
    Kuluttajien ohjaama tuotanto 
    Omaisuuden hallinta 
    Keinottelu 
    Henkisen työn laatu ja määrä 
    Taiteen, tieteen ja keksintöjen kauppa 
  • Tekniikan kehityksen suunta 
    Yhteiskunnallinen säätely 
    Verotuksen perusteista 
    Tuotannon verotus 
    Yhtiöiden verotus 
    Kollektiivisen omistuksen haitat 
    Kuluttajasuoja 
    Työn arvo 
    Perustulo 
    Suuri saneeraus 
    Yksilö, yhteiskunta ja maailma 

Yhteiskunta taloudellisena järjestelmänä

Yhteiskunnan talouselämällä tarkoitetaan kaikkea sitä toimintaa, jolla yhteiskunta muuttaa luontoa omaksi hyödykseen eli jonka tuloksia käyttämällä se pyrkii laajentamaan oman suuntaista mielekkyyttään ja vaikutustaan maailmassa. Yhteiskunnallisen kehityksen kiertokulussa talouselämä merkitsee energian ja materian ottamista muilta olemassaolon muodoilta yhteiskunnan sisäisen yhtenäisyyden vahvistamiseksi ja sen yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Talousjärjestelmällä puolestaan tarkoitetaan sitä yhteiskunnallista järjestelmää, johon järjestyneenä yhteiskunnan jäsenet harjoittavat taloutta. Ihmiset ottavat tietojensa ja taitojensa rajoissa ja taloudellisten suhteiden rakenteeseen järjestyneenä luonnosta raaka-aineita, energiaa, kasveja ja eläimiä, käyttävät niitä elääkseen ja laajentaakseen omaa olemassaoloaan ja palauttavat ne luontoon itselleen huonommassa muodossa kuin ne olivat ennen käyttöönottoa.

Kullakin talousjärjestelmällä on tietyt perussäännöt, joita sen taloudellisessa toiminnassa noudatetaan. Säännöt ovat poliittisesti laaditut ja ne määräävät sen, miten erilaisten taloudellisten toimintojen arvosuhteet muodostuvat. Tämän mukaan tässä kirjassa talousjärjestelmällä tarkoitetaan omistamisen ja vaihdannan sääntöjen järjestelmää, jonka mukaan hyödykkeiden hinnat ja niiden tuottamisen kannattavuussuhteet muodostuvat.

Taloudellisen tiedon vajavaisuus

Yhteiskunnan taloudellinen menestyminen riippuu ainakin kahdesta tiedollisesta tekijästä. Mitä kehittyneempi tieto yhteiskunnan jäsenillä on siitä, kuinka heidän kannattaa yhdessä toimia ja kuinka luontoa voidaan muuttaa ja hyödyntää taloudellisiksi tuotteiksi, sitä paremmin ihmiset voivat ja sitä enemmän ja moninaisemmin luontoa voidaan käyttää yhteiskunnan hyväksi: tuottaa ruokaa, tavaroita, lääkkeitä, koneita ja niin edelleen, joilla luodaan mahdollisuuksia paremmalle tiedolle, laajemmalle yhteistoiminnalle, hyödyllisempien tuotteiden valmistamiselle ja edelleen menestymiselle.

Toisaalta, mitä puutteellisempi tieto yhteiskunnalla on siitä, millä tavalla yhdessä kannattaa toimia ja miten luonnon käyttäminen ja kuluttaminen sekä käytettyjen tuotteiden palautus luontoon heikentää luonnon tilaa, sitä heikommin ihmiset voivat ja sitä vaikeammin hyödynnettäväksi luonto muuttuu.

Tämä tuntuu hyvin selvältä riippuvuussuhteelta ja se antaa käytännöllisen ohjeen erityisesti tämänhetkisten vaikeuksien vähentämiseksi. Vaikeudet eivät näytä niinkään johtuvan sen tiedon puutteesta, jonka avulla osataan valmistaa koneita ja tavaroita, vaan sen tiedon puutteesta, jonka avulla tiedettäisiin, miten koko tuotantorakenne vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin ja luonnon terveyteen.

Tieteellisesti hankittavaa tietoa haittavaikutuksista, huonoista seurauksista, ei kuitenkaan ole olemassa. Huonous ja hyvyys eivät kuulu tieteen piiriin: jos jokin asia on tiedollisesti ja teknisesti mahdollista tehdä, mikään tiedollinen seikka ei voi estää sitä osoittamalla teolle huonoja seurauksia. Seurauksien arviointi jää aina uskomusten ja tunteiden eli jonkinlaisen kokonaisnäkemyksen varaan. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että tieteellinen tutkimus yhteiskunnallisten asioiden erilaisista syistä ja seurauksista ja kaikkien niiden yhteisvaikutuksista puuroutuu vähänkin laajempaa ongelmaa, kuten esimerkiksi työttömyyttä, tutkittaessa niin sekavaksi kokonaisuudeksi, ettei siitä saada käytännöllistä hyötyä. Siitä saadaan tunnetta ja sen laatu riippuu siitä maailmankuvasta, jonka kautta tilannetta tarkastellaan. Tieteellistä tietoa saadaan vain yksilöityjen ja tilastoitujen tapahtumien kautta, mutta yhteiskunnallisen kokonaisuuden aiheuttamien huonoiksi koettujen seurausten välttämiseen se on riittämätöntä ja myöhäistä.

Tämä periaatteellinen vaikeus merkitsee sitä, ettei yhteiskunta voi rajoittaa sen tietojärjestelmän, tässä talousjärjestelmän, aikaansaamia kokonaishaittoja sen itsensä tuottamalla tiedolla, tässä tiedoilla hintasuhteista. Kun jokin yksittäinen taloudellinen toiminta on yhteiskunnan talousjärjestelmän mukaan tiedetysti eli mitattavasti kannattavaa, kaikki samanlaiset taloudelliset toiminnat ovat jatkuvasti kannattavia, vaikka niiden yhteinen vaikutus olisi kuinka katastrofaalinen tahansa. Mikään tämän järjestelmän tuottama tieto ei pysty osoittamaan päinvastaista – jälleen sama tulos, johon päädyttiin jo politiikan ja ideologian yhteydessä ja joka tavallaan selittyy Maxwellin demonin mahdottomuudella.

Esimerkiksi, kun hallitseva yhteiskuntaluokka käyttää toista luokkaa hyväkseen eli riistää sitä esimerkiksi orjuudella, hallitseva luokka ei voi minkään tieteellisen tiedon avulla rajoittaa riistämistään, vaikka se olisi kokonaisuuden kannalta haitallista. Riistäjien näkökulmasta eli niiden hyväksymien tietojen mukaan toiselta ottaminen on jatkuvasti kannattavaa. Jos riistävä luokka luottaa vain oman rakenteensa tuottamaan tietoon, ja pysyy vallassa, se jatkaa riistämistään vielä kauan senkin jälkeen, kun riistäminen on käynyt sillekin rasitteeksi. Muutoksen on tapahduttava muulla perusteella kuin taloudellisella. Muun muassa tästä syystä läntinen kristillinen kulttuuri, jossa orjuudesta luovuttiin aikaisemmin, kehittyi nopeammin kuin itäinen kulttuuri, jossa vielä viime vuosisadalla oli melko laajasti maaorjuutta.

Toisena esimerkkinä on tilanne, jossa jokin valtio ryhtyy sotaan toista valtiota vastaan tarkoituksena vallata siltä maata tai muuta omaisuutta. Sen näkökulmasta katsottuna sodankäynti on kannattavaa ratkaisuun asti. Minkäänlainen taloustiede, sodankäyntitiede tai muu tiede ei pysty osoittamaan sitä, missä vaiheessa sodan aiheuttamat sekä omat että vastapuolen tappiot käyvät niin suuriksi, ettei mitään taloudellisia etuja ole voitettavissa.

Edelliset esimerkit ovat läntisen kulttuurin toivottavasti jo ohi menneestä todellisuudesta, mutta nykyisin sama kulttuuri on vastaavassa tilanteessa suhteessaan köyhiin ja luontoon. Se alistaa köyhiä ja riistää luontoa eikä se voi rajoittaa alistamistaan eikä riistämistään minkään tämän talousjärjestelmän tuottaman tieteen avulla, vaikka yhteiset tappiot olisivat kuinka suuret.

Missä sitten on ratkaisu?

Koska ratkaisu ei ole taloudellisia edullisuuksia koskevan tiedon lisäämisessä, se on tätä tietoa muodostavan rakenteen muuttamisessa. Taloudellisia edullisuussuhteita koskeva tieto määrää sen, kuinka ihmiset hyödyntävät toisiaan ja luontoa. Näitä suhteita muodostava rakenne on yhteiskunnan talousjärjestelmä. Ratkaisu on sen muuttaminen vähemmän materialistiseksi, vähemmän järjestykselliseksi.

Tietyn talousjärjestelmän sisällä taloudellisten hyödykkeiden arvosuhteet ovat ainakin periaatteessa tieteellisiä eli yhteisesti hyväksytyin periaattein mitattavia: käytännössä mittaus suoritetaan rahallisena hintana. Hinnoilla saadaan tieteellisesti päteviä väittämiä. Esimerkiksi sadan markan hintaista tuotetta voidaan sanoa viisi kertaa niin arvokkaaksi kuin kahdenkymmenen markan hintaista tuotetta. Jos aivan sama tuote maksaa toisessa kaupassa viisi markkaa ja toisessa kuusi, niin on taloudellisesti kannattavampaa ostaa se viidellä markalla, edellyttäen tietenkin, että myös muut kaupantekoon liittyvät seikat ovat samanlaisia. Tällaisista tosiasioista voidaan sitten kehittää varsin monimutkaisia tieteellisiä kaavoja kertomaan mikä on kannattavaa ja mikä ei.

Erilaisten asioiden taloudelliset kannattavuudet ovat kuitenkin vain järjestelmän sisäinen ominaisuus eivätkä ne kerro sitä, kuinka arvokas tai hyödyllinen mikin asia on jossakin toisessa järjestelmässä.

Tunnettua on että sosialismissa tuotteiden hinnat muodostuvat aivan eri tavalla ja erilaisiksi kuin kapitalismissa. Sosialismin sisäisen logiikan mukaan hinnat ovat aivan järkeviä ja oikeita, mutta on perusteltua väittää, että kapitalistinen hintajärjestelmä on kehittyneempi ja parempi, koska se on paremmin menestynyt maailmassa.

Kun talousjärjestelmän sisäisten kannattavuuksien noudattaminen johtaa yhteiskunnan toiminnassa tilanteeseen, jossa järjestelmän ulkoinen kannattavuus kääntyy jyrkän negatiiviseksi, yhteiskuntaa kohtaa talouskriisi. Tästä vapautumisen ratkaisu perustuu siihen, että on olemassa erilaisia talousjärjestelmiä, jotka muodostavat taloudellisten toimintojen suhteelliset arvot eri tavoin, ja eri järjestelmillä on erilaisia talou-dellisia kannattavuuksia ulkomaailmaan ja erityisesti luontoon nähden. Toisin sanoen erilaisille ideologioille rakennetut talousjärjestelmät tuottavat yhteisön jäsenille yhtä hyödyllisiä tuotteita erisuuruisilla luontoon ja ihmisiin kohdistuvilla rasituksilla.

Nyt kysymys on siitä, millainen on sellainen talousjärjestelmä, jolla on kapitalismia parempi hyötysuhde aivan samassa mielessä kuin kapitalismilla on sosialismia parempi hyötysuhde.

Nykyisen talouden perusrakenne

Nykyiset talousjärjestelmät rakentuvat pääosin kahdelle vastakkaiselle periaatteelle ja niiden erilaisille sekoituksille.

Toisena periaatteena on se, että taloudellisten arvojen suhteiden – suhteethan ovat oleellisia – annetaan muodostua vapaalla kaupankäynnillä siten, että tuotteiden omistajat saavat vapaasti myydä tuotteitaan ja tietojaan niistä haluamillaan hinnoilla tai olla myymättä. Tälle periaatteelle rakentuvaa järjestelmää, jolle nykytalous suureksi osaksi perustuu, sanotaan tässä kapitalismiksi. On huomattava, että näin määriteltynä sen sisältö poikkeaa siitä yleisestä mielikuvasta, että kapitalismi on kaikin puolin vapaata markkinataloutta.

Toisena periaatteena on se, että taloudellisen toiminnan kannattavuuksia eli hintasuhteita säädellään kaupankäynnin ulkopuolelta poliittisen elimen päätösten avulla. Tälle periaatteelle rakentuvaa järjestelmää, jota noudatetaan niin sanotuissa kommunistisissa maissa, sanotaan tässä sosialismiksi. On huomattava, että näin määriteltynä sen sisältö on jotain muuta kuin kansan tahtoa noudattava talousjärjestelmä.

Mainitut järjestelmät eivät yleisesti esiinny puhtaina vaan eri yhteiskunnissa noudatetut talousjärjestelmät ovat näistä periaatteista muodostuneita erilaisia sekoituksia. Koska eri valtioiden välinenkin käytäntö noudattaa joko kapitalistisia tai sosialistisia periaatteita, koko maailman talousjärjestelmää voidaan sanoa kapitalistis-sosialistiseksi.

Vielä on huomattava, että niin kapitalismi kuin sosialismikin ovat kasvuideologisia järjestelmiä. Kummankin sääntöjen ja käytäntöjen ensisijainen perustelu on se, että tällä tavalla rakentuva talous kasvattaa taloudellista toimeliaisuutta ohjaamalla talouden tuloksia tehokkaimmalla tavalla tuotannon kasvattamiseen, jonka tuotannon kasvun sitten oletetaan parantavan kaikkien hyvinvointia. Keinot vain poikkeavat. Kun kapitalismissa katsotaan, että parhaiten tuotantoa kasvatetaan yksityisesti omistettujen yritysten avulla ja niiden etuja ajamalla, niin sosialismissa uskotaan poliittiseen ohjaukseen ja poliittisen vallan etujen turvaamiseen.

Koska nykyään ollaan tilanteessa, jossa melko yleisenä ja myös perusteltuna pelkona on se, ettei kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä pysyvä maailmantalous pysty ajoissa reagoimaan luonnontilan huononemiseen sen enempää kuin rikkaiden ja köyhien välisen ristiriidan kasvamiseen vaan se on ohjelmoitu kulkemaan katastrofista katastrofiin, on tarkasteltava, löytyykö muuta järjestelmää. Täyttävätkö mainitut järjestelmät koko taloudellisten järjestelmien kentän vai onko sieltä löydettävissä jokin näistä poikkeava kolmas periaate, jolle voidaan rakentaa entistä vakaampi käytännön talous.

Millaisille säännöille rakentuisi talousjärjestelmä, joka ei nojaisi kasvuideologiaan vaan ihmisten väliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, senkin uhalla, että talous kasvaisi silloin hitaammin?
Kolme eri hintajärjestelmää

Ratkaisu edellisessä luvussa esitettyyn kysymykseen selviää syventymällä talouden peruskäsitteisiin. Yhteisön taloudellinen toiminta voidaan jakaa kolmeen periaatteessa eriluontoiseen osaan. Ensiksi on se toiminnan osa, jossa kansalaiset muuttavat luonnon ja toistensa voimavaroja heille hyödyksi niin kuin yhteisössä hyödyllisenä pidetään. Tämä on tuotantoa. Toiseksi on toiminta, jossa ihmiset jakavat saavutetut tuotteet eri tarkoituksiin ja joka suoritetaan yhteiskunnan talousjärjestelmän luoman hintajärjestelmän avulla siten, että sen mittaamat suhteelliset hyödyt ohjaavat tuotteita oikeisiin kohteisiin. Tämä on talouteen puuttuvaa yhteisöllistä tai poliittista toimintaa. Kolmanneksi on se taloudellisen toiminnan osa, jossa tuotteita käytetään ja kulutetaan ja palautetaan luonnon kiertokulkuun. Se on kulutusta.

Hyödykkeiden jakaminen yhteisölle, toisin sanoen hintajärjestelmä, voidaan tehdä kutakin näitä kolmea erilaista toimintaperiaatetta painottavaksi. Nämä järjestelmät, kuten myöhemmin tullaan huomaamaan, sopivat eri kehitysvaiheisiin kulttuurin taloudellisen kehityksen kaaressa.

Ensimmäinen periaate rakentuu tuottamisen pohjalle, tuotannon ja tuottajien etuja painottaen. Taloudellisen hyödykkeen tuottaja, haltija tai omistaja suorittaa jaon haluamallaan tavalla. Alkeellisimmillaan hallinta tai omistus on valtauksen tulosta, kun vallataan maata, voitetaan orjia tai muuta sellaista. Myöhemmin se on valmistuksen tulosta, kun edellä mainitun hallinnan avulla valmistetaan taloudellisia hyödykkeitä esimerkiksi ruokaa ja rakennuksia. Kehittyneemmässä yhteiskunnassa jaettavien tuotteiden hallinta on myös välittäjänä olemista, kun tuotteilla käydään kauppaa ostaen valmistajilta ja myyden kuluttajille. Tämän periaatteen mukaan tuotteen omistaja, olipa omistamisen alkuperä mikä tahansa edellä mainituista, voi suorittaa omaan käyttöönsä tulemattomien tuotteiden jaon vapaasti.

Hän voi antaa tai myydä niitä mihin palvelukseen, vaihtotuotteeseen tai hintaan hyvänsä ja kenelle, missä ja koska hän haluaa, tai hän voi olla myymättä niitä kenellekään. Sama vapaus koskee myös kaikkea myymiseen liittyviä tietoja. Tällaista ideaalijärjestelmää kutsun tässä kapitalismiksi ja se vastannee melko tarkkaan myös sitä talouden laatua, mitä useimmat kapitalistit pitävät ihanteenaan.

Toinen periaate on se, että tuotteiden jako suoritetaan yhteisesti poliittisen elimen avulla. Alkeellisimmillaan tällainen poliittinen elin on perhe, heimo, alkuseurakunta tai muu sellainen, joka jakaa keskenään sen jäsenien hankkimat elämisenvälineet. Yhteisöjen kasvaessa niiden poliittiset elimet erikoistuvat ja järjestäytyvät aina valtion ja valtioliittojen poliittisen rakenteen kokoiseksi yhteiskuntakoneistoksi, jolla on vapaus säädellä uusien taloudellisten arvojen valtausta, tuotantoa ja kaupankäyntiä yhteisön yhteiseksi hyväksi. Tässä määritellään sosialismi tätä periaatetta noudattavaksi järjestelmäksi. Sillä on kuitenkin kaksi toisistaan poikkeavaa tarkoitusta ja toimintatapaa, kuten myöhemmin ilmenee.

Kolmas periaate on se, että tuotteiden kuluttajat ohjaavat tuotteiden jakautumisen yhteiskuntaan. Jakautumista ohjaavat hintojen suhteet muodostuvat ostajien, viime kädessä kuluttajien valinnanvapauden, toiveiden ja toimien ohjaamina. Tätä periaatetta noudattavaa järjestelmää sanotaan tässä aidoksi markkinataloudeksi. Se vastaa myös kaikkia niitä katsantokantoja, joiden mukaan ostajat ja kuluttajat lopulta päättävät siitä, mitä ja miten hyödykkeitä tuotetaan.

Kussakin tapauksessa syntyy aivan erilainen hintamekanismi. Jos tuottajat saavat vapaasti päättää, millä ehdoilla he kauppoja käyvät, hinnat muodostuvat sellaisiksi, että ne ohjaavat vaurautta ensisijassa myyjille, kauppiaille ja tuottajille. Jos poliittinen valta saa vapaasti päättää, miten arvokasta mikin tuotanto on, hinnat muodostuvat sellaisiksi, että ne ylläpitävät kyseistä poliittista vallankäyttöä. Jos taas kuluttajat saavat vapaasti päättää, millaista tuotantoa he haluavat, hintamekanismi muodostuu heidän etujaan ajavaksi. Tähän asti asia on selvä, kunhan ratkaistaan, mitä tarkoitetaan kuluttajien ohjaamalla, aidolla markkinataloudella.

Aidon markkinatalouden idea

Edellisen mukaan voidaan päätellä, että aito markkinatalous toteutuu, kun sen enempää tuottajat kuin poliittinenkaan valta eivät säätele taloutta omaksi edukseen.

Tuottajien mahdollisuus säädellä taloudellisten arvojen suhteita perustuu myymisen vapauteen, vapauteen säädellä hintoja ja hintatietoja sen mukaan, kuka on ostaja ja millaisia vastapalveluksia hänellä on tarjota. Valikoivalla kaupankäynnillä myyjät säätelevät markkinoita tietysti omaksi edukseen. Jotta talous ohjautuisi aidosti kuluttajien eli ostajien toiveiden mukaan, tuottajat eli myyjät eivät voi kohdella eri asiakkaita eri tavoin.

Myöskään poliittisen vallan toimet eivät saa säädellä hintasuhteita. Se tarkoittaa sitä, ettei poliittinen valta saa ohjata laeilla ja säädöksillä hintasuhteita suosimalla joitain tuotantoja ja syrjimällä muita. Tällaista suosintaa ovat esimerkiksi joihinkin talouden aloihin kohdistuvat lupamenettelyt, tuotantotuet, hintasäännöstelyt ja erityiset verokohtelut. Tällainen säätely, vaikka sen tarkoituksena olisi kansalaisten etu, tuottaa sellaista taloudellista toimintaa, joka lisää poliittisen tuotannon määrää ja poliittista vallankäyttöä. Tämä on sosialismin suunta, joka ohjaa taloudellisia resursseja yhä voimakkaammin kansalaisten hallinnasta puolueiden ja poliitikkojen hallintaan.

Poliittisen vallan on kuitenkin valvottava taloutta myös toisella tavalla. Jos yhteisön jäsenet saavat aivan vapaasti toteuttaa taloudellisia toiveitaan, kaikki eivät tyydy avoimeen ja rehelliseen kaupankäyntiin vaan aina löytyy ihmisiä, jotka varastavat, kiristävät, lahjovat ja tekevät keskenään ihmisarvoa loukkaavia sopimuksia. Jotta talous ei kärsisi tällaisista yhteisiä voimavaroja kuluttavista toimista, yhteiskunta kieltää ne laeilla. Jos kielto koskee yhtälailla jokaista, sellaisen asettaminen ei ole talouden säätelyä sosialistisessa mielessä. Tällaiset taloudellisen toiminnan rajoittamisethan eivät lisää poliitikkojen valtaa, päinvastoin, eivätkä ne myöskään vaikuta tuotteiden hintasuhteisiin ainakaan millään poliittista valtaa suosivalla tavalla.

Aidon markkinatalouden ero kapitalistiseen talouteen nähden on siinä, että aidossa markkinataloudessa yhteiskunta lisää sille haitallisten ja kiellettyjen taloudellisten toimien listaan myös sellaisen kaupankäynnin, jossa myyjä kohtelee eri ostajia eri tavoin tuotteiden hintojen ja niistä kertovien tietojen suhteen. Näin tehdessäänhän myyjä syrjii joitakin ostajia, yksityisiä tai yrityksiä, toisten kustannuksella ja siten estää markkinoiden ohjautumista alhaalta päin.

Tuotteen valmistajalla on täysi vapaus valmistaa myyntiin haluamiaan tuotteita, sikäli kun niitä ei ole muutoin katsottu yleisölle haitallisiksi, ja pyytää niistä vapaasti valitsemaansa hintaa. Kuitenkin sillä ehdolla, että hinta on kaikille sama. Se puolestaan edellyttää sitä, että hinta on ilmoitettu kaikille samanarvoisissa yksiköissä eli rahassa. Toiseksi se edellyttää sitä, että kaupantekomahdollisuus ja tieto siitä ovat kaikille avoimet. Aidossa markkinataloudessa ei ole tuotteiden hintoja ja kauppoja koskevia liikesalaisuuksia.

Jokaisella tuotteen välittäjällä ja jatkojalostajalla on vapaus ostaa tuottajien tarjoamia tuotteita samaan hintaan kuin niitä myydään muillekin. Hänellä on myös vapaus myydä tuotteita itse valitsemaansa hintaan, kunhan se on sama kaikille.

Kuten nähdään, aidon markkinatalouden idea on analoginen kirjan ensimmäisessä osassa esitetyn mielekkyyden idean ja toisessa osassa esitetyn poliittisen demokratian idean kanssa. Aidossa markkinataloudessa taloudelliset arvosuhteet rakentuvat alhaalta päin, yksinkertaisuudesta ja vajavaisuudesta kasvamalla, aivan niin kuin yleinen mielekkyys. Samoin toimii myös aito demokratia. Senkin toimintaideana on alhaalta päin kasvavan mielekkyyden ja järjen saattaminen yhteisen hyvän lähteeksi. Alhaalta päin vaikuttaminen edellyttää jokaiselle tasa-arvoista mahdollisuutta vaikuttaa yhteisiin asioihin.

Politiikassa demokratia tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä kaiken poliittisen toiminnan läpinäkyvyyttä. Taloudessa demokratia tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta sekä kaiken taloudellisen toiminnan läpinäkyvyyttä.

Talouden kolmiulotteinen rakenne

Edellä esitetyn kolmiulotteisen käsitteistön avulla voidaan teoriassa rakentaa millainen talousjärjestelmä tahansa. Toisaalta esitetty kolmiulotteinen käsitteistö selittää myös nykyisten talousjärjestelmien olemukset ja toimintatavat paljon selvemmin kuin nykyisin käytetty kaksiulotteinen kapitalismi–sosialismi malli. Se johtuu luonnollisesti siitä, että kaksiulotteinen malli jättää osan talouselämän ilmiöistä ulkopuolelleen asioiksi, joita sen mukaan ei voida edes periaatteessa ymmärtää.

Eräs merkittävä taloudellisen tiedon kehittymistä rajoittava käsitteellinen puutteellisuus on perinteisesti liittynyt siihen, että kapitalistiseen periaatteeseen nojautuvan järjestelmän on kuviteltu täyttävän koko markkinatalouden kentän, koko sen alueen, joka ei ole sosialistisesti säädelty. Nyt voidaan todeta, että tämä malli on ollut väärinkäsitys – tahaton tai tahallinen. Markkinatalouden puoli jakautuu selvästi kahden vastakkaisen periaatteen alaiseksi alueeksi, ylhäältä ohjautuvaksi ja alhaalta ohjautuvaksi, joista kummallekin periaatteelle on rakennettavissa aivan eri tavoin toimiva, erilaisiin hintasuhteisiin johtava ja myös erilailla ihmisiä ja luontoa kohteleva talousjärjestelmä.

Tähän asti on asia ymmärretty tai ainakin selitetty niin, että kuluttajien edut tulevat automaattisesti huomioitua sillä, että heillä on mahdollisuus vapaasti valita vähittäiskaupasta itselleen edullisia tuotteita ja jättää epäedulliset tuotteet ostamatta, ja samalla he ohjaavat koko kansantaloutta omaksi hyväkseen. Kuluttajan vapautta on, sinänsä oikein, pidetty niin tärkeänä asiana, että useissa maissa on laeilla säädetty muun muassa hintojen selvästä näkyvyydestä vähittäiskaupoissa ja kaikkien asiakkaiden yhtäläisestä kohtelusta. Nyt vain tämä valinnan vapaus on ulotettava koko siihen monipolviseen ketjuun, joka johtaa tuottajilta, alihankkijoilta, sisaryrityksiltä, tukkukauppiailta ja muilta välikäsiltä kuluttajille. Tämä on tärkeää, sillä kuluttajille lopulta tulevan tarjonnan laatu riippuu aivan olennaisesti siitä, millaisia tuotteita tämän monimutkaisen ketjun kannattaa toisilleen tuottaa.

Kolmiulotteinen talousmalli, henkilöitynä poliitikko–myyjä–ostaja, ratkaisee itse asiassa sen pitkäaikaisen periaatteellisen kiistan, toimiiko nykyinen markkinatalous eli kapitalismi tuottajien vai kuluttajien ehdoilla: ovatko tuotteet nykyisessä taloudessa ensisijaisesti sellaisia, joiden valmistaminen ja kauppaaminen on tuottajille ja kauppiaille mahdollisimman kannattavaa vai ovatko ne sellaisia, jotka täyttävät mahdollisimman hyvin kuluttajien toiveet. Kysymys jää kaksiulotteisessa mallissa vastaamatta, koska siinä on vain yhdenlaista markkinataloutta, ja sen mukaan kummatkin näkökannat ovat yhtä perusteltuja.

Nyt voidaan sanoa, että kapitalistinen markkinatalous toimii tuottajien ehdoilla, mutta ei siitä syystä, että tuottajat määräisivät mitä on kulutettava, tai että tuotteet olisivat huonoja tai että tuottajat kähmisivät itselleen liian suuria voittoja, vaan siitä syystä, että kapitalismissa tuottajilla on mahdollisuus kuluttajilta piilossa ohjata sitä kaupankäyntiä, jonka viimeisessä vaiheessa tarjonta kuluttajille syntyy.

Aito markkinatalous toimii kuluttajien eduksi, mutta ei siitä syystä, että heillä olisi tässä järjestelmässä suurempi valinnanvara tai että he saisivat halvemmalla haluamiaan tuotteita, vaan siksi, että jokainen osa siinä kaupankäyntien ketjussa, joka lopullisen tarjonnan muodostaa, on kaikille avointa niin tiedon kuin ostamisenkin suhteen. Tällöin tuotteiden hintasuhteet muodostuvat kaikkien ostajien yhteisen toiminnan tuloksena ja silloin tuotteiden tuottaminen suhteutuu sellaiseksi, että tarjonta on kuluttajien näkökulmasta katsottuna riittävän monipuolista, laadukasta ja edullista.

Toinen kaksiulotteiseen malliin liittyvä taloudellista ajattelua rajoittava seikka on se, että siinä kovan, työläisiä, kuluttajia ja luontoa riistävän kapitalistisen järjestelmän ainoaksi vastakohdaksi on esitettävissä sosialistinen järjestelmä. Ajatellaan, että ainoa tie pois kapitalismin aiheuttamasta tilanteesta on lisätä markkinoiden säätelyä. Kun sosialistiseen suuntaan siirtyminen ei ole kuitenkaan käytännössä poistanut tavallisten ihmisten tyytymättömyyttä, epäillään olisiko vika sittenkin ihmisissä eikä järjestelmässä. Kysymys on kaksiulotteisessa talousmallissa ratkaisematon.

Vasta kolmannesta näkökulmasta nähdään, että vika on sekä kapitalismissa, että sosialismissa eli nykyisen järjestelmän kaksiulotteisuudessa – tai niissä ihmisissä, jotka ymmärtävät talouselämän kaksiulotteisesti.

Se, että kapitalismissa riistetään työläisiä ja ollaan ottamatta huomioon pienen ihmisen vaikeuksia, ei suinkaan johdu siitä, että vallassa olevat kapitalistit olisivat sen “huonompia” ihmisinä kuin muutkaan. Kun he maksavat mahdollisimman pientä palkkaa ja irtisanovat työläisiään, he tekevät sen taloudellisten realiteettien pakosta sillä hetkellä kannattavimpana toimintana, ja myös työläistensä eduksi. Ellei jokin taloudellinen yritys tai yhteiskunta tarvittaessa tee tällä tavalla, se joutuu vaikeuksiin ja sen kaikki työläiset menettävät taloudellista hyvinvointiaan.

Tästä syystä johtajien on joskus kovetettava mielensä ja tästä syystä valtaajiksi, omistajiksi ja kauppiaiksi valikoituu keskimäärin sellaisia ihmisiä, jotka parhaiten oppivat olemaan näkemättä yksityisten ihmisten vaikeuksia. Se on eduksi koko yhteiskunnalle, mutta vain niin kauan kuin pysytään kapitalistisessa järjestelmässä ja sen mukaan suhteutuvissa kannattavuuksissa.

Se, että sosialismissa tavallisten kansalaisten on jatkuvasti uhrattava omaa taloudellista hyvinvointiaan järjestelmän hyväksi, ei johdu ollenkaan siitä, että poliittiset johtajat olisivat pätemättömiä tai eivät haluaisi kansansa parasta. Kansalaisten parhaaseen pyrkivien johtajien on järjestelmällisesti noudatettava ylemmiltä annettuja määräyksiä. Ylimmät ovat puolestaan sitoutuneita kaikkien hyväksymään ideologiaan. Muuten yhteiskunnan kiinteys hajoaa. Parasta mitä ihmiset voivat tällöin tehdä on saada kansalaiset unohtamaan omat henkilökohtaiset tarpeensa ja vapautensa, ja tästä syystä johtajiksi valikoituvat sellaiset henkilöt, jotka osaavat tämän työn, mutta näin on vain niin kauan kuin pysytään sosialistisessa järjestelmässä.

Aidossa markkinataloudessa taloudellisten edullisuuksien ja välttämättömyyksien suhteet muodostuvat aivan erilaisiksi kuin kummassakaan vanhassa järjestelmässä. Siinä kannattavuussuhteet muodostuvat sen mukaan, kuinka yksityiset kuluttajat kokevat taloudelliset arvot; kuinka kuluttajat voivat mahdollisimman hyvin hyödyntää taloudellisen kiertokulun etuineen ja haittoineen. Tällaisessa järjestelmässä on edullista osata pienimmällä luontoon kohdistuvalla rasituksella tuottaa eniten yksilöiden arvioimaa hyötyä, ja silloin johtajiksi valikoituvat ne, jotka parhaiten näkevät tavallisen ihmisen tavalliset tarpeet.

Kuluttajien ohjaamasta järjestelmästä päin nähdään myös se, miksi kulttuurin talouselämässä on ensin edullista olla kapitalistinen vaihe, sitten on kannattavaa siirtyä sosialistisempaan rakenteeseen ja vasta kolmanneksi tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi siirtyä aitoon markkinatalouteen. Tämä johtuu siitä, että talouden aikajärjestyksessä ensin on tuotanto, toiseksi on jakelu ja vasta kolmanneksi on kulutus. Sama muoto vaikuttaa koko kentässä.

Kapitalismin kehitys

Taloudellisen toiminnan alussa, kun jokin olio ottaa luonnosta ravintoa tai käyttää sitä muuten hyväkseen, on yksinkertaisinta, että olio nauttii sen itse tai muuten määrää sen käytöstä. Sen osan ruoasta tai muusta taloudellisesta hyödystä, jota sen hankkija ei käytä itse, se antaa oman valintansa mukaan lähimmilleen, yleisesti lapsilleen. Näin se tekee mahdolliseksi itsensä ja lähisukulaistensa olemassaolon ja lisääntymisen maailmassa.

Kun on kyse ihmisten järjestelmistä, tämä luonnollinen periaate johtaa yhden henkilön hallitsemaan talouteen, aluksi perheessä ja sitten yhä laajemmissa ja kehittyneemmissä taloudellisissa yksiköissä: suvussa, kauppahuoneessa ja yrityksessä. Tälle taloudellisten hyötyjen jakoperiaatteelle rakentuvan talousrakenteen päämäärä tai ihanne olisi yhden henkilön ohjaaman yrityksen ylivalta maailman kaikissa taloudellisissa asioissa – aivan kuten uskonnollisella puolella paavillinen periaate tähtää paavin ylivaltaan kaikissa hengellisissä asioissa ja kuten politiikassa diktatorinen periaate pyrkii diktaattorin hallitseman valtakunnan ylivaltaan koko maailmassa.

Kapitalistinen talousperiaate on edullinen ja kasvukykyinen ainakin kahdella tavalla. Ensiksi on energiataloudellisesti edullista, että kukin henkilö syö itse oman ruokansa (verrattuna siihen, että ihmiset syöttelisivät toisiaan) ja jakaa ylimääräiset taloudelliset hyödyt lähipiiriinsä (verrattuna siihen, että niitä jaettaisiin kauas). Toiseksi, yhden luonnon hyödyntämisessä taitavaksi osoittautuneen henkilön johtama taloudellinen yksikkö voi tämän henkilön ohjauksessa muuttaa ja hyödyntää luontoa tehokkaammin kuin silloin, jos jokainen tekisi sen erikseen. Tällaisia ihmisten toiveista riippumattomasti selittyviä hyötyjä sanotaan tässä luonnollisiksi. Ne ovat luonteeltaan sillä tavalla fyysisiä, että niistä on helppo saavuttaa melko laaja yksimielisyys.

Kapitalistiselle vallankäytölle on siis pienessä mittakaavassa luonnollinen selitys. Kapitalistisen vallankäytön luonnollinen edullisuus kuitenkin vähenee, kun se kasvaa laajemmaksi ja järjestelmällisemmäksi. Hyötyjen ohjaukset kaukaisiin kohteisiin alkavat kuluttaa voimavaroja enemmän kuin näin voitetaan. Jos kapitalistisen järjestelmän kannattavuudet johtuisivat vain luonnollisista kannattavuuksista, yritykset eivät kasvaisi ollenkaan niin suuriksi kuin ne nykyisin kasvavat. Mutta kapitalistisen ohjauksen mitattava kannattavuus ei perustu luonnollisten hyötyjen mittaamiseen vaan niiden hyötyjen mittaamiseen, jotka ovat syntyneet, kun tuottajat suhteuttavat myymiensä tuotteiden hinnat ostajien mukaan heille itselleen edullisiksi.

Tuottajat voivat kieltäytyä myymästä, tai antamasta, tuotteitaan sellaisille ihmisille, yrityksille tai valtiovalloille, jotka eivät toimi heidän tahtojensa mukaan. Tärkeän taloudellisen, fyysisen välineen valtaaja tai valmistaja on omaisuutensa avulla vahvempi kuin sellainen, jolla ei ole omaisuutta. Tästä syystä tämä toinen osapuoli ei voi ottaa tätä omaisuutta ensin mainitulta ja jos se haluaa saada osan siitä tai sen tuottamasta hyödystä itselleen, sen on ostettava se suostumalla omistajan sanelemiin ehtoihin. Kapitalistinen järjestelmä syntyy silloin, kun tämä sopimusvapauteen perustuva omistajan valta hyväksytään järjestelmälliseksi oikeudeksi.

Alkeellisessa ympäristössä tilanne on omistamattomalle kysymys elämästä tai kuolemasta. Saadakseen jokapäiväisen leipänsä omistajan haltuunsa ottamalta maalta, maata omistamattoman henkilön on käytännössä pakko hyväksyä omistajan ehdot ja samalla kapitalistisen periaatteen oikeus ja ryhtyä yhteistyöhön omistajan johdolla. Näin kapitalistisesta periaatteesta hyötyjiä on kaksi, vahvempi ja heikompi; omistusvaltansa ja fyysisen tasapainon säilyttämiseksi vahvempi tekee luonnollisesti sellaisen sopimuksen, jolla hän saa suuremman osan yhdessä tuotetusta hyödystä.

Kun näiden kahden talous kehittyy ja eteen tulee uusia valtauksia ja uusia omistamattomia, he valtaavat lisää omaisuutta, tekevät uusien ihmisten kanssa kauppoja ja yhteistyösopimuksia ja uusien sopimusten yhdistämät kapitalistit tuottavat yhä enemmän yhteistä omaisuutta. Yhdistyneiden kapitalistien kannattaa edelleen myydä tuotteitaan ja sopimuksiaan halvemmalla niille ostajille, joiden toiminta edistää heidän etujaan, ja näin kapitalistit suhteuttavat hallitsemiaan hintoja ja sopimuksia niin, että heidän etujensa ajaminen tulee kaikille kannattavaksi. Kaikista tällaisen järjestelmän piiriin kuuluvista ihmisistä tulee etujen omistajia, kapitalisteja, jotka toimivat puolestaan samalla tavalla muihin nähden.

Tällä tavalla järjestelmä laajenee ja kasvaa yksityisten kapitalistien ja heidän muodostamiensa yhtiöiden sanelemien edullisuussuhteiden monimutkaiseksi verkoksi, jossa se on edullista, mikä laajentaa verkkoa edelleen eli mikä lisää jokaisen riippuvuutta järjestelmän mukaisesta kaupankäynnistä. Ylimpänä ovat ne, jotka tuottavat arvokkainta tuotetta eli rahaa ja omistavat suurimpia osuuksia suurimpien yhtiöiden ohjausvallasta ja saavat edullisimmin hankittua lisää tuotteita ja ohjausvaltaa. Alimpana ovat ne, joilla ei ole vallassaan muuta kuin tuotteiden palauttaminen luontoon eli niiden kuluttajat. Kuluttamisestahan ei ole mitattavissa mitään suhteellista hyötyä kenellekään ja tästä syystä tuotteet voidaan myydä vähäarvoisimmille kuluttajille vähittäiskaupassa samaan hintaan kaikille.

Suurin vallankäyttö on ylhäällä rakenteessa ja siksi sen käyttämien tuotteiden arvoerojen kasvattaminen on kannattavampaa kuin alhaalla olevien tavallisten kuluttajien tarvitsemien tuotteiden arvoerojen kasvattaminen. Mutta koska taloudelliset arvoerot ovat toisaalta toimeentuloeroja, edellä esitetty tarkoittaa, että rikkaiden rikastuttaminen on kapitalistisessa kentässä aina ja miten tahansa mitattuna edullisempaa kuin köyhien hyvinvoinnin edistäminen; kapitalistisen järjestelmän sisällä tämä ei ole yksilöiden tahdosta riippuvaista.

Kapitalistiseen järjestelmään sisältyy sellainen automaatti, joka rikastuttaa rikkaita riippumatta siitä, kuinka kannattavaa se on kokonaisuuden kannalta. Periaatteessa se johtuu siitä, että kapitalistien valta valita ostajat ja suhteuttaa myymiensä tuotteiden arvot on poliittista eikä taloudellista valtaa. Politiikkahan on edellä määritelty ihmisten suhteeksi sopimusten kautta toisiinsa kun talous on määritelty ihmisten suhteeksi tuotannon kautta luontoon. Kun kapitalismiin liittyvän poliittisen vallan käyttö hyväksytään järjestelmälliseksi oikeudeksi, siitä kehittyy järjestelmällistä, kollektiivista valtaa, jonka yksityiset ihmiset kokevat vapauttaan rajoittavana, tarkemmin kehenkään yksilöitynä “rahavaltana”.

Koska luonnollinen taloudellinen kannattavuus ja poliittinen kannattavuus ovat eri asioita, niiden suunnat eroavat toisistaan ja kapitalistisen yksikön kehittyessä ja laajetessa kyseiset edullisuudet joutuvat keskenään yhä paheneviin ristiriitoihin.

Jos tarkastellaan yhtä yritystä, huomataan, että sen luonnollinen kannattavuus heikkenee yrityksen kasvaessa, erityisesti siitä syystä, että tiedon kulku ylimmän johdon ja lattiatason suorittajien välillä monimutkaistuu, aivan niin kuin käy sosialistisessakin taloudessa. Yrityksen voimavarat kuluvat yhä useammin kohteisiin, jolla ei saavuteta taloudellista hyötyä.

Toisaalta yrityksen poliittinen, kapitalistinen kannattavuus, joka liittyy sen valtaan valikoida asiakkaita ja ohjata taloudellisia arvosuhteita, kasvaa yrityksen kasvaessa jatkuvasti. Mitä suurempi yritys on, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on määrätä asioista niin, että sen kilpailuasema muihin yrityksiin nähden edelleen paranee. Tästä syystä sellaisetkin yritykset, jotka ovat jo aikaa sitten ohittaneet luonnollisen kannattavuutensa rajan, ovat kannattavia kapitalistisessa käytännössä.

Koko kapitalistinen talousjärjestelmä noudattaa samaa periaatetta kuin siinä toimiva yrityskin. Talous toimii hyvin niin kauan kuin se voi laajentaa aluettaan ja kasvaa niin, että myös alimpien kapitalistien eli työläisten toimeentulo lisääntyy ja heitä voidaan käyttää hyödyksi. (Tässä mallissa työläiset ovat tosiaan heikkoja kapitalisteja; sosialistisuus tulee myöhemmin). Mutta kun järjestelmän kasvattamat rikkaiden ja köyhien toimeentuloerot tulevat niin suuriksi, että työläisten aseman heikkeneminen vähentää heidän hyödyllisyyttään ja koko rakenteen luonnollista taloudellisuutta, koko järjestelmä käy epävakaaksi. Kun niillä, joiden pitäisi ostaa tuotteita, ei ole siihen varaa, ja kun niiden, joiden pitäisi valmistaa ja myydä tuotteita, ei kannata tehdä sitä, järjestelmää kohtaa kriisi ja lama.

Kapitalistis-sosialistisen talouden kehitys

Sosialistinen talousjärjestelmä perustuu sille mahdollisuudelle, että omistajien käyttämää taloudellispoliittista valtaa vastaan voidaan asettaa työläisten ja köyhien yhteenliittymisen valta. Kapitalistinen valtahan on periaatteessa yhden henkilön poliittista valtaa, joka voidaan fyysisesti voittaa esimerkiksi kahden henkilön vallalla. Joukkovoiman kasvaessa sille muodostuu hallintarakenne, joka alkeellisimmillaan on diktatorinen, sitten kansanvaltainen ja lopulta aidon demokraattinen.

Sosialistisen talouden tarkoituksena on siis vaikuttaa joukkovoimalla kapitalistiseen talouteen ja ohjata taloudellisia hyötyjä alaspäin kapitalistisen mekanismin ylöspäin vievää voimaa vastaan. Näin saavat alkunsa sosialistiset ammattiyhdistysliikkeet, puolueet ja valtiovallat.

Historialtaan yksinvaltaisissa yhteiskunnissa, jossa ei ole tapana tehdä tasapuolisia sopimuksia erilaisten uskonnollisten ja poliittisten instituutioiden välillä, myös taloudesta muodostuu helposti yksinvaltaisen sosialistisesti hallittu. Jos kapitalistinen rakenne on heikko, sosialistinen liike ottaa koko talouden ohjausvallan hallintaansa ja yhteiskuntajärjestys muuttuu sosialistiseksi. Valloituksen, tuotannon ja kaupan välineet otetaan yhteiskunnalliseen omistukseen, kuten kävi esimerkiksi Neuvostoliiton syntyessä, ja niiden käyttöä aletaan ohjata yhteisen poliittisen elimen suunnitelman mukaan. Yhteiskuntaan syntyy sen poliittisen johdon tarpeita palveleva hintajärjestelmä.

Koska taloudellisia hyötyjä voidaan ohjata suoraan poliittisesti, valtaan päässeiden ihmisten kannattaa ohjata niitä alaspäin viennin ohella siten, että heidän oma poliittinen valtansa lisääntyy. Se on edullista heille itselleen ja se on edullista myös yhteiskunnalle, koska näin he voivat suorittaa entistä paremmin yleiselle edulle tärkeää tehtäväänsä. Siten poliittisessa rakenteessa ylhäällä olevien kannattaa ohjata taloudellista etua niille, jotka ovat heille poliittisesti lähimpiä ja hyödyllisimpiä; samalla tavalla kuin kapitalistisessa järjestelmässä kapitalistien kannattaa suosia niitä, jotka ovat heille taloudellisesti lähimpiä ja hyödyllisimpiä.

Koska politiikkaan liittyy väistämättä sellainen ominaisuus, että korkeammalla olevat voivat muuttaa yhteisiä sääntöjä ja säädellä taloutta toisin kuin alhaalla olevat, poliittiset realiteetit alkavat kasvattaa poliittisen vaikutusvallan eroa johdon ja kansan välillä. Poliittisen vallan mukana myös taloudellista hyötyä ohjautuu voimistuvasti ylöspäin, vaikka sitä pitäisi ohjautua tasaisesti kaikille.

Yksinvaltainen sosialistinen talous toimii niin kauan kuin poliittistaloudellinen kuilu johdon ja kansan välissä pysyy siedettävänä. Jossain vaiheessa heikoimmin toimeentulevien asema käy kuitenkin kestämättömäksi ja heidän asemansa parantaminen johtaa kuluihin, jotka aiheuttavat järjestelmälle ylikäymättömiä vaikeuksia. Seuraa sekasorron aika.

Sellaisissa yhteiskunnissa, joiden historia ja tavat ovat kehittyneet mahdollistamaan uskonnollisten ja poliittisten instituutioiden väliset sopimukset ja niiden elämisen rinnan toistensa kanssa, kuten lännessä, myös sosialistisella taloudella on ollut mahdollisuus kasvaa rinnan kapitalistisen talouden kanssa. Näin on kansanvaltaisissa poliittisissa oloissa kehittynyt niin sosialidemokraattinen liike kuin myös nykyinen kapitalistis-sosialistinen talous.

Tällaisessa taloudessa tuotantovälineet ovat osin yhteiskunnan, osin yksityisten omistuksessa. Yhteiskunnalla, käytännössä valtiovallan kansanvaltaisella johdolla, on kaksi keskeistä syytä puuttua talouteen. Johdon on pidettävä kiinni poliittisesta vallastaan, mikä merkitsee sen valitseman poliittisen enemmistön etujen ajamista, ja johdon on voimistettava kansantalouden kilpailukykyä muiden maiden kilpailua vastaan. Sen lisäksi valtiovallan tulisi huolehtia myös niiden hyvinvoinnista, jotka kuuluvat poliittiseen vähemmistöön ja taloudelliseen alaluokkaan. Nämä tavoitteet ovat kuitenkin ristiriidassa keskenään.

Määrääväksi tekijäksi tulee kilpailukyvyn parantaminen, sillä lyhyellä tähtäimellä, joka on kansanvallassa määräävä, yhteiskunnan taloudellinen menestys riippuu sen vallan ja verotuksen alaisena toimivien yritysten menestyksestä. Yritysten toimintaedellytyksiä on tuettava. Se aiheuttaa yhteisten voimavarojen kulkeutumista tuotannossa ylöspäin aina pankkeihin asti, velkarahan tuotantoa kasvattamaan ja lopulliseksi loukuksi takaisinmaksuja takaamaan. Kansanvallassa on kuitenkin poliittisista syistä huolehdittava myös yleisestä terveydenhoidosta, koulutuksesta ja taloudellisesti tuottamattomista ihmisistä. Kun raha ei riitä sekä ylös yrityksille että alas sosiaalisiin tarkoituksiin, sitä lainataan pankeilta ja sijoittajilta. Kun raha ei riitä velkojen maksuun, sitä lainataan lisää. Kansanvaltaisesti hallitut valtiovallat joutuvat yhä pahenevaan velkakierteeseen.

On tultu tilanteeseen, jota ei enää voi parantaa sen enempää sosialistista säätelyä kuin kapitalistista vapauttakaan lisäämällä.

Globaali kapitalistinen kilpailu

Kun edellä on kirjoitettu yhteiskunnasta, on puhuttu yleisellä tasolla samojen lakien alla toimivista yhteisöistä, käytännössä valtiovalloista ja niiden kansallisista talouksista. Tällä tasolla kilpailukyky muita yhteiskuntia vastaan on olennainen talouteen vaikuttava tekijä. Mitä kovempaa on kansainvälinen kilpailu markkinoista, sitä voimakkaammin kukin valtiovalta joutuu panostamaan omien yritystensä menestymiseen ja sitä vähemmän rahaa riittää kunkin maan sosiaalisiin kohteisiin. Siis niihin kohteisiin, jotka pitävät yllä kansallista yhtenäisyyttä.

Maailmanyhteisön talouden kehityskulku on pitkälti sama kuin kansallisenkin talouden. Muutama merkittävä ero kuitenkin on. Kansojen välisessä taloudessa sosiaalisella tasauksella ei ole suurta vaikutusta – rikkaiden maiden tuki köyhille maille on minimaalista – ja toiseksi kilpailua ei käydä pelkästään tuotteiden markkinoilla ja yhteisellä rahalla vaan myös valuutoilla ja voimapolitiikalla. Kansainvälisillä markkinoilla myös sosialistiset ja muut yksinvaltaisesti hallitut kansantaloudet toimivat vapaan kapitalismin säännöin. Kaikki suosivat niitä, jotka tarjoavat poliittisia tai taloudellisia vastapalveluja. Yksityisten kansalaisten suorittamana sitä sanottaisiin korruptioksi, valtioiden välisessä taloudessa se on kansallisten etujen valvontaa.

Köyhimpien maiden laajamittainen auttaminen ei onnistu kovassa talouskilpailussa. Mahdollisten auttajien on asetettava apunsa ehdoksi vastapalveluita, joko poliittisia tai taloudellisia. Apu on tavallaan lainaa, jolle lasketaan saatavan korkoa, joka vain lisää köyhien taakkaa. Humanitaarinen, vastikkeeton kehitysapu on vaatimatonta ja kohdistuu vain poikkeuksellisten katastrofien paikkaamiseen. Vaurastumisestaan huolimatta kehittyneiden maiden rikkaat eivät ole kovin halukkaita auttamaan köyhempiä maita. Osaksi itsekkyydestä, osaksi siitä johtuen, että apu niin monessa tapauksessa vain vahvistaa korruptiota ja avustetun maan autoritaarisen hallinnon asemaa.

Luonnonvaroiltaan ja/tai väestöpohjaltaan rikkaita kehittyviä maita globalisaatio hyödyttää, mutta hyöty jakautuu niissäkin hyvin epätasaisesti, vaurautta keskittäen. Osaksi se johtuu kapitalismin luonteesta, osaksi kehittyvien maiden harvanvaltaisista poliittisista järjestelmistä ja niiden mahdollisuudesta säädellä valuuttansa arvoa. Tämän kehityksen seurauksena kehittyneiden maiden velkakirjat ajautuvat enenevässä määrin menestyvien harvainvaltaisten maiden, tällä hetkellä Kiinan, hallintaan.

Tälläkin kehityksellä on kuitenkin vaaransa. Jotenkin velkojen epätasapainon on tasoituttava. Mikään käsillä olevista keinoista ei kuitenkaan tasaa rikkaiden ja köyhien välistä epätasapainoa eikä vähennä terrorismin ja kansojen välisten selkkausten todennäköisyyksiä. Jos tilanne jatkuu nykyisellään ja velkoja edelleen kasvatetaan, jossain vaiheessa markkinoiden usko niiden takaisinmaksuun pettää ja pankkeja romahtaa. Jännitteet valtioiden välillä kasvavat ja maailmankauppa hidastuu erilaisiin protektionistisiin toimiin, kenties sotiin. Jos positiivisen vaihtosuhteen omaavat velkojamaat vahvistavat valuuttansa arvoa, niiden kilpailukyky heikkenee ja se johtaa kasvavaan työttömyyteen, levottomuuksiin, kenties kansannousuihin ja talouden vakavaan vahingoittumiseen. Tietysti tasapainoon voidaan myös päästä suurinumeroisella inflaatiolla, tässä tapauksessa US-dollarin.

Kävipä kuinka hyvänsä, seuraavaa maailmantaloutta ei kannata rakentaa samoin periaattein kuin nykyinen on rakennettu.

Uusi järjestelmä on rakennettava sen tosiasian pohjalta, että globaali talous ei tarvitse kilpailukykyä. Kun kilpailukyky on kansallisille talouksille elinehto, globaalille taloudelle sitä ei ole edes olemassa, koska maailmantalous ei kilpaile minkään muun talouden kanssa. Sen ainoa vastustaja ja valloituksen kohde on luonto, mutta siinä taistelussa sen on oltava varovainen, koska sitä se ei voi voittaa.

Kaikki se ihmisenergian ja luonnonvarojen kulutus, jonka yksittäiset valtiovallat yrityksineen käyttävät kilpailussa markkinaosuuksista ja päästäkseen hallitsemaan toistensa työvoimaa ja luonnon antimia, on maailmantaloudelle rasite. Tästä syystä niistä säännöistä, joille maailmantalous rakentuu, on poistettava sellaiset, joita teollistumisen edelläkävijät ovat omaksi edukseen laatineet ja saaneet kansainvälisiksi käytännöiksi. Näitä sääntöjä hallitsee WTO. Sanomattakin on selvää, että kyse on juuri sellaisista kaupankäyntiä ja tietojen liikkumisen vapautta koskevista säännöistä, jotka kuuluvat kapitalistis-sosialistiseen talouteen mutta eivät aitoon markkinatalouteen.

Uudet poliittiset mahdollisuudet

Perinteisestä kansantaloustieteen näkökulmasta katsottuna se, mitä tässä sanotaan kuluttajien ohjaamaksi aidoksi markkinataloudeksi, vastaa läheisesti sitä, mitä teoriassa kutsutaan täydellisiksi markkinoiksi ja joiden katsotaan vallitsevan silloin kun: a) yritykset tuottavat homogeenisia tuotteita ja kuluttajat ovat identtisiä, b) sekä tuottajia että kuluttajia on paljon, c) tuottajat tuntevat täysin markkinat ja kuluttajat tuntevat täysin tuotteet ja d) kaikilla tuottajilla ja kaikilla kuluttajilla on vapaa pääsy markkinoille.

Tällaista kilpailutilannetta on pidetty ihanteellisena mutta mahdottomana toteuttaa, koska käytännön talous on niin monimutkaista. Jotkut markkinat ovat pieniä ja jotkut suuria, on olemassa monopoleja, monopsoneja ja kaikkea siltä väliltä, tuottajia voidaan poliittisesti painostaa, kuluttajia voidaan manipuloida ja niin edelleen.

Tässä kirjassa esitetty teoria tekee edelliseen perinteiseen malliin sen muutoksen tai tarkennuksen, että välttämätön ja riittävä ehto vapaan ja tasapuolisen kilpailutilanteen luomiseksi on se, että tuottajat myyvät tuotteensa samaan hintaan ostajille, joilla on kaikilla sama ostamisen vapaus. Monopolit, kartellit, painostukset, manipulaatiot ja niin edelleen ovat kaikki seurauksia siitä, että niin ei ole, eivät syitä siihen, ettei niin voisi olla. Se, että kaikki kapitalistisen järjestelmän valtaa keskittävät ja kokonaisuuteen nähden epätaloudelliset ominaisuudet johtuvat juuri tästä seikasta, on yksinkertaisuudessaan hämmästyttävä tulos, mutta se on vahvasti perusteltavissa.

Syy siihen, että mainittu perinteinen käsitys vapaasta kilpailusta syntyi aikanaan sellaiseksi kuin syntyi eikä ole kaivannut syvällisempää analyysiä kuin vasta nyt, on yhteiskunnan poliittisten voimien kehityskulussa.

Vapaiden markkinoiden teorian syntyaikoina ennen “tieteellisen” sosialismin syntyä kuninkaiden, aatelisten ja muiden yksityisomistajien valta oli valtapoliittisesti ylivoimainen este vapaaseen kilpailuun siirtymiselle – edes sellaisesta haaveilemiselle. Sosialistinen kansannousu muutti valtatasapainon joukkojen eduksi, mutta sille rakentuva talous oli sekin harvainvaltainen ja perustui aivan eri opinkappaleisiin kuin vapaan kilpailun taloustiede. Vasta jälkisosialistiseen vaiheeseen siirtyminen, jolloin ihmiset “kurjistuvat” myös poliittisesti, tekee vapaan kilpailun ongelmaan syventymisen jälleen ajankohtaiseksi ja sen sisällön uudelleen arvioinnin välttämättömäksi.

Täydelliseen kilpailuun eli aitoon markkinatalouteen siirtyminen vaatii – paitsi sen, että riittävästi kansalaisia ymmärtää tämän sinänsä yksinkertaisen teorian – poliittisten valtasuhteiden muuttumisen viimeisille ostajille eli kuluttajille edullisiksi. Tämä kehitys on tapahtunut vasta poliittisen järjestelmän demokratisoitumisen myötä, kun pelkällä mielipiteiden enemmistöllä voidaan tehdä yhteiskunnan talousrakennetta koskevia päätöksiä. Nykyään kuluttajilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus valtaan ja järjestelmän muuttamiseen, jos he vain haluavat sitä ja tietävät mitä tahtoa.

On huomattava, että kuluttaminen on kaikille ihmisille yhteistä, mutta samalla yksilöllistä toimintaa, jonka perusteella ei voida muodostaa fyysistä voimaa käyttävää poliittista luokkaa. Kuluttamiseenhan ei liity mitään organisaatioita tai vallan välineitä vaan se päinvastoin hävittää niitä. Siten ei voida ajatella, että kuluttajat liittyisivät yhteen väkivaltaa käyttäväksi voimaksi suurempia kuluttajia eli rikkaita tuhlareita vastaan niin kuin työläiset voivat työpaikkansa kautta järjestäytyä kapitalisteja vastaan. Siksi kapitalistisesta taloudellisen vallan rakenteesta on mahdotonta siirtyä kuluttajien ohjaamaan järjestelmään ennen kuin yhteiskunnan poliittisessa vallassa tapahtuu muutos. Se voi tapahtua sosialististen voimien hiipuessa ja jättäessä jälkeensä poliittisen tyhjiön.

Keskusjohtoisessa yhteiskunnassa se olisi mahdollista jos päättäjät näkisivät aidon markkinatalouden jollain tavalla marxilaiseksi ratkaisuksi. Teoriassa tällainen mahdollisuus on olemassa. Marxilaisuushan on ensi sijassa antikapitalismia ja vain välttämättömyyden pakosta sosialismia. Marxin lisäarvoteoria ja pääomien kasautumisteoria selittävät vain monisanaisemmin ja viime vuosisadan esimerkkejä käyttäen ilmiön, jota tässä sanotaan kapitalistiseksi mekanismiksi. (Sen sijaan sosialistisen mekanismin lisäarvoista ja kasautumisista hänellä ei voinut vielä silloin olla tietoa). Kapitalismiin liittyvän poliittisen voiman murtamiseksi tarvitaan sosialistinen liike, mutta kaikista yhteiskunnallisista lisäarvoista ja kasautumisista päästään vasta antikapitalismiin ja antisosialismiin siirtymisellä.

Kovin kaukana ei ole sellainenkaan tulkinta, että aito markkinatalous on se taloudellisen järjestyksen muoto, jota Marx tarkoitti kommunismilla: olotila, jossa valtio lakkaa olemasta, yhteiskuntaluokkia ei ole ja yksilö on vapaa sorron kahleista.

Nykyisissä demokratioissa siirtyminen aitoon markkinatalouteen vaatii sen, että jotkut tavalliset kuluttajat ottavat asian ajettavakseen ja saavat asialleen enemmistön kannatuksen. Tämän pitäisi olla hyvinkin mahdollista, sillä kaikki ihmisethän ovat kuluttajia. Enemmistön muodostaminen ei edellytä muuta kuin sen, että tavalliset kuluttajat oppivat katsomaan taloutta suoraan omana etunaan eikä niin, että heidän etunsa vaatii ensin tuottajien etujen tyydyttämistä.

Talousjärjestelmät ja luonto

Kulttuurin taloudellisessa kehityskaaressa kapitalistista vaihetta tarvitaan siihen, että yksityinen tuotanto kehittyy ja kasvaa. Sosialistista uudistusta tarvitaan siihen, että yksityisen tuotannon saavutuksia saadaan yhteiskunnassa palvelemaan myös sellaisia tavoitteita, jotka tukevat yhteisön yhtenäisyyttä ja siten myös kansantalouden kasvua. Kapitalistis-sosialistisessa taloudessa luonto on raaka-aineiden loppumaton varasto, jonka omistuksesta kilpaillaan. Aitoa markkinataloutta tarvitaan puolestaan vähentämään kansantalouksien keskinäistä kilpailua ja sen aiheuttamaa painetta kasvuun. Luonnon kestokyky on rajallinen ja sen kuormittamista on vähennettävä.

Keskeinen luonnon kuormittumista määrittelevä käsite on kilpailupaine. Sillä tarkoitetaan sitä painetta voimavarojen uhrauksiin, joka poliittistaloudelliseen kilpailuun osallistujiin kohdistuu heidän kilpaillessaan ideologisesta, poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Sääntö on yksinkertainen. Mitä suurempaa valtaa on voitettavissa, sitä enemmän voimavaroja kilpailuun kannattaa käyttää.

Yksinvaltaisessa, hierarkkisessa poliittisessa järjestelmässä voitettavissa oleva valta on suurta ja kilpailu siitä on kovaa. Sodat ja jännitteet yksinvaltojen ja muun maailman välillä ovat yleisiä ja voimavaroja tuhlaavia. Tästä syystä myös sosialistiset ja kommunistiset valtiot ovat joko hävinneet maailmankartalta, taantuneet voimattomiksi tai muuttaneet suuntaansa vähemmän keskusjohtoisiksi.

Maailman tasolla kilpailu on sosialismin romahdettuakin edelleen kovaa, mutta sitä ei niinkään käydä poliittisista kohteista kuin taloudellisista. Kilpailua käydään paitsi asein, niin kapitalistisen talouden säännöin öljyvarojen, veden, viljelysalan, kaivostuotteiden, työvoiman ja tietojen hallinnasta ja tähän hallintaan liittyvästä vallasta.

Jos ja kun siirrytään aidompaan markkinatalouteen luonnon ja ihmisten hyödyntämisen paine pienenee edelleen, koska voimavarojen omistamiseen liittyvä valta on pienempi. Vapaassa kapitalistisessa taloudessa omistamisen olennainen valta on siinä, että omistaja voi säädellä myyntiä. Kun esimerkiksi öljyvarojen haltija voi säädellä kenelle öljyä myy ja millä ehdoin ja kenelle ei, jopa niistä sotiminen voi olla kannattavaa. Ellei öljyn omistajalla ole tällaista valtaa vaan sen on myytävä öljynsä kaikille samoin ehdoin, omistaminen ei enää ole niin arvokasta, että siihen kannattaisi uhrata yhtä paljon voimia. Tämä pätee tietysti kaikkeen kaupattavaan, myös tietoon, josta on kehityksen myötä tullut yhä tärkeämpi kauppatavara.

Luonnon kuormituksen väheneminen siirryttäessä kohti aitoa markkinataloutta perustuu myös toiseen asiaan. Kun siinä jokaisella ostajalla on sama rahassa mitattava mahdollisuus ostaa kaikkia myytäviä tuotteita kuin muillakin ostajilla, hintasuhteet muodostuvat lähinnä niiden kuluttamisen hyödyn ja haitallisuuden mukaan, eikä siis tuotannon omistamiseen liittyvän vallan edullisuuden mukaan. Siksi ne tuotteet ja tuotantovälineet, jotka ovat mahdollisimman kulumattomia ja myös luontoa kuluttamattomia, ovat tässä järjestelmässä suhteellisesti arvokkaampia ja tavoiteltavampia kuin kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä.

Tyypillisesti kulumattomia tuotantovälineitä ja tuotteita ovat oivallus, ymmärrys, tieto ja taito, jotka eivät kulu käyttämällä vaan jotka päinvastoin lisääntyvät käyttämällä. Näin yksinkertaisesti voidaan osoittaa, mihin suuntaan talousjärjestelmää on kehitettävä, jos halutaan luovuuden, tiedon ja taidon lisääntyvän yhteiskunnassa.

Samasta periaatteellisesta syystä aidossa markkinataloudessa vähenee paitsi tavallinen poliittinen kulutus niin myös ihmisten välisiä sosiaalisia arvoeroja korostava kulutus. Henkilöt, jotka osaavat parhaiten käyttää hyväkseen hallinnassaan olevan pääoman koko taloudellisen kiertokulun, nousevat sosiaalisessa asteikossa. Kun taloudessa käytettävästä pääomasta tiedon ja taidon suhteellinen arvo samalla nousee, niin myös sosiaalista asemaa korostetaan tiedoilla ja taidoilla, jolloin tähän tarkoitukseen käytetty materiaalinen kulutus vähenee. Kapitalismissahan pääomaa saavat hankituksi ensisijassa ne, joilla on sitä (mitattavasti) ennestään ja siitä syystä sosiaalista asemaa näytetään materiaalisin (mitattavin) välinein.

Vielä eräänä perusteena sille, että aito markkinatalous on käsitellyistä talousjärjestelmistä luontoa säästävin, on se, että kuluttaja eli yksityinen ihminen on herkin ja luontoa lähellä olevin yhteiskunnan osa näkemään sen, kuinka taloudellisen toiminnan seuraukset vaikuttavat luontoon. Mikään yhteiskunnallinen elin, tiedeyhteisö tai tieteellinen menetelmä ei periaatteessa kykene ymmärtämään luonnossa tapahtuvia muutoksia kuin vasta silloin, kun se on myöhäistä.

Yksityisten havaintojen kehittyminen järjestelmällisiksi tiedoiksi ja rajoittaviksi toimenpiteiksi on hitaampaa kuin järjestelmän aikaansaamien muutosten kehittyminen tuntemattomaan suuntaan. Kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä tuotannon ja kulutuksen “tornia” kasvatetaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koska mitään yksittäistä syytä sen murtumiselle ei ole nähtävissä, luotetaan sellaiseen kausaaliseen todellisuuteen, että se kestää, koska se on ennenkin kestänyt. Todennäköisessä todellisuudessahan se murtuu, mutta ei mistään yksittäisestä syystä vaan siksi, että samanlaiset rakenteet ovat aina ennenkin murtuneet.

Katastrofin välttämiseksi ole muuta teoreettista mahdollisuutta kuin vähentää talousjärjestelmän järjestyksellisyyttä. On annettava yksityisten ihmisten nopeiden tietojen – vaikka ne ovatkin yhteiskunnallisesti katsoen vain pelkkiä uskomuksia ja mielipiteitä – ohjata taloutta. Käytännössä aito markkinatalous ratkaisee ongelman siten, että järjestelmällinen kulutus poistuu. Taloudelliset kannattavuussuhteet muodostuvat silloin sellaisiksi, että kun yksityiset kuluttajat pyrkivät omien uskomustensa ja mielipiteidensä mukaan mahdollisimman kannattavaan toimintaan, heidän yhteinen kulutuksensa vähenee. Se “näkymätön käsi”, jonka alkujaan ajateltiin toimivan yhteiseksi hyväksi markkinataloudessa, ei kuitenkaan toimi kapitalistisessa markkinataloudessa vaan aidossa markkinataloudessa.

Aidon markkinatalouden käytäntö

Kaikki ne käytännön ohjeet ja säännöt, joiden mukaan aidossa markkinataloudessa on toimittava, jotta se toimisi edellä esitetyllä tavalla, voidaan johtaa suoraan edellä esitetyistä antikapitalistisesta ja antisosialistisesta periaatteista: tuottajat ja myyjät eivät saa suhteuttaa myymiensä tuotteiden hintoja ostajakohtaisesti, ja valtiovalta ei saa suhteuttaa erilaisten taloudellisten toimintojen keskinäisiä arvoja ryhmäkohtaisesti. Toisin sanoen, tuotanto on myytävä kaikille vapaasti samaan hintaan ja poliittisen vallan on taloudellisissa asioissa kohdeltava jokaista yksilöä samalla tavalla riippumatta hänen poliittisesta tai taloudellisesta asemastaan. Näitä periaatteita rikkovat sopimukset eivät nauti lain suojaa.

Edellä esitetyistä näennäisesti pieniltä tuntuvista asioista aiheutuu kuitenkin suuria muutoksia kaupankäyntitapoihin ja omistusmuotoihin ja niiden kautta vallankumouksellisia muutoksia koko talouselämään. Seuraavien otsikoiden alla on esitetty joitain niistä käytännön muutoksista ja niiden seurauksista, joita siirtyminen kapitalistisesta talousjärjestelmästä kuluttajien ohjaamaan talousjärjestelmään merkitsee.

Markkinatietojen avoimuus

Nykyisin liikesalaisuuksiksi määriteltyjen asioiden piiriin kuuluu kahdenlaisia tietoja. Toiset koskevat tuotteiden valmistusominaisuuksia. Nämä ovat taloudellisesti arvokkaita tietoja ja ne voidaan katsoa kuuluvan yksityisen omistusoikeuden piiriin. Toiset liikesalaisuuksiksi nykyisin laskettavat tiedot koskevat kaupantekoa. Kuka on myyjä, millainen on tuote, mitä se maksaa, kuka on ostaja ja millaiset ovat kaupan ehdot. Nämä ovat markkinatietoja ja ne ovat laadultaan poliittisia, ihmisten välisiä suhteita koskevia tietoja; kuka ostaa mitäkin, keneltä ja mihin hintaan. Ne kuuluvat julkisuuden piiriin.

Aivan keskeinen, välttämätön ja pitkälti riittävä ehto markkinoiden aitoudelle on kaikkien markkinatietojen avoimuus. Kun tuotetta on aidossa markkinataloudessa tarjottava kaikille ostettavaksi samoilla ehdoilla ja samalla hinnalla, siitä seuraa, että kauppahinta ja kaupantekotapahtuma eivät voi olla salaisia.

Tämä merkitsee olennaista muutosta kapitalistiseen (kuin myös sosialistiseen) käytäntöön. Kapitalistisessa järjestelmässähän salaiset hinnat, sopimukset ja kaupanteot ovat keskeinen osa kaupankäyntiä kaikilla muilla tasoilla kuin vähittäiskaupassa kuluttajille. Salaisuudet ovat osa sitä aseistusta, jolla niin pankit kuin muutkin yritykset kilpailevat toisiaan vastaan, mutta jonka käytöstä kuluttajille on vain monenlaista haittaa.

Ensinnäkin, salaisuuksien varjeleminen vaatii työtä ja energiaa, samoin kuin niiden aukaiseminen yhteiskunnan arvioitaviksi. Salaisuudella on arvonsa ja hintansa; muutenhan niitä ei pidettäisi. Nämä kustannukset tulevat lopulta kuluttajien maksettaviksi. Toiseksi, kun kuluttajat, ja osin myös viranomaiset, eivät saa tietoja siitä, ketkä kauppaa käyvät ja miten, he eivät myöskään voi ohjata omaa käyttäytymistään sen perusteella, mitä he tuotannosta ja kaupankäynnistä tietävät. Kuluttajien on vaikea tehdä eettisiä valintoja, elleivät he tiedä, missä tuotanto tapahtuu ja miten kukin tuotantoketjun osa kohtelee luontoa ja työntekijöitä.

Kolmanneksi, hintoja ja kauppoja koskevat salaisuudet antavat suojan myös kaikenlaiselle rikolliselle toiminnalle ja väärin keinoin ansaitun rahan puhtaaksi pesemiselle. Valtavat määrät huume-, ihmiskauppa-, veronkierto- ym. rahoja muuttuu kunnioitusta herättäviksi rikkauksiksi erilaisissa rahalaitoksissa pankkisalaisuuden turvin.

Se ei riitä, että jotkut kaupankäyntiä koskevat tiedot ovat joidenkin viranomaisten tiedossa ja sekin yleensä vain kansallisissa rajoissa. On muistettava, että valtiovallan ja talouselämän edut ovat kaikkialla pitkälti yhteneviä ja myös korruptiolle alttiita. Kansalaisvalvonta ja vireä ja vapaa media ovat ainoita tapoja, jolla politiikan ja talouden kytkökset voidaan murtaa.

Niin kauan kuin kaupantekoihin liittyvät tiedot ovat salaisia, ne toimivat niin kuin muutkin kapitalistiset käytännöt. Ne keskittävät vaurautta harvoille ja kasvattavat talouden hyötysuhteen kannalta ylisuuria talousyksiköitä. Niinpä koko yhteinen salaisuustalous voimistaa globaaleja tuloeroja ja kasvattaa luonnon kestokykyyn nähden ylisuurta tuotantoa.

Salaisuustaloudessa yrityksen kannattavuutta ei niinkään määritä se, millaisen arvon kuluttajat sen tuotteille antavat vaan se, miten tehokkaasti yritys pystyy salaamaan tietonsa ja urkkimaan muiden hallussa olevia tietoja.

Muutos parempaan suuntaan saadaan vasta, kun luovutaan kaupallisten salaisuuksien suojelusta eli siirrytään kohti aitoa markkinataloutta. Siinä kaikki taloudellinen tieto voidaan pitää omana tai siitä voidaan käydä vapaata kauppaa niin kuin muistakin tuotteista, mutta kaikki talouselämään liittyvä poliittisluonteinen tieto on julkista.

Myytävien tuotteiden ominaisuudet ja hinnat, kaupankäyntiajat ja -paikat, yritysten omistussuhteet ja asiakassuhteet ja muut tällaiset tiedot ovat periaatteessa jokaisen saatavilla.

On huomattava, että markkinatiedot ovat kansallisen kilpailun välineitä. Niitä koskeva lainsäädäntö on syntynyt valtiovallan suorittamana markkinoiden säätelynä tarkoituksena puolustaa oman maan yrityksiä muiden maiden yrityksiä vastaan, jotka myös nauttivat omien maidensa lainsäädäntöjen suojaa. Teollistuneiden maiden ehdoilla tästä käytännöstä on tullut myös kansainvälistä, WTO:n sääntöjen sanelemaa. Näin WTO on laillistanut globaalin markkinasalaisuussodan, jossa lopulta on vain häviäjiä.

Siirtyminen aitoon markkinatalouteen ei siis vaadi oikeastaan kuin kyseisestä sääntelystä luopumista. Ei ole tarpeen vaatia tietojen paljastamista sen suuremmassa määrin kuin nytkään. Jos markkinatietojen paljastaminen ei ole kiellettyä eivätkä niitä koskevat salassapitosopimukset nauti lain suojaa, kuka tahansa, joka käsittelee tällaista tietoa tai pääsee muuten laillisin keinoin siihen käsiksi, voi niin halutessaan paljastaa tietonsa kenelle tahansa ilman että häntä voidaan siitä rangaista. Luultavaa on, että suurin osa yhteisölle haitallisista kaupankäynneistä näin paljastuu jossain vaiheessa ja tieto sellaisista leviää ohjaamaan ihmisten käyttäytymistä parempaan suuntaan.

Tietysti voidaan väittää, että vaikka tällaisesta säätelystä luovuttaisiin, ne jotka markkinasalaisuuksista eniten hyötyvät, kuten suuryritysten johtajat ja rikolliset, löytäisivät silti keinot salaisuuksiensa säilyttämiseksi. Näin ehkä on, mutta joka tapauksessa heidän salaiset toimensa tulisivat nykyistä riskialttiimmiksi ja samalla kannattamattomammiksi.

Raha arvon mittana

Vastoin arkikokemusta raha ei sinänsä ole mitään konkreettista ja arvokasta. Raha on vain yhteinen sopimus siitä, että mittaamme taloudellisia arvoja samalla mitalla. Sen arvo määräytyy siitä, miten me uskomme sen tässä tehtävässä onnistuvan. Raha on paitsi arvon mitta niin periaatteessa vain jonkun velkaa jollekin.

Jos emme luota siihen, että saamme samalla rahalla yhtä paljon hyödykkeitä huomenna kuin saamme tänään, rahan arvo heikkenee. Saamme inflaation ja huomenna kaikki maksaakin vähän enemmän. Jos emme tänään halua käyttää niin paljon rahaa kuin huomenna, rahan määrä vähenee. Saamme deflaation ja huomenna kaikki maksaakin vähän vähemmän. Kumpikin rahan arvon muutos on talouden vakaudelle haitaksi.

Koska raha on yleinen arvon mitta, sen tulisi olla myös yhteisen arvon mitta. Toisin sanoen, yksityisten rahassa mitattavien arvonnousujen tulisi vastata yhteisesti koettua arvon nousua. Näin ei kuitenkaan ole kapitalismissa sen enempää kuin sosialismissakaan asian laita. Kyseiset järjestelmät ovat sillä tavalla kilpailullisia, että niissä on rahalla mitaten kannattavaa ryhtyä toimiin, joilla estetään toisten taloudellista toimeliaisuutta, esimerkiksi patenteilla, tekijänoikeuksilla tms. kaupan rajoituksilla. Siten, kun yritys tai kansantalous A käyttää suuren summan rahaa estääkseen yritystä tai kansantaloutta B käymästä kauppaa, myös B:n on käytettävä paljon rahaa vastatoimiin. Rahalla mitaten talous kasvaa ja hyvinvointi lisääntyy, mutta todellisuudessa hyödyt kumoavat toisensa. Kuluttajien kokema hyöty jää miinusmerkkiseksi ja yhteistä hyötyä vastaamaton summa jää pyörimään vastikkeettomaksi mutta kasvavaksi velaksi joiltakin joillekin.

Aidossa markkinataloudessa yritysten ja kansakuntien välinen kilpailu käydään vain tuotteiden laaduilla ja hinnoilla, ei kaupallisilla oikeuksilla eikä muilla rajoituksilla. Siten yksityiset rahalla mitatut arvonnousut vastaavat yhteistä arvonnousua ja myös rahan eli velkojen tuotanto pysyy paremmin tasapainossa kuin kapitalismissa, puhumattakaan sosialismista.

Aidossa markkinataloudessa kun kaikille on myytävä samalla hinnalla, hintaa on myös mitattava kaikille yhteisellä mitalla eli rahalla. Tämän periaatteen käyttöönotto merkitsee melkoista muutosta nykyiseen käytäntöön. Kapitalismissa on tyypillistä, että ainakin osa kauppahinnasta suoritetaan muulla kuin rahalla. Erityisen suosittua se on yrityskaupoissa, joilla yritykset ostavat toisiaan maksun ollessa osakkeita, optioita tai muita arvopapereita.

Se, että taloudellisia yksikköjä kasvattavat kaupankäynnit, muun muassa yritysostot, ovat kapitalistisessa järjestelmässä niin kannattavia, johtuu kahdesta syystä. Ensiksi, suuri yksikkö pystyy käyttämään kalliimpaa, suurempaa ja taloudellisesti edullisempaa tekniikkaa luonnon hyödyntämiseen kuin pieni yksikkö. Lisäksi suurien määrien tuotanto on yleensä edullisempaa kuin pienien. Tämä edullisuus on puhtaasti taloudellista ja siis suoraan rahassa mitattavaa, kun kuluttajat ostavat tuotteita. Toiseksi, suurella yrityksellä on enemmän valtaa ihmisiin ja muihin yrityksiin ja kapitalismissa tällä vallalla on rahallista arvoa, vaikkakaan sillä ei ole kuluttajille merkitystä, ketkä asioista määräävät, kunhan tuotteet ovat hyviä ja halpoja.

Kapitalistinen edullisuus on valtaa määrätä ihmisten välisiä suhteita sopimuksilla, joilla toivotaan myöhemmin saatavan rahalla mitattavaa hyötyä. Yhteiset taloudelliset vaikeudet syntyvät, kun tällaiset poliittisluonteiset sopimukset osoittautuvat mahdottomiksi noudattaa tai ne eivät tuotakaan sitä taloudellista hyötyä, joka niille oli laskettu. Silloin joudutaan suuriin yhteisiin velkoihin.

Koska aidossa markkinataloudessa edellytetään, että tuotteen, tuotantovälineen tai yrityksen omistaja myy sen vapailla markkinoilla eniten tarjoavalle pelkästä rahasta, poistuu poliittisen edun osuus kaupan sisällöstä. Kuitenkin myyjä saa siitä parhaan mahdollisen taloudellisen hinnan. On järkevää määritellä asia näin, sillä jos asioiden arvoja ei voida mitata samalla mitalla, on kyse erilaisista arvoista; jos taloudellisia arvoja mitataan rahalla, ne arvot, joita ei voida suoraan mitata rahalla, eivät ole taloudellisia arvoja.

Kun kapitalismissa ei tyydytä tähän ratkaisuun vaan samaa tuotetta myydään eri hinnoilla eri ostajille, hintaero on poliittista arvoa: hyvälle asiakkaalle tuote myydään halvemmalla, koska hän maksaa osan hinnasta luovuttamalla omaa valtaansa. Näin yksinkertaisesti valta siirtyy ylöspäin. Tässä on kapitalistisen kasaantumisen salaisuus.

Sillä luonnollisella edullisuudella, joka suurella yrityskoolla on luonnon hyödyntämisessä pieneen yrityskokoon nähden, on ylärajansa. Se johtuu siitä, että kun toisaalta yrityksen kasvaessa sen hallitseman suuremman tekniikan edullisuus luonnon hyödyntämisessä kasvaa, niin toisaalta yrityksen kasvaessa sen sisäiset epäedullisuudet lisääntyvät. Suuruuden haitat ilmenevät hitautena muutoksissa, byrokratiana ja niin edelleen. Jossain pisteessä saavutetaan tällä tavalla yrityksen taloudellinen tasapainokoko.

Jos yritysten kannattavuutta mitattaisiin vain taloudellisella kannattavuudella, kukin yritys kasvaisi vain niin suureksi kuin olisi edellä esitetysti taloudellisesti mahdollista. Kapitalistisessa järjestelmässä näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kapitalistiseen valtaan perustuvalla poliittisella edulla ei ole ylärajaa. Se ohjaa yritystä kasvamaan sitä enemmän mitä suurempi yritys on ja johtaa aikanaan taloudellisesti epäedullisiin yksikkökokoihin.

Kun teollistuminen on nousussa ja talous kasvussa eikä luonnon rajallisuus vielä aiheuta vaikeuksia, yritysten luonnollinen ja kapitalistinen etu sekoittuvat käytännössä toisiinsa: teknisesti perustellut mitattavat arviot ja valtaan nojaavat arvelut tulevista taloudellisista hyödyistä keskimäärin toteutuvat, tuotanto tehostuu ja yritykset kasvavat.

Mutta kun teollistumisen ja tuotannon kasvu kohtaa luonnollisen rajan eikä tuotanto eikä yrityskoko pääse enää keskimäärin kasvamaan, kapitalistinen mekanismi jatkaa suurten yritysten kasvattamista ylisuuriksi niiden luonnolliseen kannattavuuteen nähden. Siitä seuraa – suuren etuhan on pienen tappio – että pienet yritykset ja yksityiset ihmiset jäävät alamittaisiksi omiin kannattavuuksiinsa nähden. Ilmiön seuraukset havaitaan sitten siinä, että suurten yritysten valta-alueella ylituotanto kasvaa ja muualla puute lisääntyy; organisaatiot voivat hyvin, mutta ihmiset ja luonto voivat huonosti vaikka tuotanto kasvaa.

Vasta kun asiaa katsotaan kokonaisuuden kannalta ja määritellään asia niin, että taloudellinen etu on aina ja välittömästi ja vapaasti rahalla mitattavaa eikä sen taloudellisuudesta saada kuin yksi mittaustulos eli hinta, voidaan poliittinen edullisuus erottaa taloudellisesta edullisuudesta. Kun poliittiselle edullisuudelle ei tule mitattavaa arvoa, se häviää kannattamattomana.

Raha kaupan kohteena

Kaikessa yhteiskunnallisessa taloudellisessa toiminnassa tuotteiden ja hyödykkeiden maailman toisella puolella on rahan maailma, hyötyjen mittaamisen ja vaihtamisen maailma. Täällä rahan tuottajat ja myyjät toimivat aivan vastaavin periaattein kuin toisen puolen hyödykkeidenkin kauppiaat. Erona on vain se, että kun luonnollisten hyötyjen hintaa mitataan nykyrahassa, niin rahan hintaa mitataan tulevassa rahassa, korkona.

Rahakaupan luonnollinen kannattavuus perustuu siihen, että rahan välittäjät ostavat rahaa velaksi pienellä korolla niiltä, jotka sitä sillä hetkellä tarvitsevat vähemmän, ja myyvät sitä velaksi suuremmalla korolla niille, jotka sitä sillä hetkellä tarvitsevat enemmän. Näiden tarpeellisuuksien eli hyötyjen erosta rahan välittäjät ottavat oman palkkionsa niin, että kaikki voittavat.

Kapitalistisessa järjestelmässä pankkitoimintaa ohjaa luonnollisen kannattavuuden lisäksi kapitalististen sääntöjen mukainen kannattavuus, joka toimii tutulla periaatteella. Suuruutta ja kasvua palkitaan pelkän suuruuden ja kasvun ansiosta, ei niiden kuluttajille tuomien hyötyjen mukaan. Siitä syystä seuraamuksetkin ovat tuttuja: yhä keskittyvämpää pankkitoimintaa, yhä laajempia pankkiyrityksiä, yhä suurempaa pankkien “tuotantoa” ja vastaavasti yhä vähemmän yksityistä vapautta rahan ohjauksessa ja yhä huonompi rahan kierrätyksen hyötysuhde.

Pankkitoiminnassa tämän tilanteen aikaansaamiseksi riittää sama kapitalistisen perusoikeuden käyttö kuin muuallakin: mahdollisuus myydä rahaa eri sopimuksin ja eri hintaan eri ostajille. Mahdollisuus tähän tekee edulliseksi sellaisen menettelyn, että rahaa myydään vähän halvemmalla niille, jotka kannattavat pankkeja eli jotka antavat vastapalveluksena pankeille lisää työtä ja valtaa. Siten pankit saavat enemmän rahaa ja valtaa ohjata etuja kannattajilleen ja niin edelleen.

Tällainen rahan arvojen suhteellistaminen lisää pankkien tuotantoa eli niiden kautta kulkevan rahan määrää sitä enemmän mitä suuremmasta pankista on kyse, koska tässäkin on kyse periaatteessa poliittisesta, laajenemaan pyrkivästä vallasta. Näin suuret kasvavat suuremmiksi ja pienet jäävät jalkoihin.

Kapitalistisia keinoja pankkien tuotannon laajentamiseen on monia. Koko rahan siirtämisen, kauppahinnan suorituksen alue on missä kaupanteossa tahansa saatettavissa pankkien työksi ja tältä osalta pankkien ohjaamaksi. Eri tavalla maksuvalmiiden ostajien ja eri tavalla rahaa tarvitsevien myyjien kenttä sisältää aina arvoeroja, joita voidaan toisaalla hyödyntää ja jotka toisaalla kasvavat automaattisesti kapitalistisen mekanismin kautta uudelleen hyödynnettäviksi. Näin syntyvät pankkien lukemattomat rahoituspalvelut ja lainatuotteet, joilla on paljon lähempi yhteys kasinotalouden rahoittamiseen kuin tavallisen työnteon rahoittamiseen.

Rahassa mitaten suurin osa rahakauppaa, moninkertaisesti reaalitalouden kaupan arvoa suurempi, on erilaisia johdannaisia, kaupankäyntiä arvailuista, miten jonkin taloudellisen kohteen arvo tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Johdannaisilla on kahdenlaista käyttöä. Joillekin yrityksille ne ovat tärkeitä välineitä riskien hallintaan. Jos esimerkiksi tietyn valuuttakurssin säilyminen on jonkin yrityksen toiminnalle tärkeää, se voi ostaa mahdollisuuden käydä kauppaa tietyllä valuutan arvolla tietyn ajan. Paitsi tällaista vakuutuksenomaista käyttöä johdannaisilla on myös keinottelukäyttöä. Keinottelu on vedonlyöntiä, jossa osallistujan panoksena ei ole muuta yhteyttä hänen omassa hallinnassaan olevaan talouteen kuin kyseisen spekulatiivisen sijoituksen rahallinen arvo ja mahdollinen voitto tai tappio.

Tällainen vedonlyönti on erityisen kannattavaa sellaiselle sijoittajalle, jolla on muita parempi tieto vedonlyönnin kohteena olevasta asiasta tai jonka tekemillä sijoituksilla voidaan vaikuttaa kohteena olevan asian kehittymiseen. Suurilla toimijoilla on näissäkin tapauksissa etu puolellaan pieniin verrattuna. Erityisen kannattavaa spekulatiivinen toiminta on silloin, kun voitot voidaan kerätä itse, mutta tappiot voidaan laittaa muiden maksettaviksi. Näinhän käy esimerkiksi, jos kaikki keinottelijoiden omistamat velkasaatavat kasvavat niin suuriksi, että niiden takaisinmaksu käy mahdottomaksi. Silloin on yhteiskuntien eli veronmaksajien avustettava pulaan joutuneita pankkeja ja niiden tiliin toimineita keinottelijoita, jottei yhteiskunnan rahaliikenne kokonaan lamaantuisi.

Tilanne on aikaisempien esimerkkien mukainen siinä mielessä, että kapitalistisen järjestelmän suhteuttamilla arvoilla yksittäiset keinottelut ovat sopijapuolille keskimäärin kannattavia ja jopa välttämättömiä. Myös yleisellä tasolla keinottelua on pidetty yhteiskunnalle positiivisena asiana. On katsottu, että osakepörssi ja johdannaismarkkinat ohjaavat tehokkaasti varallisuutta kasvukohteisiin ja näin edesauttavat yhteisen talouden kasvua.

Keinotteluvelat kyllä kasvattavat talouden toimeliaisuutta mutta vain aikansa. Säännönmukaisesti velkaantuminen kasvaa ja johtaa jossain vaiheessa kasvualuetta koskevaan velkakuplaan, jonka puhkeamisen jälkeen kaikki lainananto putoaa alle normaaliin toimeentuloon tarvittavan tason. Saavutetut hyödyt menetetään.

On lisäksi huomattava, että kasvuargumentti on voimassa vain kapitalistisessa (ja sosialistisessa) kasvuideologiaan perustuvassa taloudessa. Sille, joka ei usko kasvuideologiaan eli siihen, että yhteiskunnallisin toimin kannustettu talouskasvu on toivottavaa tai edes jatkuvasti mahdollista, keinottelu on pelkkää yhteisiä varoja kuluttavaa nollahyötytoimintaa.

Aito markkinatalous on juuri tällaista ideologiatonta taloutta, joten siinä ei mitään yhteistä sääntöä tai käytäntöä perustella sillä, että se kasvattaa taloutta. Aidossa markkinataloudessa asioita perustellaan vain sillä, miten tasapuolisesti ne kohtelevat ihmisiä. Sen lisäksi se eroaa suhtautumisessa rahakauppaan kapitalismista ainakin kahdessa suhteessa. Talous voi kasvaa, mutta vain siinä määrin kuin yksityiset kuluttajat ja työntekijät sitä haluavat.

Aidossa markkinataloudessa raha on kaikkien sitä käyttävien yhteisen maksuvälineen määrittelevä sopimus; käytämme rahaa, jonka arvo määräytyy kaikkien yhteisen toiminnan tuloksena. Raha on tavallaan velkakirja; tietyn rahamäärän omistajalla on saamisia muilta saman rahan käyttäjiltä kyseisen rahan osoittaman määrän markkinoilla olevia tuotteita. Se koskee kaikkia. Kuten kaikki jokaista koskevat sopimukset, raha kuuluu julkisen piiriin. Kaikki sitä koskevat sopimukset, siis erityisesti kaikki pankkien toimet, ovat periaatteessa julkisia, tiedoiltaan kaikille avoimia. Tässä on perustava aatteellinen ero kapitalismiin nähden, jossa rahan katsotaan olevan kultakolikon luonteista ja kuuluvan yksityisen omistusoikeuden piiriin, mikä siis on peruste salaisille kahdenkeskisille sopimuksille ja yleiselle pankkisalaisuudelle.

Jos ja kun raha ymmärretään yleiseksi velkakirjaksi ja sitä koskevien sopimusten salaisuudesta luovutaan, kaikilla, myös medialla ja viranomaisilla, on käytettävissään paljon nykyistä enemmän tietoja talouden tapahtumista ja niin ollen parempi mahdollisuus tehdä järkeviä taloudellisia tekoja. Yksittäisten väärinkäytösten mahdollisuus pienenee ja myös kaikkien yhteisesti aikaansaamien velkojen kasvua pystytään paremmin hallitsemaan.

Toinen rahamarkkinoiden vakautta turvaava aidon markkinatalouden ominaisuus johtuu sen peruslauseesta. Jokaiselle on myytävä samalla hinnalla. Kun jokainen rahan ostamista ja myymistä harjoittava yritys eli pankki joutuu myymään kaiken rahansa samalla korolla niin yrityksille kuin yksityisille kuluttajillekin, se eriarvoisuuskenttä poistuu, joka nyt suosii yrityksiä yksityisten kustannuksella ja suuryrityksiä pienyritysten kustannuksella. Määrääväksi tekijäksi tulee tällöin vakuuksien arviointi. Pankki voi valita laina-asiakkaansa vain kaikille julkisten vakuustietojen perusteella ja jokainen voi yhtäläisillä vakuuksilla vaatia samaa kohtelua. Rahan ostajana pankki voi sen sijaan toimia täysin vapaasti, ostaa keneltä vain ja sieltä mistä halvimmalla saa.

Syrjimättömyysvaatimukseen kuluu myös sellainen sääntö, ettei tuotteita saa niputtaa yhteen sellaisiksi nipuiksi, joilla ei ole välitöntä suhdetta toisiinsa ja jotka niput selvästi sopivat joillekin ostajille paremmin kuin toisille, vaikkapa vain hintansa perusteella. Velkakirjat ovat tyypillisesti tällaisia tuotteita, joita aidossa markkinataloudessa ei voida niputtaa yhteen ja myydä edelleen. Aito markkinatalous perustuu henkilökohtaisiin valintoihin ja vastuisiin, joten siinä myös kukin velkakirja on mahdollisen myynnin kohteena erillinen tuote, jolle on asetettava oma hintansa, johon hintaan sitä on tarjottava kaikille, myös alkuperäiselle velalliselle. Tämä yksilölliseen kohteluun perustuva ”hankaluus” rajoittaa pankkien luoman velkarahan määrää.

Kapitalismissahan tällaista rajoitetta ei ole. Tyypillinen käytäntö on, että kun johonkin kategoriaan kuuluvien lainojen, esimerkiksi jonkin pankin myöntämien asuntolainojen, takaisinmaksu viivästyy ja näiden velkakirjojen yhteinen arvo putoaa, niitä niputetaan yhteen ja myydään edelleen. Pankki saa käyttöönsä rahaa ja ostaja saa käyttöönsä velkakirjoja, joilla voidaan edelleen käydä kauppaa ja luoda uutta rahaa ja velkaa. Tällöin kuitenkin katoaa paljon sitä tietoa, jonka perusteella kukin laina on myönnetty ja millaiset mahdollisuudet takaisinmaksuun ovat. Virhetoiminnat lisääntyvät. Velallisen kannalta on myös epäoikeudenmukaista, että joku saa ostettua hänen velkansa halvemmalla kuin hän itse.

Aidossa markkinataloudessa myös keskuspankin on myytävä rahaa kaikille samalla hinnalla eli yhtäläisin vakuuksin. Tässä on noudatettava sitä jo käytössäkin ollutta käytäntöä, että keskuspankki myy rahaa vain tietyillä vakuuksilla varustetuille pankeille. Pankeilta vaaditaan riittävää vakavaraisuutta ja siten myös osallistumattomuutta spekulatiiviseen toimintaan. Näin riskipitoista ja reaalitaloudesta irrallista johdannaiskauppaa käyvät pankit joutuvat rahoittamaan toimintansa ilman keskuspankilta ja tavallisilta pankeilta saatavaa rahoitusta.

Pankkitoiminta jakautuu kahteen aivan erilliseen osaan. Toisaalla on kuluttajien ja tuottajien rahoittama ja heitä lainoittava peruspankkisektori. Koska se on läheisessä yhteydessä tuotantoon ja kulutukseen, jotka ovat verrattain vakaasti kasvavaa toimintaa, siis ilman finanssitalouden aiheuttamia kuplia, tämän pankkisektorin voidaan olettaa menestyvän hyvin ilman suurempia nousuja ja laskuja. Jos vaikeuksia kuitenkin tulee, keskuspankki, osakkeenomistajat ja viime kädessä veronmaksajat rahoittavat pankkeja nykyiseen tapaan. Toisaalla on spekulanttien rahoittama ja heitä lainoittava pankkisektori. Sen voitot ja tappiot koskevat vain spekulantteja eivätkä tämän sektorin vaikeudet pääse leviämään tavalliseen pankkitoimintaan.

Tällä tavalla kaikkien rahoitustuotteiden kannattavuus joutuu markkinataloudelliseen kontrolliin. Ne peruspankit, jotka pystyvät maksamaan korkeinta korkoa ja ottamaan matalinta korkoa eli jotka tulevat toimeen pienimmällä marginaalilla, voittavat asiakkaita sekä tallettajien että lainanottajien puolelta ja rahanvälityksen kulutus optimoituu sellaiseksi kuin rahan tarvitsijat pitävät sopivana. Muunlaisten rahatuotteiden myyjät joutuvat markkinakilpailuun peruspankkien kanssa, jolloin niiden tuotteet rajoittuvat siihen valikoimaan ja kokoon, jota kansalaiset pitävät edullisena. Odotettavissa on, että suuri osa spekulatiivisesta pankkitoiminnasta osoittautuu tarpeettomaksi: markkinataloudellinen rahan tarve on pelkkää rahan tarvetta; erityisten rahatuotteiden kannattavuus liittyy kapitalistisen talouden kannattavuuskenttään.

Jos rahankäyttäjillä on vapaus ostaa minkälaista rahaa tahansa, kaikkia heidän haluamiaan rahatuotteita kannattaa myydä. Kukin rahakauppias saa työstään sellaisen palkkion kuin ansaitseekin, ja kukin lainaaja saa lainaksi antamastaan rahasta niin hyvän hinnan kuin mahdollista.

Rahasta joudutaan maksamaan niin vähän kuin suinkin ja lainaraha saa niin laajan käytön kuin sille vapaassa kilpailussa syntyy. Varmaan tällaisessa järjestelmässä on myös mahdollista järjestää rahalla pelaamista niille, jotka sitä haluavat. Tosin pelaaminen on silloin vapaaehtoista ja sen kustannukset on pelaajien itse maksettava. Ainoa mitä tällaisessa muutoksessa menetetään, on talouteen pesiytynyt poliittisluontoinen valta, jolla voidaan määrätä spekulanttien velat muiden maksettaviksi.

Tavallinen kaupankäynti

Kun taloudellisia tuotteita valmistavan tai välittävän yrityksen on myytävä tuotteensa samaan hintaan kaikille ketään syrjimättä, siitä seuraa myös, etteivät minkäänlaiset ostajakohtaiset alennukset tai muut erityiskohtelut tule kyseeseen. Kaikki muut alennukset ja hintavariaatiot ovat sallittuja, mutteivät ostajia eriarvoistavat.

Tämä aidosti kuluttajien ohjaaman järjestelmän mukainen periaate eroaa olennaisesti kapitalistisesta käytännöstä ja muuttaa koko kauppaportaan tehtävän ja rakenteen vastakkaiseksi sille, mitä se on kapitalismissa. Kun kapitalistisessa järjestelmässä tuottajilla ja myyjillä on vapaus kohdella eri ostajia eri tavoin, he voivat ostajia erilaisilla eduilla palkitsemalla ohjata taloutta omaksi edukseen. Ja koska heidän etunsa on tuottaa mahdollisimman paljon ja myydä mahdollisimman kalliilla, taloudesta muodostuu jatkuvaan kasvuun pyrkivä ja kasvulle rakentuva. Samalla talous muuttuu myös velkavetoiseksi ja kasvua vaativaksi.

Kapitalismissa koko talouden kenttä muodostuu sellaiseksi, että niin tuottajan kuin kauppiaan on kasvatettava myyntiään tai hän jää muiden jalkoihin ja joutuu lopettamaan yrityksensä. Kasvupaineisessa taloudessa on pakko myydä kasvavia määriä silloinkin, kun mikään puhtaan taloudellinen tai luonnon terveydellinen näkökulma ei sitä puolla. Paitsi tuottamisesta myös kuluttamisesta, toisin sanoen luonnonvarojen tuhlauksesta, tulee kansalaisvelvollisuus.

Aidossa markkinataloudessa kaupan kannattavuus suhteutuu puolestaan kuluttajien etujen mukaan. Koska kaikilla on sama vapaus tietää kaikesta myytävästä ja sama vapaus valita, tuottajat ja kauppiaat eivät voi ohjata taloutta omaksi edukseen. Näin kaupankäynnistä tulee vähän kuluttavaa ja vähän kasvua vaativaa. Kuluttajien etuhan on ostaa mahdollisimman kestävää ja vähällä rahalla. Se on myös luonnon kannalta edullista.

Samoin kuin tuotteiden tuottamisessa niin myös niiden kauppaamisessa ja jakelussa suurella yrityksellä on kahdenlaista etua pieneen yritykseen nähden. Ensiksi, suurissa yksiköissä suoritettava tuotteiden käsittely on yhtä tuotetta kohti taloudellisesti edullisempaa kuin pienissä yksiköissä suoritettu. Tämä on luonnollista taloudellista etua. Toiseksi, suurella yrityksellä on valtansa antamaa poliittista etua pieneen yritykseen nähden. Se voi olla aitoa poliittista etua muun muassa asemakaavoituksen tai toimilupien muodossa tai se voi olla talouden sisäistä poliittista etua suurten yritysten suosiessa suuria. Poliittinen komponentti saa aikaan sen, että myös kaupan yksiköt muodostuvat kapitalistisessa järjestelmässä pelkästään taloudellisesti katsoen ylisuuriksi.

Kapitalismissa tuotteita ei yleensä myydä suoraan kuluttajille vaan välitysportaan kauppojen kautta. Ne välittäjät, jotka välittävät tuotteita eniten, saavat niistä suurimmat alennukset. Näin yksinkertaisella menettelyllä saadaan kauppaporras mukaan kapitalististen edullisuussuhteiden piiriin. Kaupat alkavat kasvaa ja keskittyä yhä suuremmiksi kauppayrityksiksi ja pienemmät kaupat kuolevat pois riippumatta siitä, mikä on niiden kuluttajien puolelta arvioitu markkinataloudellinen kannattavuus.

Aidossa markkinataloudessa, jossa kuka hyvänsä saa ostaa tuottajalta tuotteita samaan hintaan kuin muutkin, tuottajien ja kauppaportaan ohjausvalta poistuu ja tuotteiden jakelua jää säätelemään vain välityksen ja kuljetuksen luonnollinen taloudellinen kannattavuus.

Olennaista on, että tuotteilla on sama hinta kaikille niiden valmistuspaikalla. Vain siten kuljetus ja jakelu eli kauppaporras tulee markkinamekanismin piiriin ja kukin kauppayritys kasvaa sen kokoiseksi kuin kuluttajat pitävät edullisena, eikä sen kokoiseksi kuin tuottajat ja kauppiaat pitävät edullisena. Tuottajien ja kauppiaiden hallitsema myyntiverkosto muuttuu kuluttajien ja hankkijoiden hallitsemaksi ostoverkostoksi.

Kapitalistisen järjestelmän myyntiverkostolle on ominaista, että markkinoiden reunoilla uusien tuotteiden hinnat pidetään matalina, jotta ne tulisivat kuluttajille kannattavammiksi kuin heidän aikaisemmin ostamansa tuotteet ja jotta he tottuisivat niihin ja sitoisivat niihin taloudellista rakennettaan. Sen jälkeen hintaa voidaan nostaa.

Tämän mekanismin tehokkuus pienempien yritysten alistamisessa on varsin tunnettua ja siitä kertoo jo sen nimi: polkumyynti. Lopullinen polkuvaikutus ei kuitenkaan kohdistu hintoihin eikä pienkauppoihin vaan kuluttajiin. Eikä tällainen menettely ilmene vain kapitalismin erityistapauksissa, vaan se on sen sisään rakennettu ominaisuus.

Kun suurten yritysten itsensä subventoimia tuotteita kaupataan taloudellisen kehityksen reuna-alueelle, alueen oman tuotannon edullisuus heikkenee enemmän kuin sen talouden kannalta on edullista. Paikalliset tuotteet ja tuotantovälineet tulevat kannattamattomiksi ja ihmiset joutuvat työttömiksi, toivottomiksi ja edistyksen huumeita kaipaaviksi. Eikä tämä suinkaan tapahdu sen vuoksi, että uusi tuotanto olisi liian kallista vaan siksi, että se on liian halpaa. Jos tälle asialle annetaan painoa – niin kuin sekä inhimillisistä että taloudellisista syistä pitäisi – kehityksen reuna-alueilla tuotteiden tulisi päinvastoin olla kalliimpia kuin taloudellisen toiminnan keskuksissa, niin että nämä alueet ehtivät kehityksen mukaan omaa luonnollista tahtiaan.

Juuri tällainen tilanne on aidossa markkinataloudessa, sillä siinä saman tuotteen lähempien ja kauempien markkina-alueiden väliset hintaerot muodostuvat luonnollisella tavalla. Tuotteen matalin hinta on sen tuotantopaikalla vallitseva hinta, jolla jokainen saa sen ostaa. Siitä reunoja päin hinta nousee kuljetuksen ja jakeluorganisaation kustannusten kasvaessa sitä suuremmiksi, mitä pidemmälle ja hajanaisempiin kohteisiin tuotetta ostetaan.

Vaikka aitoon markkinatalouteen siirtymisellä voidaan tällä tavalla parantaa taloudellisen toimeentulon reunalla olevien ihmisten arvoa – eikä tässä tarkoiteta pelkästään maantieteellistä taloudellisen kehityksen reunaa vaan myös sitä reunaa, joka on jokaisen ihmisen sisällä osoittaen hänen oman kannattamattomuutensa rajan – niin se ei silti maksa mitään. Kukaan tuottaja tai kauppias ei menetä euroakaan taloudellista hyötyä tuotteidensa myynnissä, sillä hehän saavat niistä korkeimman mahdollisen markkinahinnan. Se mitä tuottajat tai kauppiaat menettävät, on valta määrätä taloudellisia arvosuhteita, ja sitä siirtyy reunoille päin.

Kuluttajien ohjaama tuotanto

Ohjatessaan varoja ja valtaa kulutuksesta tuotantoon kapitalistinen järjestelmä joutuu kasvun hidastuessa panostamaan yhä enemmän varoja myynnin edistämiseen, jotta tuotanto saataisiin kaupaksi. Markkinointisuunnittelu, myyntityö, mainonta ynnä muu ostajien ohjaamiseen ja painostamiseen tarkoitettu työ tulee kapitalismin kehityksen myötä yhä edullisemmaksi taloudelliseksi toiminnaksi.

Sillä, että koko talousjärjestelmä suuntautuu tällä tavalla myyntipainotteisesti, on sekä kansantaloudellisia että yksityisten ihmisten mieliin ja tekoihin vaikuttavia seurauksia.

Kapitalismissa myynnin edistämiseen ynnä muuhun kaupan päämääriä palvelevaan toimintaan kuluu huomattavasti sellaisia yhteiskunnan ja luonnon varoja, jotka eivät ole kannattavia taloudellisesti vaan vain poliittisesti – sillä tavalla kuin tässä kirjassa on poliittisuus ymmärretty. Tämä voidaan todeta yksinkertaisella esimerkillä: jos kaikki samoista markkinoista kilpailevat yritykset vähentäisivät myynnin edistämiseen kuluttamistaan varoista puolet, niin suhteellinen markkinatilanne pysyisi samana, mutta yhdessä voitettaisiin puolet markkinoinnin kustannuksista.
Edellinen väite on täysin analoginen sellaisen poliittista vaikuttamista koskevan väitteen kanssa, joka toteaa, että jos kaikki maat vähentäisivät aseisiinsa käyttämät varat puoleen, suhteellinen turvallisuustilanne pysyisi samana, mutta yhdessä voitettaisiin melkoisesti taloudellisia arvoja, ja mahdollinen kriisi olisi vähemmän tuhoisa.

Kapitalistisen järjestelmän sisällä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta mitata tällaista “turhaa” kulutusta ja jättää se pois, koska se ei siinä järjestelmässä ole turhaa. Siinä sitä tarvitaan ohjaamaan kuluttajia “oikeisiin” valintoihin. Kapitalistisessa, myyntiä painottavassa järjestelmässä myyjät ovat tietäviä ja viisaita ja ostajat, tavalliset kuluttajat hännänhuippuna, ovat tietämättömiä ja tyhmiä. Eikä tämä ole pelkästään teoreettinen näkökanta vaan käytännön todellisuutta. Hyvällä syyllä voidaan nykyisin sanoa, etteivät kuluttajat tiedä omaa parastaan vaan ostavat kaikenlaista turhaa vain ostamisen halusta.

Kuluttajia “järkevöittävä” muutos on mahdollinen vain niin, että siirrytään heidän ohjaamaansa talousjärjestelmään. Kuluttajan kannalta katsottuna mainonnassa ja muussa myynninedistämisessä on kaksi puolta. Toisaalla on tiedollinen osuus, joka auttaa kuluttajaa löytämään haluamansa tuotteet, ja toisaalla painostusosuus, joka sisältää kaiken muun; siinä on taloudellinen ja poliittinen komponentti. Tiedollisesta osuudesta on hyötyä kaikille ja siitä kuluttaja on valmis maksamaan, mutta painostusosuudesta ei ole hänelle hyötyä, ja siihen kuluvat varat hän mielellään säästäisi.

Aidossa markkinataloudessa asiat tapahtuvat juuri tällä tavalla. Kun tuottajan on myytävä tuotteitaan vaadittaessa myös suoraan kuluttajille ja samaan hintaan kuin kauppiaillekin, kaupan kannattavuus suhteutuu pelkästään tuotteiden jakelun luonnollisten kustannusten mukaan. Jos myyntiporras lisää välityspalkkioonsa sellaisia myynnin kustannuksia, esimerkiksi mainoskustannuksia, jotka eivät ole edullisia kuluttajien näkökannalta arvioituna, kuluttajat ostavat tuotteensa edullisempien välittäjien kautta tai suoraan tuottajilta. Kun kuluttajalle annetaan mahdollisuus hänen omasta mielestään edullisimpaan hankintatapaan, kaupan portaaseen kuluva kulutus minimoituu.

Aidossa markkinataloudessa tuottajat keskittyvät tuottamiseen. He tekevät niin hyviä tuotteita kuin osaavat ja tarjoavat niitä kaikille tasapuolisesti. He kilpailevat vain tuotteiden laadulla, ei mainonnan laadulla. Kaupanteko tapahtuu ostajien ja kuluttajien oman aktiivisuuden toimesta. He voivat toimia aidommin omien halujensa ohjaamina. Eikä ole epäilystäkään siitä, etteivätkö kuluttajat toimisi silloin järkevämmin ja kaikkiaan taloudellisemmin kuin kapitalistisessa, ”kulutuspakkoisessa” taloudessa. Kuitenkaan kenenkään ei tarvitse toimia sen epäitsekkäämmin tai taloudellisemmin kuin ennenkään.

Tilanne muuttuu pelkän suhteutuksen kautta. Kun järjestelmä rakentuu kuluttajien näkemystä arvostaen, sitä näkemystä pidetään kauniina, järkevänä ja viisaana.

Omaisuuden hallinta

Kuluttajien ohjaamassa järjestelmässä, joka rakentuu kaupantekotilanteessa noudatettavalle tasapuolisuudelle, omistaminen on talouselämän staattinen ominaisuus eivätkä omistussuhteet ole olennaisia niin kauan kuin ne kohdistuvat vain taloudellisiin hyödykkeisiin. Aidossa markkinataloudessa kuka hyvänsä voi omistaa kaikkia taloudellisia omaisuuksia ja miten paljon tahansa, kuitenkin markkinoiden säännöissä pysyen.

Se mitä tässä järjestelmässä ei voida omistaa, on se periaatteessa poliittinen valta toisiin ihmisiin, joka kuuluu kapitalistiseen järjestelmään ja joka ilmenee muun muassa omistussuhteiden omistamisena.

Omistaminenhan on jonkin asian hallintaoikeutta, valtaa määrätä omistamisen kohteesta oman halunsa mukaan. Kun henkilö omistaa paitansa, hän saa määrätä, koska hän pitää sitä päällään ja koska ei ja kuinka hän sitä pesee tai on pesemättä. Näin on myös omistussuhteen omistamisessa eli kun omistetaan omistussuhde, se tarkoittaa sitä, että omistetaan jonkun toisen ihmisen omistusta hänen paitaansa eli hallitaan jonkun toisen ihmisen valtaa siihen kuinka hän paitaansa käyttää.

Kapitalistisessa järjestelmässä tämän ilmiön vaikutukset tulevat konkreettisiksi silloin, kun kauppaa käydään omistussuhteista eikä omistamisen lopullisista kohteista, taloudellisista hyödykkeistä. Käytännössä kauppa on tällaista aina kun sen kohteena on paperi, jolla ei ole henkilöstä tai henkilön asemasta riippumatonta välitöntä suhdetta taloudelliseen hyödykkeeseen.

Kuten tiedetään, sen taloudellisen kehityksen kärjessä, joka nykyään muuttaa maailmaa yhä vieraammaksi tavallisten ihmisten tavallisille toiveille, ovat suuret pankki-, vakuutus-, kauppa- ja teollisuusyhtiöt, joiden valtarakenne muodostuu juuri omistussuhteiden omistamisista. Suuryhtiöiden toisiinsa sitoutunut ja ristikkäinen omistaminen ei ole suinkaan tuotantovälineiden yksityisomistusta vaan kollektiivista omistusta. Suuryhtiöiden valta on näihin omistussuhteisiin sisältyvää poliittista valtaa, joka kohdistuu tavallisiin työläisiin ja kuluttajiin rajoittaen heidän taloudellista vapauttaan.

Tähän asiaan on ehkä syytä paneutua tarkemmin, koska esitetty yksityisomistuksen tulkinta on vastakkainen nykyisin vallitsevalle näkemykselle. Nykyisinhän ajatellaan niin, että kaikki yksityisesti omistetut liikeyritykset ovat yksityisiä myös sillä tavalla, että ne antavat kaikille yksilöille suurimman vapauden ajaa omaa taloudellista hyvinvointiaan. Tämä on kuitenkin vaarallinen harhakuvitelma. Yrityksen omistus on yksityistä vain silloin, kun sen tuotantovälineet omistetaan suoraan yksityisesti eli silloin kun omistaja voi sanoa, mitkä tuotantovälineet hän omistaa, ja silloin kun hän voi tehdä niillä mitä haluaa, kuten on tilanne joskus pienimmissä yrityksissä. Omistussuhteiden kautta tapahtuva omistaminen, jossa omistajilla ei ole välittömästi realisoitavaa suhdetta tuotantovälineisiin, on kollektiivista, luonteeltaan poliittista omistamista, jolla on kaikki ne yksilönvapautta kaventavat ominaisuudet kuin muillakin kollektiivisilla rakenteilla, esimerkiksi sosialistisella. Tästä johtuvat kapitalistisen ja sosialistisen omistusjärjestelmän osittain samanlaiset ominaisuudet.

Aidossa markkinataloudessa, jossa kauppaa käydään vain taloudellisista, välittömästi rahalla mitattavista hyödykkeistä, omistuskin kohdistuu vain taloudellisiin hyödykkeisiin eikä valtasuhteisiin. Aidossa yksityisomistuksessa omistukset, velat ja vastuut ovat henkilökohtaisia, eivät kollektiivisia. Aivan niin kuin aitoon poliittiseenkaan demokratiaan ei kuulu joukkovaltaa eikä joukkorangaistuksia. Tällöin on vain sellainen yhteisomistus mahdollinen, jossa jokainen osakas omistaa suoraan tietyn, periaatteessa ja käytännössä mitattavan osan yhteisen yhtiön tuotantovälineistä, joihin katsotaan kuuluvan yhtiön koko omaisuus varoineen ja velkoineen.

Yhteisestä omaisuudesta ja sen hoidosta päätetään yhtiön sisällä sellaisen poliittisen rakenteen avulla, jossa kullakin omistajalla on omistussuhteensa osoittama määräysvalta, joka realisoidaan päätöksiksi tämän kirjan politiikkaa käsittelevässä osassa esitetyllä tavalla. Jos joku haluaa myydä osuutensa, hänen on myytävä se vapailla markkinoilla eniten tarjoavalle, mutta ostajana on oltava yksityinen henkilö tai sellaisten muodostama yhteisö.

Tällaisella järjestelyllä taloudellisen yrityksen omistajan valta kohdistuu vain hänen omistamaansa tuotantovälineeseen eikä kehenkään toiseen ihmiseen tai hänen omistamaansa omaisuuteen.

On syytä olettaa, että aidosti markkinataloudellisen yritysmuodon käyttäminen on yhteiskunnalle taloudellisesti edullisempaa kuin kapitalistisen yritysmuodon käyttäminen, vastaavasti kuin jälkimmäinen on edullisempaa kuin sosialistisen yritysmuodon käyttäminen. Syy on sama kummassakin tapauksessa: liian laajaksi kasvava kollektiivisuus kaventaa ihmisten yksilöllistä luovuutta ja työtehoa. Sosialistisen talouden jälkeen jääminen kapitalistiseen talouteen nähden johtuu suureksi osaksi siitä, ettei sosialismissa ihmisillä ole mahdollisuutta käyttää omia aivojaan ja omia tuotantovälineitään ja tehdä niin hyvää työtä kuin kapitalismissa. Se on seuraus siitä, ettei ihmisillä ole sosialismissa välitöntä hallintasuhdetta sen enempää käyttämiinsä tuotantovälineisiin kuin niillä tuotettuun hyötyyn.

Aivan samasta syystä aito markkinatalous on edistyksellisempi järjestelmä kuin kapitalismi. Siinä ihmisten suhteet tuotantovälineisiin ja niillä saatuihin hyötyihin, kuin myös haittoihin, ovat vielä välittömämmät kuin kapitalismissa.

Keinottelu

Toinen omaisuuden hallintaan liittyvä asia, johon aito markkinatalous suhtautuu eri tavalla kuin kapitalismi, on omaisuudella keinottelu, jota nimitetään myös kasinotaloudeksi. Keinottelun kannattavuus perustuu hyvin yksinkertaiseen asiaan: muuttuvissa tilanteissa joidenkin taloudellisten hyödykkeiden suhteellinen arvo muihin hyödykkeisiin nähden nousee ajan kuluessa, jolloin niiden pelkällä omistamisella saadaan taloudellista hyötyä.

Käytännössä keinottelun siemen voidaan luoda muun muassa sen kapitalistisen oikeuden käytöllä, että myytäväksi tarkoitetun tuotteen omistaja kieltäytyy myymästä sitä, jolloin syntyy taloudellisessa mielessä keinotekoinen niukkuus, joka nostaa tuotteen hintaa muihin hyödykkeisiin nähden.

Kun tuotteen suhteellinen arvo nousee, ihmiset pyrkivät hankkimaan sitä omistukseensa, minkä seurauksena tuotteen niukkuus lisääntyy ja arvo nousee edelleen. Näin voidaan edetä niin kauan kunnes tuotteen luonnollinen arvo ja keinotekoinen arvo eroavat liiaksi toisistaan ja kehityskulku kääntyy päinvastaiseksi.

Luonnollisen kannattavuuden ja kapitalistisen kannattavuuden ristiriita saa aikaan sen, ettei kyseisen tuotteen hankkiminen ja varastoiminen enää kannatakaan vaan sen arvo alkaa laskea, mistä syystä myyminen tulee kannattavammaksi. Kun tuotetta tulee lisää markkinoille, sen niukkuus vähenee ja arvo putoaa ja kehitys johtaa ylitarjontaan ja tuotteen luonnollista arvoa pienempään hintaan. Silloin tuotetta ei enää kannata valmistaa ja tuoda markkinoille.

Näin jatkuu siihen asti, kunnes jossain vaiheessa kiertokulku alkaa alusta. Suuria ja rikkaita tämä kiertokulku hyödyttää, koska heillä on varaa selvitä suuremmista hintavaihteluista ja hankkia laman kohdatessa halvalla köyhempien omaisuuksia. Näin keinottelu kuljettaa varallisuutta ylöspäin.

Keinottelusta on muutakin haittaa yhteiskunnan taloudelle ja eräs niistä liittyy reaalitalouden tuotteiden käyttämättömyyteen. Ei ole aivan harvinaista, että aika ajoin viljaa ja muuta ruokaa varastoidaan yli järkevän tarpeen ja jopa hävitetään, jotta voidaan pitää hinnat korkeina. Näin tehdään vaikka nälkäisiä ruoan tarvitsijoita olisi kuinka paljon. Sama koskee asuntokauppaa. Lähes jokaisessa suurkaupungissa on tyhjiä asuntoja kuukausi-, joskus vuosikaupalla odottamassa mahdollisesti tulevaa arvonnousua, vaikka niillekin olisi olemassa käyttäjiä.

Näistä epätaloudellisista menettelytavoista ei päästä eroon niin kauan kuin tunnustetaan omistajien kapitalistinen oikeus kieltäytyä myymästä myyntiin tarkoittamiaan hyödykkeitä vallitsevalla markkinahinnalla.

Olennaista on erottaa myytäväksi tarkoitettu omaisuus myytäväksi tarkoittamattomasta. Se on periaatteessa helppoa. Yksityinen omistus voi olla kumpaakin. Se on kunkin yksilön oman päätöksen varassa. Mutta yritysten tuotanto on aina myytäväksi tarkoitettua ja aidossa markkinataloudessa voidaan edellyttää, että se myös myydään tai vuokrataan käyttöön tietyn, kohteesta riippuvan ajan kuluessa. Tällöin markkinat toimivat nopeasti ja tasaavat tehokkaasti talouden heilahteluja.

Toinen keinottelun epäsuotuisa seuraus johtuu itse kasinotalouden kuluista. Keinottelu on nollasummataloutta ja kaikki siihen kuluva merkitsee tuottamatonta luonnonvarojen ja ihmistyön kulumista. Tämän tuottamattoman toiminnan, jolla vain siirretään varoja taskuista toisiin, oleellisena osana on se rahalaitostoiminta, joka järjestää rahat, tilat ja välineet keinottelun harjoittamiseksi. Tämän toiminnan kulut ovat kapitalismissa jatkuvasti kasvavia, koska varallisuuserojen kasvaessa velkatalouden ja veloilla keinottelun osuus kasvaa.

Vaikka keinottelijoiden talous on nollasummataloutta, niin keinottelun järjestäjien talous, jotka ovat osittain samojakin, väistämättä kasvaa. Tilanne on sama kuin muussakin vedonlyönnissä. Hevoskilpailujen järjestäminen on kannattavaa riippumatta siitä, kuinka kannattavaa hevosilla pelaaminen on kullekin pelaajalle.

Koska kasinotalouden haitat ovat sitä suurempia mitä laajempaa on talouden aaltoliike ja mitä suurempia ovat kuplat, haittojen vähentämiseksi on pienennettävä aaltoliikettä. Talouden aaltoliike on taas sitä laajempaa, mitä massiivisempaa eli kollektiivisempaa talous on. Mitä suurempia ovat taloutta ohjaavat yksiköt, sitä pidemmälle ne etenevät osoittamaansa suuntaan ennen kuin kehitys kääntyy päinvastaiseksi. Tätä ei kapitalismissa oteta huomioon. Siinä yritetään luoda vakautta yksiköitä suurentamalla ja vakuuttamalla riskisijoituksia tappioiden varalta. Tämä onnistuu aikansa, mutta jos riskeillä on tietty systeeminen kasvusuunta, niistä ei vakuuttamalla päästä eroon. Juuri tällainen ylöspäin osoittava suunta on kapitalismissa. Koko kapitalismi on suuri ponzi-rakennelma.

Teoreettinen ratkaisu on selvä. Taloutta on alettava ohjata sellaisen taloudellisen toiminnan impulsseilla, jonka järjestymisaste on mahdollisimman pieni: se on yksityinen kulutus. Taloudellisen kiertokulun osista, hyödykkeiden tuottamisesta, jakelusta ja kuluttamisesta kuluttaminen on vähiten järjestynyttä. Siksi se muuttuu helpoiten taloudellisten olojen muuttumisen mukana ja siksi sen suorittama taloudellinen ohjaus on tasaisinta. Kaikki ihmisethän ovat ruoan, paitojen ja hevoskilpailujen potentiaaleina kuluttajina, fyysisinä yksikköinä melko samanlaisia ajasta ja paikasta riippumatta. Se, että ihmisten kulutuksissa on nykyisin niin valtavat erot, ei johdu ihmisten erilaisista kulutuskyvyistä tai -taipumuksista vaan nykyisen talousjärjestelmän järjestämistä erilaisista kulutusmahdollisuuksista.

Kun tuotannon ja jakelun annetaan ohjautua yksityisen kulutuksen kautta, koko taloudellinen kiertokulku muotoutuu nykyistä tasaisemmaksi, jolloin keinottelukin tulee nykyistä kannattamattomammaksi. Talouden on nimenomaan annettava ohjautua kulutuksen kautta. Jos sitä pyritään ylhäältä ohjaamaan kulutuksen mukaan, niin kuin kapitalismissa ja sosialismissa tehdään, suhdanteiden tasaantumista ei saavuteta. Tässä on oleellista muun muassa se, että tuottaja ja välittäjä velvoitetaan myymään kaikki omaan käyttöönsä tarkoittamattomat tuotteet lyhyen ajan kuluessa ja vallitsevaan markkinahintaan, vaikka se olisi hänelle huono. Silloin se on jollekin toiselle hyvä. Näin hinnat seuraavat nopeasti kysyntää ja tarjontaa ja keinotekoiset aallot pienenevät.
Tämä menettely muiden aitoon markkinatalouteen kuuluvien menettelyjen kanssa aiheuttaa sen, että tuottajat, kauppiaat ja pelaajat menettävät ne välineet, jolla he ovat ansainneet “ylisuuria”, muita hyödyttämättömiä voittoja. Koska kuluttajat haluavat ostaa tuotteensa mahdollisimman halvalla ja koska poliittinen ja kasinotaloutta pyörittävä hinnan osuus poistuu, hinnat pyrkivät asettumaan luonnollisten tuotantokustannusten, työn hinnan lähelle. Näin päästään niistä työllä ansaitsemattomista voitoista, joita ennen on yritetty poistaa lisäämällä valtiovallan puuttumista markkinoihin, mutta huonoin tuloksin. Sosialistiset toimet kun ovat johtaneet sosialistisiin voittoihin, jotka yhtä lailla ovat eriarvoistaneet yhteiskuntaa.

Kun valmiit tuotteet on aidossa markkinataloudessa myytävä tietyn ajan kuluessa, “ylimääräisen” tuotannon varastointia eivät suorita tuottajat, välittäjät eikä valtiovalta vaan sen suorittavat kuluttajat. Toisin sanoen kuluttajien omaisuus lisääntyy. Silti tuottajilla ja valtiovallalla on täysi syy olla tyytyväisiä, sillä ne säästävät itselleen suurimman osan tuotteiden varastoimiseen tarvitsemistaan varoista.

Henkisen työn laatu ja määrä

Yksi merkittävä ja tyypillinen osa kapitalistista järjestelmää muodostuu yksinoikeuksista ja niiden kaupallisesta hyödyntämisestä. Yksinoikeuksilla voidaan myydä tavallisia tuotteita tai merkkitavaroita, mutta erityisesti näin myydään henkisen työn tuotteita, toisaalta käsikirjoituksia, musiikkiesityksiä ynnä muuta taidetta ja toisaalta keksintöjä ynnä muuta teollisesti hyödynnettävää tietoa.

Yksinoikeuksien kannattavuus kapitalistisessa järjestelmässä perustuu samaan kuin muidenkin monopolien kannattavuus. Yksinoikeushan on aina tietyn taloudellisen hyödykkeen monopoli, vaikka kuinka lähellä olevia korvaavia tuotteita olisikin saatavilla.

Yksinoikeuden sisältämä periaatteellinen niukkuus tekee sen, että tuotteen myyntityöhön kannattaa panostaa varoja enemmän kuin muuten olisi edullista: niukkuutta kannattaa lisätä keinotekoisesti. On huomattava, että niukkuus on vain kysynnän ja tarjonnan suhdetta eikä sitä ole olemassa ennen tuotetta. Tilanne lähtee nollasta ja vasta tietoisuus tuotteesta, mainonta tai muu julkisuus luo niukkuutta, jonka kapitalistisesti mitattava edullisuus on suurimmillaan yksinoikeuteen yhdistettynä. Sillä on tiettyjä seurauksia jokaisen kapitalistisessa yhteiskunnassa elävän ihmisen käyttäytymiselle.

Yksi niistä on se, että yksinoikeudella myyminen pyrkii muiden kapitalististen käytäntöjen tavoin kasvattamaan suuria yrityksiä suuremmiksi kuin niiden puhdas markkinataloudellinen edullisuus edellyttäisi. Koska kapitalistisessa järjestelmässä suurilla yrityksillä on suhteellisesti enemmän poliittisluonteista, mainonnassa hyödyllistä valtaa kuin pienillä yrityksillä, yksinoikeudet ovat niiden käsissä suhteellisesti tuottavampia kuin pienyritysten tai yksilöiden käsissä. Näin yksinoikeudet kasvattavat suuria kustannusliikkeitä, levytuottajia, kauppaliikkeitä ja teollisuuslaitoksia vielä suuremmiksi, ja pienet yritykset ja ihmiset kutistuvat vielä pienemmiksi.

Toinen ja tässä yhteydessä ehkä mielenkiintoisempi asia on se, että sama järjestelmällinen suuruuteen suuntautuminen tapahtuu myös yksinoikeuksilla myytävän työn tuotannossa, henkisen työn prosessissa.

Suuruutta ja massaa ylipalkitsevassa järjestelmässä on edullista luoda henkilökultteja, tehdä “suuria” kirjailijoita, muusikoita ja niin edelleen, koska järjestelmässä suuruus myy pelkällä suuruudella. Tehtäväänsä sopivimmista taiteen ja tieteen tuottajista kannattaa valmistaa mainonnalla, kilpailulla ja muulla henkilökohtaisella julkisuudella suurempia kuin he tuotantonsa luonnolliselta arvoltaan ovat. Henkisen työn tuloksista pyrkii tulemaan idolikeskeistä, massiivisen samanlaista ja yksilöllisen hyödyn kannalta vajaata. Suuruutta palkitsemalla palkitaan mitattavuutta, massaa ja määrää eikä suinkaan laatua. Laatu on tavallaan määrän vastakohta. Määrä on pinnallista ja laajaa, laatu on syvällistä ja monikerroksista.

Jos esimerkiksi jokin henkisen työn tuote herättää ihmisessä positiivisen reaktion, niin määrää korostava järjestelmä reagoi siten, että tämä on hyvä, tehdään sitä lisää. Laatua korostava järjestelmä reagoi niin, että tämä on hyvä, voisiko sitä vielä tiivistää. Määrällisyys keskittyy siihen, millaisia taideteosten ja keksintöjen olisi oltava, jotta niitä saataisiin valmistetuksi ja kulutetuksi enemmän, laadullisuus keskittyy siihen, millaisia taideteosten ja keksintöjen olisi oltava, jotta vähempikin riittäisi.

Sillä, että henkisen työn alueella keskitytään asioihin, jotka ovat “suuria”, on mielenkiintoinen seuraus. Myös tunteiden tuottamisen alueella joudutaan “suuriin” tunteisiin, tuottamaan sellaisia tunteita, jotka ovat mahdollisimman mitattavasti “suuria”. Ja koska tunteen “suuruutta” mittaa sen “todellisuus” eli fyysisyys, kannattavaksi tulee sellaisten tunteiden tuottaminen kuin kipu, tuska ja ahdistus. Nehän ovat todellisempia, fyysisempiä kuin esimerkiksi usko, toivo ja rakkaus. Tämä on minusta varsin hyvä selitys siihen, miksi massaviihde on nykyään sellaista kuin se on, räiskintää, seksiä ja verta. Jos tämä selitys pätee, viihteen määrää ja suuntaa ei voida muuttaa kapitalistisessa taloudessa.

Edellä esitetyllä on seurauksia myös taiteen ja tieteen ulkopuolelle. Massaa ja määrää korostavan tuotannon sanoma ja arvojärjestys kulkeutuvat väistämättä kuluttajille ylhäältä annettuna totuutena, koska kuluttajat ovat tässä taloudellisissa järjestelmässä alempana eli opetettavana osapuolena. Ihmiset oppivat, että tuskan, epätoivon ja hävityksen kuvaaminen on edullista ja oikein, koska se myy. Uskon, toivon ja rakkauden levittäminen on epäedullista ja väärin, koska se ei myy. Toivoa sopii, ettei taide tässä asiassa ja tänään ennusta huomisen todellisuutta.

Alhaalta päin rakentuvassa talousjärjestelmässä minkäänlaiselle henkisen työn suuruudelle ei anneta kuin sen luonnollinen taloudellinen arvo, joka realisoituu poistamalla kapitalistiset ja sosialistiset suuruutta kasvattavat mekanismit. Toisin sanoen, siirrytään aitoon markkinatalouteen, jossa myös henkisen työn tuote on myytävä jokaiselle ketään syrjimättä.

Taiteen, tieteen ja keksintöjen kauppa

Kun kaupattavat tuotteet ovat fyysisiä tavaroita ja jokaiselle on myytävä samaan hintaan, vaikeutta kaupanteossa ei ole: kun tuotetta tarjotaan kaikille, sen hinnaksi tulee vapaiden markkinoiden muodostama hinta, joka määräytyy myyjän toiveiden ja kuluttajien arvostuksen kohtaamisesta. Kun kauppatavarana on hengentuote, keksintö, käsikirjoitus, sävellys tai muu tietokoneilla biteiksi saatettava teos, joka on siten monistus- ja jakelukustannuksiltaan lähes ilmainen, kysymys on vaikeampi. Miten käydä kauppaa tuotteella, jonka yksikin ostaja voi halutessaan jakaa sen vaikka kaikille ilmaiseksi?

Perinteisesti taidetta, tiedettä ja keksintöjä tuotetaan kahdella tavalla rahoitettuna, yhteiskunnallisesti ja yksityisesti. Tieteen tutkimusta ja osittain myös taiteen tekoa rahoitetaan yhteiskunnan toimesta, mm. yliopistoissa, jolloin myös näin aikaansaatu tuotanto tulee periaatteessa yhteiseen käyttöön. Tällainen rahoitus ei ole ongelma myöskään jakelun ja monistuksen suhteen, koska työn tulokset ovat tarkoitetutkin vapaasti kaikkien saataville. Tosin viime aikoina kapitalistisen ideologian voimistuessa tämän rahoitusmuodon osuutta on vähennetty, kun myös kaikki henkinen tuotanto on haluttu saada yksityiseen omistukseen.

Keksinnöt ja suurin osa taidetta luodaan nykyisin yksityisellä rahoituksella eli kaupankäynnillä, jonka kohteena ovat patentti- ja tekijänoikeudet. Teoksen, tapahtuman tai keksinnön tekijä saa yksinoikeuden työnsä kaupallistamiseen, jonka yksinoikeuden hän voi myydä edelleen. Yksinoikeuden haltija saa oikeuden myös estää teoksen monistaminen ja sen ilmaiseksi jakelu. Ennen tietokoneaikaa näitä oikeuksia oli kohtalaisen yksinkertaista valvoa, mutta internetin olemukseen kuuluva helposti suoritettava mutta vaikeasti valvottava tietojen jakelu on muuttanut kaiken.

Jotta tekijänoikeuden haltijat voisivat pitää oikeuksistaan kiinni, yhteiskunnan on panostettava yhä voimakkaammin erilaisiin valvontatoimiin. Lainsäädäntöä on vähän väliä uusittava kehittyvää tekniikkaa vastaavaksi ja poliisille ja tuomareille on annettava lisää valtaa ja resursseja. Samalla myös tekijänoikeusjärjestöjen ja asianajajien valta ja varallisuus kasvaa. Tekijänoikeudet painottavat määrää ja keskittyvät suurimpien omistajien haltuun lihottamaan heidän lompakkojaan. Tästä johtuen varsinaisen luovan työn tekijöiden osuus tuottamastaan hyödystä vähenee, paitsi aivan terävimmän kärjen osalta, jonka tulot nousevatkin sitten kohtuuttoman suuriksi.

Kaiken takana on tässäkin kasvuideologia ja sen kapitalistinen sovellus. Yksinoikeuksien suomalla taloudellisella edulla on haluttu kannustaa taiteilijoita ja keksijöitä tuottamaan enemmän taidetta ja keksintöjä. Tämä on tavallaan ollut perusteltua, kun on ajateltu kirjasivistyksen tärkeää osuutta ihmisten yleisen ymmärryksen ja toistensa hyväksymisen kehittämisessä, samoin kuin tekniikan kehittämisen osuutta ihmisten elinolojen parantamisessa.

On kuitenkin otettava huomioon myös kehityksen toinen puoli. Ei ole mitään näyttöä siitä, että jatkuvasti lisääntyvä kirjallisuuden, televisiotaiteen ja nettiviihteen tarjonta olisi enää viime aikoina lisännyt ihmisten yleistä ymmärryskykyä ja suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan. Yhtä perusteltua on väittää, että määrän lisääntymisen myötä taide on jakautunut yhä voimakkaammin erillisiin, toisiaan vierastaviin osiin, joilla on omat kuluttajakuntansa. Näiden joukkojen yleistä ymmärryskykyä lisääntyvä tarjonta ei paranna. Päinvastoin, se tarjoaa vain entistä paremmat mahdollisuudet uppoutua vain omaan, muita vierastavaan maailmankuvaan. Ja tätä mahdollisuutta käyttävät varmimmin ne, joiden ymmärrys yhteisistä asioista on muutenkin vähäisintä.

Myös tekniikan kehityksellä on omat haittansa. Samalla kun on keksitty ihmisten jokapäiväistä elämää helpottavia laitteita, on kehitetty koneita ja menetelmiä, jotka pystyvät yhä tehokkaammin tuhoamaan luontoa. Samalla kun lääkekeksinnöt parantavat yhä useampia sairauksia, aseteollisuus kehittää yhä tuhovoimaisempia aseita. Kysymys on siitä, kumpi puoli vie voiton; kummalle puolelle löytyy ostovoimaisempaa kysyntää.

Yksi asia on selvä. Jos aseille on tarvetta, niiden kehittämiseen, tuottamiseen ja ostamiseen löytyy aina rahaa. Niin köyhää maata ei olekaan, etteikö sitä hallittaisi viime kädessä aseiden avulla. Näyttää vieläpä siltä, että mitä köyhempi maa, sitä suurempi osa sen varallisuudesta kuluu aseiden hankintaan. Tämä johtuu siitä, että sekä aseiden tarpeella että köyhyydellä on yhteinen tekijä, harvojen käsiin keskitetty hallinto. Tästä löytyy yhteys niin sosialismiin kuin kapitalismiinkin.

Sosialistisissa maissa on tunnetusti tarvittu tehokkaita asevoimia vallanpitäjien valtaa pönkittämään ja etuoikeuksia turvaamaan. Kuitenkin myös kapitalistisella taloudella on samoja piirteitä. Siinä määrin kuin kapitalismi keskittää valtaa ja varallisuutta samoihin käsiin ja siten voimistaa yhteiskuntien ja koko maailman eriarvoistumista, kasvaa myös tarve aseisiin, joilla vallan tasapainoa pidetään yllä. Ja mitä kovemmaksi valta- ja varallisuuskilpailu käy, sitä vähemmän tuotannossa voidaan kiinnittää huomiota myöskään luonnon hyvinvointiin.

Tässä eriarvoistumisessa patentti- ja tekijänoikeuksilla on tärkeä ja erikoinen rooli. Tärkeä se on siinä mielessä, että henkisen työn tuloksilla, taiteella, tieteellä, keksinnöillä ym. informaatiolla, on yhä merkittävämpi osuus tuotannon kokonaisarvosta. Mitä enemmän joku omistaa yksinoikeuksia arvokkaiden informaatioiden käyttöön, sitä voimakkaammin hän hallitsee taloutta. Patentti- ja tekijänoikeudet ovat jo nykyisin erittäin valtaa ja varallisuutta keskittäviä, ja ellei muutosta tule, niiden tuoma valta keskittyy edelleen.

Erikoisia patentti- ja tekijänoikeudet ovat siinä mielessä, että siitä huolimatta, että ne keskittävät vaurautta harvoille, ne ovat yhteiskunnan, siis tavallisten kansalaisten säätämiä ja ylläpitämiä. Toisaalta, niinhän olivat Neuvostoliiton kommunistisen puolueenkin valtaoikeudet tavallisten sosialistien kannattamia – kunnes järjestelmä romahti ja kansalaiset huomasivat, että heidän hyväuskoisuuttaan vain käytettiin hyväksi.

Aitoon markkinatalouteen siirtyminen ei siten vaadi tässä asiassa muuta kuin patentti- ja tekijänoikeussäädöksistä luopumista. Silti kysymys siitä, miten informaation tuottaminen rahoitetaan ilman kaupattavia yksinoikeuksia, on ratkaistava.

Kuten monessa muussakin tapauksessa, se sama tekninen kehitysaskel, joka ongelman on aiheuttanut, tarjoaa mahdollisuuden myös sen ratkaisemiseen. Internet. Kaikkea biteiksi muutettavaa, helposti monistettavaa ja jaeltavaa informaatiota voidaan myydä internetissä seuraavalla tavalla.

Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla sivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Niiden keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.

Edellä esitetyllä kaupankäyntitavalla on joukko erityisiä ominaisuuksia verrattuna henkisten teosten kapitalistiseen kaupankäyntiin.

1) Se on aidosti markkinataloudellinen. Tekijä voi vapaasti päättää teoksensa hinnasta ja jokainen on vapaa osallistumaan teoksen hankintaan itse valitsemallaan summalla. Kauppa syntyy, jos myyjän ja ostajien toiveet kohtaavat. Mikään säätelijä tai oikeuksienhaltija ei tule väliin. Kaikkea, millä on arvoa kuluttajille, kannattaa tuottaa.

2) Se hyödyntää internetiä täysimääräisesti. Se ei edellytä internetin käytön rajoittamista yksinoikeuksien turvaamiseksi, piraattien ahdistelua eikä kovien pelottelurangaistuksien käyttöä niin kuin nykyisen kaupankäynnin ylläpitäminen.

3) Se muodostaa perustan myös teoksen saattamiselle fyysiseen muotoon, esimerkiksi kirjaksi. Kun teoksen bitit ovat vapaasti käytettävissä, ne ovat sitä myös kirjapainoille, joten ne voivat myydä kirjoja niitä haluaville vain painatuksen hinnalla. Tämä voidaan toteuttaa varsinaisen kaupankäynnin yhteydessä. Mukaan näyttöön tulee kirjanpainajan tai painajien tarjous: jos pokkarin tai kovakantisen tilaajia tulee se ja se määrä, kukin saa teoksesta kirjan siihen ja siihen hintaan. Ostajan ei tarvitse mainita kuin sen hinnan, jonka hän on valmis maksamaan.

4) Mainonnan osuus teoksen kaupittelussa vähenee, koska kenenkään muun kuin tekijän ei kannata teosta mainostaa. Se tarkoittaa sitä, että teokselle vieraiden vaikuttimien ohjaava merkitys niin tekijälle kuin kuluttajillekin heikkenee.

5) Sama kaupankäyntitapa sopii kaikille biteiksi saatettaville, kirjallisuudelle, musiikille, tietokoneohjelmille kuin myös televisio-ohjelmille ja elokuville. Kalliille teoksille, joille on suuri kuluttajakunta, löytyy myös suuri määrä ostajia.

6) Tämä kaupankäyntitapa tarjoaa mahdollisuuden myös ja erityisesti sellaiselle ostamiselle, jonka motiivina on yhteinen hyvä. Jos jokin teos arvioidaan yleishyödylliseksi, vaikkapa oppikirja, yhteiskunta voi ostaa sen kaikkien käyttöön. Myös yksityinen sponsorointi on mahdollista. Jos jokin teos on jonkun mielestä todella merkityksellinen, hän voi ostaa sen vaikka yksin kaikkien käyttöön. Ostajat voivat myös toimia nimillään: nämä henkilöt ovat pitäneet kyseisen teoksen julkaisemista merkittävänä tapauksena. Asiantuntijuuskin saa arvonsa.

7) Viimeiseksi ehkä tärkein ero kapitalistiseen kaupankäyntiin verrattuna: kaupankäyntitapa, jossa teos avautuu myös niiden käyttöön, jotka eivät siitä ole maksaneet, sopii anteliaille ja yhteistä hyvää arvostaville luonteille. Silloin myös sellaisen informaation kannattavuus lisääntyy, jonka arvo ei vähene siitä, että se tulee yhteiseksi.

Tekniikan kehityksen suunta

Merkittävin henkisen työn alue ja sen kehityksen kohde on tekniikka. Se tekninen edistys, joka on saattanut teollisen maailman nykyiseen vaiheeseen, on tavalla tai toisella tekniikkaan kohdistuvan henkisen työn tulosta. Se, mihin suuntaan tekninen kehitys etenee, riippuu siitä, mihin teknisiin ongelmiin henkistä työtä kohdistetaan, ja se puolestaan riippuu siitä, millaisiin ongelmiin kohdistuva työ on poliittisesti ja taloudellisesti kannattavinta. Se taas riippuu yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muodostamista arvosuhteista.

Kaikkien teknisten laitteiden – kuten koko teollisuudenkin – tarkoituksena on tuottaa paljon jotain ihmisten arvioimaa hyötyä vähällä haitalla. Siten jokaisen teknisen laitteen taloudellisesti tunnusomainen ominaisuus on hyötysuhde: laitteen hyötysuhde on sitä parempi mitä enemmän hyötyä se tuottaa vähemmällä haitalla. Tekniikan kehittyminen on hyötysuhteen paranemista.

Kuitenkaan millään koneella ei ole yhteiskunnallisesti katsoen absoluuttisesti mitattavaa hyötysuhdetta, koska hyöty ja haitta ovat yhteiskunnallisista arvostuksista riippuvia asioita. Yhteiskunnalle merkityksellinen tekninen hyötysuhde on koneiden välinen suhteellinen käsite, jota voidaan käsitellä vain asettamalla jokin yleisesti ymmärrettävä tekninen hyöty kiinteäksi ja vertaamalla eri koneiden samanlaatuisia haittoja keskenään. Jos esimerkiksi hyötynä on päästä autolla eteenpäin sadan kilometrin tuntivauhtia ja haittana on polttoaineen kulutus, niin sellainen auto, joka täyttää vaatimuksen pienemmällä kulutuksella kuin toinen, on tässä suhteessa parempi ja tekniikaltaan kehittyneempi.

Käytännön koneille hyödyiksi ja haitoiksi katsottavat ominaisuudet riippuvat yhteiskunnan arvojärjestyksistä, jotka muodostuvat yhteiskunnan maailmankuvan perustalle kasvaneista poliittisen ja taloudellisen rakenteen sisältämistä arvosuhteista. Tässä kokonaisuudessa talousjärjestelmä voidaan tulkita menetelmäksi, joka mittaa kunkin koneen hyödyn sen suhteessa muiden koneiden hyötyihin ja ilmoittaa sen rahallisilla suhteilla niin, että ideologisesti ja poliittisesti katsoen samanarvoiset koneet ovat samanhintaisia.

Tekniikan hyötysuhdetta on mahdollista parantaa kahteen suuntaan: voidaan suurentaa hyötyä eli tuottoa tai voidaan pienentää haittaa eli kulutusta; kumpikin tapa parantaa sitä yhtä lailla. Se kumpaan suuntaan tekniikka kehittyy – suurempaan ja tuhlaavampaan vai pienempään ja säästävämpään – riippuu siitä, mihin ihmisten luovaa energiaa on kannattavaa ohjata, mikä taas riippuu siitä, millaista talousjärjestelmää noudatetaan.

Kapitalistisessa taloudessa, jossa tekniikkaa kehitetään pitkälti patentteja eli yksinoikeuksia hyödyntäen, yrityksen suuruus ja tuotannon määrä ovat erityisen arvokkaita, koska niillä voidaan ostaa lisää yksinoikeuksia. Siten koneiden ja laitteiden suuruuden kasvattaminen ja tuotannon lisääminen tulee merkittävämmäksi tekniikan kehitystä ohjaavaksi tekijäksi kuin tuotannon haittojen ja kulutuksen vähentäminen. Ajan myötä tämä aiheuttaa suuria ongelmia luonnon kestokyvylle ja siten myös ihmisten taloudelle.

Vielä selvemmin määrällisten hyötyjen korostaminen näkyy sosialistisessa tuotannossa, jossa tuottamisen yksinoikeus on vielä suuremman yksikön eli valtiovallan hallussa. Kun luonnollisten taloudellisten arvojen eli neutraalin hyötysuhteen lisäksi taloutta ohjaamassa on poliittisia arvoja, kapitalismia tai sosialismia, kehitys suuntautuu väistämättä taloudelliselta hyötysuhteeltaan liian tuottavaan ja valtavaan, liian aggressiiviseen tekniikkaan ja liian paljon luontoa kuluttavaan teollisuuteen.

Edellä on yksinkertainen ja riittävä selitys sille, miksi niin monesta yksilöstä tuntuu siltä, että tekniikka hallitsee ihmisiä eivätkä ihmiset sitä. Vika ei kuitenkaan ole itse tekniikassa tai sen liiallisessa kehityksessä eikä vika ole tekniikkaa kehittävissä eikä edes sitä käyttävissä ihmisissä, vaan vika on talousjärjestelmässä, joka antaa ylimääräistä taloudellista etua tuotannon suuruudelle ja tekniikan tehokkuudelle.

Ihmisten, jotka haluaisivat kaikkien käyttävän pienempää ja vähemmän kuluttavaa tekniikkaa, on ymmärrettävä, että kapitalistis-sosialististen tuotantosuhteiden sisällä se on mahdotonta. Muuten saatetaan joutua hyvin ristiriitaiseen ja kovaa tekniikkaa käyttävään tulevaisuuteen. Jokainen vähemmän kuluttavaan talouteen tähtäävä sosialistinen tai totalitaarinen ohjausyritys joutuu kilpailemaan nykyisen talouden kanssa, mutta sitä se ei voi voittaa ryhtymättä itse poliittisesti vahvempaan, sotaisempaan tekniikkaan. Ja jokainen taloudellinen ohjausyritys pienemmän tekniikan suuntaan häviää väistämättä kilpailun, ellei se itse kehitä nykyistä suurempaa tekniikkaa. Nykyisillä talouden säännöillä toimittaessa ollaan umpikujassa.

Vasta aito markkinatalous, jossa ei ole patenttioikeutta eikä muitakaan yksinoikeuksia, muuttaa tekniikan hyötysuhteen arvioinnin tasapainoiseksi, sillä se ei anna tuotannon hyödyllisyydelle mitään erityistä etua kulutuksen haitallisuuteen verrattuna. Siinä kummatkin “arvot” ovat tasavertaisia osapuolia sen mukaan, miten ihmiset ostajina, viime kädessä yksityisinä kuluttajina asioita arvioivat. Tällöin tekniikka olletikin kehittyy vähemmän niin kuluttajan kuin luonnon varoja kuluttavaan suuntaan. Kuluttajan etuhan on ensisijaisesti pienessä rahan kulumisessa, kun taas tuottajan etu on suuressa rahan tekemisessä. Siksi aidossa markkinataloudessa tekniikasta kehittyy nykyistä vähemmän luontoa ja ihmistä kuluttavaa, ihmisten hallitsemaa tekniikkaa eikä päinvastoin.

Yhteiskunnallinen säätely

Kapitalistisessa propagandassa pidetään kaikkea valtiovallan puuttumista talouteen sosialistisena tai kommunistisena toimena ja siten turmiollisena yhteiselle taloudelle. Tämä on valitettava väärinkäsitys jo siitäkin syystä, että kapitalistinenkin talous tarvitsee yhteiset, valtiovallan tai vielä laajemman poliittisen elimen luomat säännöt.

On huomattava, että poliittinen valta ja taloudellinen valta ovat kaikissa maissa hyvin läheisiä, osittain samoja. Vallanpitäjät ovat aina tarvinneet rahaa ja aseita taistellessaan toisaalta muita maita ja toisaalta omia vallankumouksellisia vastaan. Siten vallanpitäjät ovat omien etujensa vuoksi suosineet rahan, aseiden ja muiden hyödykkeiden tuottajia ja lainsäädännöllä hyväksyneet niille tiettyjä tuotantoa tukevia mutta aitoon markkinatalouteen kuulumattomia oikeuksia.

Näitä ovat mm. liikesalaisuusoikeus, pankinpito-oikeus, patentti- ja tekijänoikeudet ja oikeus osakeyhtiöön. Tällaista säätelyä, joka on alun perin tehty oman maan tuottajien eduksi muita vastaan, mutta joka on laajentunut myös kansainvälisten elimien kuten WTO suorittamaksi säätelyksi ja jota globaalilla tasolla perustellaan kasvuideologialla, voidaan sanoa kapitalistiseksi säätelyksi.

Kapitalistisen säätelyn eräänlainen äärimuoto on kommunistinen tai sosialistinen säätely, jossa tuotantovälineet ovat kokonaan tai osittain yhteiskunnan omistuksessa ja poliittinen valta säätelee niiden käyttöä erilaisin rajoituksin ja tuin. Tarkoituksena on ensiksi ylläpitää ja kasvattaa säätelijöiden valtaa, jotta he myöhemmin pystyisivät säätelemään taloutta myös yhteiseksi hyväksi.

Kun kapitalistinen säätely on tyypillistä kansanvaltaiselle järjestelmälle, niin täysin sosialistinen säätely voidaan toteuttaa vain diktatorisessa järjestelmässä. Käytännössä sosialistisella säätelyllä on erilaisia välimuotoja, joista USA ja Kiina ovat mielenkiintoisia esimerkkejä. Kummassakin politiikan ja talouden suhteet ovat harvinaisen läheiset. USA:ssa se on kapitalistisen talouden kehityksen tulos.

Poliitikkojen ja talousmiesten yhteiset edut ovat muokanneet järjestelmän sellaiseksi, että vain suurella rahalla pääsee poliittisesti merkittäviin virkoihin ja säätelemään taloutta, mikä näin ollen tapahtuu tietysti rikkaiden eduksi – eikä suunta helpolla muutu. Kiinassa kehitys on lähinnä talouden globalisaation seuraus. Pärjätäkseen kansainvälisessä kilpailussa Kiinan päättäjien on ollut edullista siirtää tuotantoa yksityiseen omistukseen ja kapitalistiseen hallintaan. Sen seurauksena rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvanut ja kasvaa edelleen. Jotta järjestys säilyisi, köyhien mielenosoituksiin on puututtava kovalla, diktatorisella voimalla – eikä suunta helpolla muutu.

Kun tällaiset maat kilpailevat globaaleista markkinoista, kyse on sodankäyntiä muistuttavasta kehityskulusta, joka alkaa kummaltakin puolelta hyvin aikein; talouden on kasvettava ja markkina-alueita on laajennettava. Parhaiden tuottajien on voitettava, jotta hyvää riittäisi kaikille. Kansainvälisen kilpailun kiristyessä on jokaisen maan tehokkaimpia tuottajia kuitenkin tuettava yhä voimakkaammin ja vähempiarvoiset jätettävä oman onnensa nojaan. Kunnes yhdessä huomataan, että näin tuhoutuu liialti yhteistä hyvinvointia eivätkä huiputkaan voi rikastua ilman alempien menestystä.

Kolmas taloudellisen säätelyn muoto on sosiaalinen säätely. Sen tarkoituksena on pitää yllä yhteiskunnallista yhtenäisyyttä huolehtimalla myös niiden terveydestä, opetuksesta ja muusta hyvinvoinnista, joilla ei ole siihen itsellä varoja. Toisin sanoen sosiaalisella säätelyllä otetaan alas ja kaikkien käyttöön sitä varallisuutta, jota kapitalistis-sosialistinen järjestelmä tuottaa työtätekeville ja kuljettaa ylös harvojen haltuun.

Kapitalistisen talouden globalisoitumisen myötä mahdollisuudet sosiaaliseen säätelyyn ovat kuitenkin viime aikoina olennaisesti heikentyneet. Samalla kun sosiaalisen säätelyn tarve on kehittyneissä maissa lisääntynyt mm. väestön vanhetessa ja sairaskulujen kasvaessa, kansainvälisen kilpailun paine on estänyt tuotannon verotuksen kasvattamista. Seurauksena on ollut monessa maassa julkisen velan voimakas kasvu, jonka kohtalosta ei tätä kirjoitettaessa vielä tiedetä muuta kuin että hyvältä se ei näytä.

Edellisen perusteella on selvää, ettei sosialistisen säätelyn lisääminen voi olla ratkaisu kapitalistisen talouden tasapainottamiseksi.

Yhteiskunta puuttuu kaupankäyntiin ja siis talouteen kuitenkin vielä neljännelläkin tavalla. Sitä ei kuitenkaan voida pitää säätelynä siinä mielessä, että se tähtäisi jonkin tuotannon tai ihmisryhmän erityiseen menestykseen. Tarkoituksena on luoda säännöt tasapuoliselle ja reilulle kaupanteolle. Laskut on maksettava. Ei saa varastaa toisen omaa. Korruptio on kiellettyä. Ei saa kiristää eikä pettää.

Kaupan on oltava aidon vapaaehtoinen kummallekin osapuolelle. Tätä lainsäädäntöä ei ole luotu kasvattamaan taloutta eikä puolustamaan kenenkään etuja vaan se on luotu suojelemaan kansalaisia toisten kansalaisten vallankäytöltä. Se koskee yhtälailla jokaista. Tällä lainsäädännöllä rakennetaan yhteistä luottamusta, joka pitkän päälle on menestyvän talouden ehto. Se määrittelee myös aidon markkinatalouden.

Kapitalistista kasautumista ei siis kannata purkaa sosialistisella säätelyllä. Tällöin vain aiheutetaan sosialistista kasautumista, joka johtaa vielä huonompaan talouden hyötysuhteeseen. Sitä täytyy purkaa purkamalla ensin kapitalistista säätelyä, ja siltä osin kuin se ei riitä luomaan hyvinvoivaa yhteisöä, on käytettävä sosiaalisia projekteja ja tulonsiirtoja, jotka tarjoavat samat edut jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle.

Verotuksen perusteista

Taloudessa, jossa valtiovalta ei omista merkittävissä määrin tuotantoa eikä voi sitä myymällä rahoittaa sosiaalisia menojaan, järjestyksenpitoa, yleistä terveydenhoitoa, koulutusta jne., ne rahoitetaan verojen kannolla. Kapitalistis-sosialistisessa taloudessa verotusta käytetään myös talouden ohjaamiseen kohdentamalla verotus eri painolla erilaisiin kohteisiin. Tarkoituksena on tasata kapitalismin synnyttämää eriarvoisuutta, ohjata kulutusta parempaan suuntaan ja kannustaa ihmisiä tuotannon tehostamiseen.

Kun rikkaat rikastuvat sitä enemmän mitä suurempia tuloja he saavat, kansalaisia verotetaan progressiivisesti eli heidän tuloistaan otetaan veroja sitä suurempi osa mitä suurempia tulot ovat. Kun omaisuuden määrästä on etua uutta omaisuutta hankittaessa, myös omaisuutta on verotettu. Kun varallisuuden kasautuminen voi jatkua sukupolvesta toiseen, tätä kasautumista on estetty tekemällä myös perintö verolliseksi. Joistakin syistä myös joitakin kaupantekotapoja voidaan verottaa.

Kulutuskäyttäytymistä ohjataan verottamalla yleishaitallista tuotantoa, tupakkaa, alkoholia, sokeria tms. kutakin eri prosentein. Myös energian ja kasvihuonekaasujen tuotantoa voidaan verottaa ja eri tavoin tuotettua energiaa eri paljon. Auto- ja polttoaineverojenkin toivotaan ohjaavan kulutusta vähemmän haitalliseen suuntaan.

Toisaalta yleishyödylliset yhteisöt kuten uskonnolliset, poliittiset ja sivistykselliset yhdistykset sekä säätiöt ovat pitkälti verovapaita.

Nykyisin tärkein vero-ohjaus kohdistuu kuitenkin tuotannon suosimiseen kulutukseen nähden, jotta talous kasvaisi ja hyvinvointivaltiota voitaisiin pitää yllä. Kun taloudellista tuotantoa harjoittavat yhtiöt ovat tehokkaampia tuottajia kuin yksityiset työläiset, yhtiöitä verotetaan eri tavalla kuin työläisiä, mutta myös eri yhtiömuotoja verotetaan eri periaattein. Erilaisia henkilökohtaisia omistuksia verotetaan eri tavoin. Verotuksessa poistettavien kulujen lista on loppumaton.

Kaikessa verotuksen sekavuudessa suuri linja on kuitenkin se, että sosiaalisista syistä otetaan rikkailta ja annetaan kaikille, mutta taloudellisista syistä otetaan kaikilta ja annetaan rikkaille – hehän omistavat tuotantovälineet ja tuotannon tukeminen tukee tietysti samalla tuotantovälineiden omistajia. Näistä ristiriitaisista tavoitteista johtuen kapitalistis-sosialistisen yhteiskunnan verotus muodostaa erilaisten verojen tilkkutäkin ja yhä monimutkaisemman byrokratian.

Verottajan puoleinen byrokratiakaan ei ole ilmaista mutta vielä suuremmat kustannukset yhteiskunnalle aiheutuu verotettavien puolelta, kun he yrittävät minimoida veronsa. Verosuunnittelu vaatii työtä ja energiaa ja johtaa sellaisiin yrityksiin ja tekoihin, joilla ei ole muuta taloudellista perustetta kuin verojen välttäminen. Oman lukunsa tässä muodostaa erilaisten yritysjärjestelyiden ja veroparatiisien käyttö.

Tuotannon verotus

Talouden tasapainon kannalta keskeinen nykyisen verojärjestelmän vinoutuma on se, että tuotannollista toimintaa verotetaan keveämmin kuin kulutuksellista toimintaa. Periaatteenahan on, että tuottaja voi vähentää tuotantovälineiden kustannukset verotuksessa, mutta kuluttaja ei voi vähentää kulutustavaroiden hintoja – tietenkään. Perusteena kyseisille poistoille on kasvuideologia ja tarkoituksena on ohjata ihmisten varoja enemmän tehtaisiin, koneisiin ja mainoksiin kuin niihin tuotteisiin, joita tehtaissa tehdään. Kun kyseessä on globaali käytäntö, kasvusta tulee kilpailutekijä ja sen seurauksena tuotantovälineitä tuotetaan globaalilla tasolla liikaa siihen nähden, mitä niiden tuotteita saadaan kaupaksi. Tuotannollinen ylikapasiteetti johtaa sitten alityöllisyyteen ja alikulutukseen.

Tämä johtaa jälkisosialistiseen köyhyyteen, joka ei johdu siitä, etteikö maailmassa olisi olemassa riittävästi koneita ja työläisiä, jotka rakentaisivat ihmisille toimeentuloa – käyttämättömiä tehtaita, koneita ja ihmisiä ruostuu vähän joka puolella – vaan siitä, ettei näiden koneiden ja ihmisten työllistäminen ole kasvua painottavien kannattavuussuhteiden mukaan edullista. Kasvun ja tuotannon suosiminen kulutuksen kustannuksella johtaa vähitellen paitsi tuotannollisten yritysten niin erityisesti sitä rahoittavan finanssisektorin ylikasvuun ja sen seurauksena velkakriiseihin, jotka johtavat yhä useampien tehtaiden sulkemiseen.

Verotuksen osuus tässä kehityksessä kulminoituu nimenomaan siihen ladattuun kasvuideologiaan ja erilaiseen tuotannon ja kulutuksen kohteluun. Niin kauan kuin tällä tiellä jatketaan, yhteiskunnan taloudellista tilannetta ei voida parantaa verotuksen keinoin. Jos kasvua subventoivaa verotusta lisätään ja monimutkaistetaan, lisääntyvät sosialistisen ohjauksen haitat, ja jos sitä kevennetään ja yksinkertaistetaan, lisääntyvät kapitalistisen mekanismin aiheuttamat ongelmat.

Verotuksen on perustuttava tuotannon ja kulutuksen samanarvoisuuteen. Näin tehdään aidossa markkinataloudessa, jossa tuotantoa ja kulutusta käsitellään toiminnallisina käsitteinä, tuottamisena ja kulumisena – tuotteiden kuluminen ei edellytä niiden kuluttamista, tuotteet kuluvat, ruostuvat ja ränsistyvät myös itsestään.

Eihän oikeasti ole olemassa erikseen tuotannollista kulutusta ja kulutuksellista kulutusta vaan kaikki kulutus on periaatteessa samanarvoista taloudellisen hyödyn kulumista. Kutomakoneiden kuluminen on samalla tavalla taloudellista arvoa ja siten myös luontoa kuluttavaa kuin paitojenkin kuluminen. Ei myöskään ole olemassa tuotannollista tuotantoa ja kulutuksellista tuotantoa vaan kaikki tuotanto on periaatteessa samanarvoista taloudellisten hyötyjen tuottamista. Kutomakoneilla tuottaminen on samalla tavalla hyödyllistä kuin paidoillakin tuottaminen: kutomakoneet ovat hyödyllisiä, koska niillä voidaan tehdä muun muassa paitoja, ja paidat ovat hyödyllisiä, koska muiden muassa kutomakoneiden valmistajat tarvitsevat niitä työnsä suorittamiseen. Kun yksilö kuluttaa asuntoa, paitoja ja ruokaa ja tekee niiden avulla myytävää työtä, se on tuotantoa niin kuin sekin, että yritys kuluttaa tehdasta, koneita ja energiaa ja tekee niiden avulla myytäviä tuotteita. Tuotannon ja kulutuksen käsitteet ovat samat, ero on vain mittakaavassa.

Tästä syystä aidossa markkinataloudessa tuotannolliselle kulutukselle ei anneta mitään erityistä arvoa kulutukselliseen kulutukseen nähden, mikä merkitsee muun muassa sitä, että mitkään niin sanotut tuotannolliset kulut eivät ole verotuksessa vähennyskelpoisia. Tehtaista joudutaan maksamaan täysi hinta aivan niin kuin asunnoistakin, koneista niin kuin paidoistakin ja energiasta niin kuin ruoastakin. Eivät myöskään mitkään lainojen korot ole verotuksessa vähennyskelpoisia.

Koska aidossa markkinataloudessa verotuksella ei ohjata varoja sen enempää tuotantoon kuin kulutukseen vaan tuottavat ja kuluttavat yksilöt saavat itse päättää, mihin kulloinkin on edullisinta sijoittaa varansa, talouden kehitys on tasapainoista. Tuotanto ja kulutus, osto ja myynti löytävät toisensa pienemmin heilahteluin ja vähäisemmin yleiskuluin. Kapitalistis-sosialistiseen talouteen verrattuna tästä seuraa paitsi yksityisten ihmisten parempi hyvinvointi niin myös yhteiskunnan parempi taloudellinen kilpailukyky. Toisin sanoen, jos riittävän laaja yhteisö, esimerkiksi EU, muuttaa verotustaan tälle pohjalle, sen talouden kilpailukyky paranee muiden maiden talouksiin verrattuna – edellyttäen tosin veroparatiisien tms. käytön estämisen, missä tarkoituksessa markkinatietojen julkisuus on välttämätöntä.

Tätä teoreettista kantaa on pidettävä vahvana, vaikka ensin näyttäisikin siltä, että yritystoiminnan edellytykset heikkenisivät kestämättömiksi, jos tuotantovälineet laitettaisiin verolle. Mahdollisia menetyksiä kompensoi se, että olemassa olevien tuotantovälineiden käyttöaste paranee ja sekä verotuksellisista että kilpailullisista syistä tehdyt investoinnit vähenevät.

On huomattava, että yhteisössä toisten voittamiseen käytetyt varat ovat yhteisölle turhaa kulutusta silloin, kun niitä käytetään muiden toimintaedellytyksien heikentämiseen eikä oman tuotannon parantamiseen. Yritysten kilpailukyvyt ovat suhteellisia eivätkä ne riipu yleisestä tuotantovälineiden verotuksesta: jotkut yritykset ovat aina kilpailuky-kyisempiä kuin toiset olipa järjestelmä millainen tahansa. Sen sijaan se, että myös tuotantovälineitä ja niiden kulumista verotetaan, muuttaa erilaisten yritysten kilpailukykyjä siten, että tuotantonsa arvoon nähden vähän tehtaita, koneita ja energiaa eli luontoa kuluttavien yritysten kilpailukyky paranee niihin nähden, jotka kuluttavat enemmän luonnonvaroja. Jos tässä veromuutoksessa jokin osa tuotantoa menettää kannattavuuttaan ja se joudutaan lopettamaan, niin se on luontoa eniten kuluttava osa.

Sama kilpailukyvyn säilyminen pätee myös, vaikka verrataan tällä tavalla verotetun yhteiskunnan yritysten yhteistä kilpailukykyä muiden yhteiskuntien yrityksiin. Se johtuu siitä, että kansainvälistä kilpailua ei käydä globaalissakaan taloudessa vain yksityisten yritysten vaan myös kansantalouksien välillä. Tilanne on vastaava kuin yksityisten yritysten välisessä kilpailussa. Sitäkään kilpailua ei käydä vain yritysten tuotanto-osastojen välillä vaan yritykset joutuvat hinnoittelemaan tuotteisiinsa myös kaikki yleiskustannuksensa. Vastaavasti, vaikka kansainvälistä kilpailua käydään yritysten tuotannoilla, ne joutuvat aina ottamaan hintoihinsa myös sen yhteiskunnan yleiskustannuksia, jonka voimavaroja he käyttävät. Jos yleiskustannukset pysyvät yhtä suurina, ei sillä ole merkitystä, kuinka yritykset ne maksavat. Ellei sitä tehdä laitteisiin, energiaan ja mainoksiin käytettyjä varoja verottamalla, ne otetaan muina veroina tai suurempina palkkoina – jotta palkansaajilla on varaa maksaa nämä verot.

Yhteiskunnan yleiskustannusten määrään verotuksellakin on toki oma merkityksensä. Mitä yksinkertaisempaa ja selvempää verotus on, sitä vähemmän se sitoo yhteisiä voimavaroja. Myös tästä syystä verotuksen poistojärjestelmästä luopuminen on edullista.

Toinen tasapainoisen verotuksen perusta on se, että mahdollisten haittaverojen lisäksi vain tuloja verotetaan. Omaisuuden ja kulutuksen verottaminen monimutkaistaa taloutta ja vääristää markkinoita, koska kaikki kulutus ja omaisuus perustuu joka tapauksessa tulojen hankkimiseen. Koska omaisuutta ja kulutusta hankitaan vain tuloilla, myös ne tulevat verotetuiksi tuloveroilla.

Kolmas mahdollisimman markkinataloudellisen verotuksen periaate on se, että verotuksen on oltava tasapuolinen yksilöiden välillä riippumatta siitä, millaisissa yhteisöissä tulot ovat muodostuneet, mistä töistä tulot on saatu tai minkä kokoisia tulot ovat. Käytännössä se merkitsee jokaiselle tulolle ja jokaiselle henkilölle samaa prosentuaalista tuloveroa. Se otetaan jokaisesta yksilön aikaansaamasta rahalla mitatusta taloudellisen hyödykkeen arvon noususta: palkasta, välityspalkkiosta, myyntivoitosta ja muista sellaisista.

Edellinen koskee vain verotuksen suoritustapaa. Kerättävän veron kokonaismäärästä ja sen käytöstä päätetään poliittisesti, mieluimmin aidon demokraattisella menetelmällä, kuten kirja toisessa osassa on esitetty.

Yhtiöiden verotus

Yksilöitä tasapuolisesti kohtelevassa verotuksessa yritysten verotus on tehtävä aivan eri periaatteella kuin nykyisin. Yritys on ymmärrettävä omistajiensa työkaluksi, jonka avulla saatu tulo on heidän yksityistä tuloaan siinä suhteessa kuin he yrityksen omistavat. Tästä tulosta omistajia verotetaan yksityisesti ja ilman vähennyksiä niin kuin työntekijöitä verotetaan heidän palkoistaan.

Työsuhteen voidaan tällöin ymmärtää muodostuvan kahdella eri tavalla. Jos yrityksen omistajat pitävät hallintavallan tällä tavalla ymmärrettyyn työkaluunsa, työläisten työ on taloudellinen hyödyke, jonka yrityksen omistajat joutuvat ostamaan henkilökohtaisilla varoillaan kuten he joutuvat ostamaan kulutustavaransakin. Silloin myös yrityksen tulot ja menot ovat heidän yksityisiä saamisiaan ja kulujaan, joiden yhteisestä käytöstä he päättävät kirjan toisessa osassa esitetyllä poliittisella menettelyllä.

Työsuhde voidaan ymmärtää myös yrityksen eli työkalun vuokraamisena työntekijöille, jolloin työntekijät maksavat siitä markkinahinnan mukaista vuokraa, tavallaan osinkoa, josta omistajat maksavat veronsa, mutta samalla työntekijöillä on yrityksen toimintaan päätäntäoikeus ja he jakavat yrityksen tulot ja menot keskenään ja muodostavat niistä omat palkkansa, joista maksavat veronsa.

On huomattava, että kummassakaan tapauksessa yritys ei maksa veroja. Aidon markkinataloudellisessa rakenteessa yritykset muodostuvat yksityisistä ihmisistä ja yritysten tulot ja menot jakautuvat omistussuhteisesti yksityisten ihmisten tuloiksi ja menoiksi, joista kaikki tulot ovat verotettavia. Verotuksessa vähennettäviä ovat vain raaka-aineet, puolivalmisteet ja kehitettävät tuotteet, joiden arvonnoususta tulot muodostuvat.

Näiden erilaisten mutta taloudellisesi samanarvoisten rakenteiden voidaan antaa kilpailla keskenään, jolloin on todennäköistä, että sellaiset yritykset, joiden tuotantovälineitä työntekijät itse hallitsevat, osoittautuvat aikaa myöden kilpailukykyisemmiksi, koska niissä työntekijöillä on välittömin yhteys tuotantoon.

Kun niin tapahtuu, aidossa markkinataloudessa edetään tavallaan itsestään siihen riistosta vapautumisen suuntaan, johon kommunismi on väkisin mutta heikoin tuloksin pyrkinyt. Toisaalta näin edetään myös siihen suuntaan, johon kapitalistinen ideologia on väittänyt pyrkivänsä: yksityisen yrittäjyyden ja vastuullisuuden lisääntymiseen.

Kollektiivisen omistuksen haitat

Pitkälle kehittyneessä kapitalistisessa järjestelmässä omistus kehittyy kollektiiviseksi omistussuhteiden omistukseksi. Pankit, vakuutuslaitokset ja muut suuryhtiöt saattavat olla kymmenien tuhansien yksityisten omistajien omistuksessa, minkä lisäksi ne omistavat toisiaan ristiin rastiin niin, että omistuksista muodostuu poliittistaloudellisten valtasuhteiden verkko, jossa valta ja vauraus keskittyvät tärkeimmissä solmukohdissa muutamille harvoille henkilöille. Näinsyntyvä epätasa-arvo rapauttaa yhteisön yhtenäisyyttä ja aikaansaa sosiaalisia ongelmia.

Sosialistinen ratkaisu ongelmaan on vanha ja tunnettu. Sosialistisesti ajatellaan, että koska vallan keskittyminen harvoihin yksityisiin käsiin johtaa suuryrityksissä sellaisten taloudellisten päätösten tekoon, joissa ei oteta huomioon koko yhteiskunnan etuja, niin tilannetta voidaan parantaa ottamalla yrityksiä yhteiskunnan omistukseen tai ainakin sijoittamalla yritysten päättäviin elimiin yhteiskunnan tai työläisten edustajia.
Koska tämä ratkaisumalli ei kuitenkaan tuo tilanteeseen oleellista rakenteellista muutosta – sehän pyrkii vain korvaamaan kapitalistisesti muodostuneiden solmukohtien haltijat sosialistisesti muodostuneiden solmukohtien haltijoilla –, se ei johda tavallisten ihmisten kannalta sen parempaan tulokseen. Sosialistisen teorian ja käytännön ristiriita johtuu siitä, että sosialismin teoria perustuu vanhaan maailmankuvaan, jossa oikea tieto tiedetään ylhäältä. Sen mukaan ihmiset voidaan jakaa ylhäältä päin hyviin ja huonoihin.

Koska poliittinen valta on taloudellista valtaa ylempi valta, oletetaan, että poliittisen järjestelmän kautta valiutuneet henkilöt osaavat tehdä yhteiskunnallisesti “parempia” taloudellisia päätöksiä kuin taloudellisen järjestelmän kautta valiutuneet henkilöt. Käytännössä asia on kuitenkin päinvastoin: taloudellinenkin tieto kasvaa alhaalta. Kaikki tuotantoa ja kulutusta koskeva yhteiskunnan tms. toimesta kerättävä tieto on kuitenkin oltava vapaasti kaikkien hyödynnettävissä. Silloin parhaita talousasiantuntijoita ovat kuluttajat, sitten muut talouselämässä toimivat, sitten poliitikot ja heikoimmat tulokset saadaan, jos uskonnon ja ideologian johtajat määräävät käytännön taloudenhoidosta.

Yritysten taloudelliset kannattavuudet ja kilpailukyvyt riippuvat käytännössä hyvin samanlaisista, yksinkertaisista asioista: kustannuksia on saatava alas ja tuotteista on saatava myyvempiä. Taloudelliset päätökset on tehtävä näiden reunaehtojen sisällä, olivatpa päättäjät keitä tahansa. Jos yrityksen johtoon tai omistukseen valitaan päättäjät poliittisesti, myös heidän on noudatettava näitä ehtoja. Jos he tekevät taloudellisesti epäedullisen – vaikkakin poliittisesti tarkoituksenmukaisen – päätöksen esimerkiksi jonkin suuren yhtiön työpaikkojen säilyttämiseksi, päätöksen on sisällettävä taloudellista tukea tälle yritykselle. Tukea ei kuitenkaan voida ottaa ilmasta, vaan sen joutuvat muut työtätekevät maksamaan. Taloudellisen kentän muiden yksikköjen kannattavuus heikkenee ja talouden reuna-alueella poliittisesti vähemmän arvokkaiden yksikköjen kannattavuus heikkenee. Siellä työläisiä ajautuu työttömiksi.

Poliittisesti mitaten sata järjestäytynyttä työläistä on arvokkaampi kohde kuin kaksi sataa järjestymätöntä. Mitä suurten yritysten kohdalla voitetaan, se pienten ihmisten kohdalla hävitään, mutta yhdessä menetetään säätelyn vaatiman poliittisten toimenpiteiden sarjan aiheuttama kulutus, johon kuuluu myös yksittäisten työttömien hoito.

Yritysten nykyisenlaisesta yksityisomistuksesta johtuvien ongelmien ratkaisu on aivan päinvastaisessa suunnassa kuin sosialismi. Ongelmat johtuvat siitä, että yritysten kapitalistinenkin omistusmuoto on liian poliittinen, kollektiivinen. Parannusta tähän ei saada kuin muuttamalla yritysten omistusmuoto todelliseksi yksityisomistukseksi, jossa ei omisteta omistussuhteita. Aidossa markkinataloudessa omistajiksi ja päättäjiksi valikoituvat automaattisesti ne, jotka osaavat hoitaa työnsä kuluttajien (ja luonnon) näkökulmasta katsottuna edullisimmin.

Kuluttajansuoja

Koska kapitalistinen järjestelmä perustuu tuottajien valtaan kuluttajiin nähden, se aiheuttaa tuotantoa, joka jollain tavalla ilmentää tätä valtasuhdetta. Markkinoille tulee sellaisia tuotteita, joiden tuotanto on edullista niiden tuottajille, mutta joiden käyttö ei ole hyödyksi niiden käyttäjille.

Tähän asiaan liittyvien epäkohtien poistamiseksi eli kuluttajien suojelemiseksi on ollut tapana säätää erilaisia tuotantoon kohdistuvia rajoituksia. Jos esimerkiksi jotain tuotantoa pidetään yleisesti epäedullisena kuten tupakkaa tai alkoholia, sen tuotantoa verotetaan, niin että nämä tuotteet tulevat kalliimmiksi. Vastaavasti, jos jotain tuotantoa pidetään yleisesti edullisena kuten tieteitä tai taiteita, sen edistämiseen ohjataan verovaroja.

Tuotannon eri haaroihin kohdistuvan ohjauksen lisäksi erilaisten tuotteiden ominaisuuksille voidaan kohdistaa erilaisia vaatimuksia. Tavallisen kuluttajan lähes jokaisen päivittäin käyttämän tuotteen laatua ja samalla siihen liittyvää kulutusta säädellään jatkuvasti. Asumista, autoilua, syömistä ja niin edelleen ohjataan kuluttajille parhaaksi, mutta ylhäältä päin ja periaatteessa kuluttajien omaa valinnanvapautta loukaten. Kapitalistisessa järjestelmässä se on tietysti välttämätöntäkin, koska siinä tuotanto tapahtuu tuottajien ehdoilla.

Kapitalismissa tuotteet voidaan paketoida yksiköiksi, jotka sisältävät sekä kuluttajien haluamaa että heille haitallista tuotetta. Esimerkkinä tällaisesta paketoidusta kaupasta on tuote ja sen mainos. Jokaisen ostajan on kustannettava osuutensa tuotteen mainoksesta halusipa hän sitä tai ei ja sen tehdessään hän ostaa myös aikakauslehtiä, televisio-ohjelmia ynnä muuta, jolloin hän samalla tukee näitä välineitä ja niiden mukanaan tuomaa elämäntapaa, mikä taas merkitsee – psykologisten mekanismien kautta – tarvetta lisäkulutukseen. Tuotannon ja kaupan yhteisenä etuna on suuntautua ominaisuuksiltaan riippuvuutta aiheuttavaan tuotantoon ja kaupankäyntiin.

Tällä tavalla kapitalismiin periaatteellisesti kuuluva mahdollisuus myydä tuotteita muustakin kuin taloudellisesta hinnasta ja paketoida tuotteet sisältämään muitakin kuin taloudellisia arvoja toteutuu käytännössä koko elämisen laatuun vaikuttavana, kulutuksen kasvua lisäävänä yleisenä ilmapiirinä, jota myös kaupallistumiseksi on kutsuttu.

Kun kaikki kaupallisesti edulliset tuotteet eivät ole kuluttajille pitkällä tähtäimellä eduksi, tilanne pyritään korjaamaan tuottamista ja kuluttamista koskevilla säädöksillä. Katsotaan, että yhteisesti eli poliittisesti tiedetään paremmin kuin yksityisesti, mikä on ihmisille hyväksi ja mikä huonoksi. Tästä aiheutuu se, että sekä tietoa että vastuuta siirtyy yksilöiltä yhteiskunnan päättäjille eli poliittiselle rakenteelle. Poliittisesta vallasta tulee entistä ”tietävämpää” ja vastuutaan korostavampaa ja kuluttajista tulee entistä tietämättömämpiä ja vastuuta tuntemattomampia.

Kapitalistisen ohjauksen lisäksi saadaan sosialistinen ohjaus, joka on vain osittain erisuuntainen kuin kapitalistinen ohjaus. Kaupallisuus säilyy, mutta sen lisäksi saadaan holhoavuus. Kun nämä vaikutussuhteet lasketaan yhteen, saadaan nykyiset kapitalistis-sosialistiset arvosuhteet, joiden mukaan on edullista ja välttämätöntä, että ihmiset kuluttavat paljon ja sääntöjen mukaan – tosin tietämättöminä ja vastuuttomina. Tämä on pitkälti nykyisen kulutuksen kuva, jossa kuluttajat eivät niinkään kuluta omien tarpeidensa kuin ulkoa annettujen vaatimusten ja ohjeiden mukaan. Niinpä kuluttaminen ei tuota aitoa tyydytystä ja täyttymystä vaan sitä halutaan aina vaan enemmän ja enemmän.

Aidossa markkinataloudessa ei kehity kuluttajille epäedullista tuotantoa, koska siinä tuotanto rakentuu jo alkujaan kuluttajien etujen mukaan. Taloudessa, jossa tuotteet on myytävä sellaisenaan pelkkinä taloudellisina hyödykkeinä ja jossa mainostaminen ja muu kaupallisuutta voimistava toiminta on suhteellisesti yhtä kallista kuin tuotteiden käyttäminenkin, talouden kenttään ei muodostu “kaupallistumisvoimaa”. Tästä syystä se ei tarvitse myöskään siinä määrin “holhoavuusvoimaa” kuin kapitalistinen talous. Oman kokemisen kautta saadun kuluttamistietouden lisäksi jokaisella on tietysti oltava vapaa pääsy kaikkeen tuotantoa ja tuotteita käsittelevään julkiseen tietoon.

Tuottajuus on hyötyä tuottavaa suhdetta luontoon ja tuotantovälineisiin: tuottajien valta ja vastuu rajoittuvat heidän oikeuteensa ja osaamiseensa tuottaa mahdollisimman hyviä taloudellisia hyödykkeitä. Kuluttajuus on kuluttavaa suhdetta luontoon ja tuotantovälineisiin: kuluttajien valta on ostaa niitä tuotteita, joita he haluavat, keiltä he haluavat, ja heillä on myös vastuu tuotteiden käytöstä ja niiden kulumisesta. Koska teolliset tuottajat ovat myös tuotantovälineidensä kuluttajia, kulutuksen suorittama ohjaus toteutuu koko kentän laajuudella. Tuotteiden hinta tulee sitä korkeammaksi, mitä kuluttavampia ne ovat, ymmärrettiinpä kulumisella tuotteiden, niiden kuluttajien tai luonnon kulumista.

Työn arvo

Eräs asia, johon kuluttajien järjestelmässä suhtaudutaan aivan eri tavalla kuin kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä, on työ.

Kapitalistinen arvojen suhteutus korostaa sen talouspoliittisen, laajenemaan pyrkivän komponentin takia kasvavan tuotannon merkitystä. Sen mukaan arvokasta työtä on se, että tuotantolaitoksessa valmistetaan tuotteita, myydään niitä kuluttajille, vallataan markkinoita muilta valmistajilta, puolustetaan tuotantoa tarvittaessa väkivalloin ja markkinoiden tukkeutuessa hävitetään vanhaa tuotantoa, jotta voitaisiin tuottaa uutta.

Sosialistinen arvottaminen tuo tähän sen lisän, että arvokasta työtä on myös kaikki yhteiskunnallinen ohjaus: hyvää on se, että määrätään yhteisistä taloudellisista asioista, kootaan ihmisiä ryhmiin ajamaan hyviä asioita huonoja pyrkimyksiä vastaan ja ohjataan ja säädellään tuotantoa ja kulutusta poliittisesti.

Esitetyt asiat ovat kapitalistis-sosialistisessa arvostuksessa hyviä riippumatta niiden kohteista tai seurauksista. Tuotanto on arvokasta eli rahalla palkittavaa olipa se paitoja, aseita tai luontoa hävittävää myrkkyä, ja poliittisten etujen ajaminen on arvokasta, vaikka seurauksena olisi lakkoja, kansainvälistä terrorismia tai sotia.

Vastaavasti tuottamattomuus ja mihinkään poliittiseen ryhmään kuulumattomuus, työttömyys ja yksilöllisyys ovat nykyisellä tavalla järjestäytyneessä yhteiskunnassa huonoa ja vältettävää. Erityisen tuomittavaa on välinpitämättömyys kansakunnan taloudellisesta edusta eli kansainvälisestä kilpailukyvystä.

Aidossa markkinataloudessa töiden arvojärjestys on erilainen, koska siinä työtä arvioidaan pelkästään sen yleisen taloudellisen kannattavuuden, ei siis kilpailullisen kannattavuuden mukaan. Aidossa markkinataloudessa ei myöskään ole yrityskohtaisia eikä kansallisia etuja vaan ainoastaan yksilöllisiä etuja, joista koostuu kaikkien yhteinen etu. Hyödykkeiden tuottamisella ja niiden käyttöä koskevalla politikoinnilla ei ole sinänsä arvoa: ne ovat arvokkaita vain suhteessa kohteisiinsa ja seurauksiinsa. Tällä tavalla arvioituna sellainen työ on hyvää, joka tyydyttää kuluttajat vähällä kulutuksella, joka ei tuhoa luontoa ja joka vähentää poliittisen ohjailun tarvetta.

Yleisesti ottaen esimerkiksi työttömän laiskottelu, joka ei paljonkaan kuluta luonnonvaroja, on arvokkaampaa kuin ahkeran mainosmiehen työ, jonka tuloksia kuluttaja ei tarvitse, mutta jonka aiheuttama luonnon kuluminen on suurempaa. Samoin tavallisen kansalaisen poliittinen passiivisuus, joka ei lisää poliittisia kiistoja ja kulutusta, on arvokkaampaa kuin puoluepoliitikon tai työmarkkinaneuvottelijan työ, joka ei tuota muuta kuin suhteellisia etuja ja voimavarojen tuhlausta.

Rahallisten arvojen tulee suhteutua suoraan kuluttajien mittaavien taloudellisten kannattavuuksien mukaan. Silloin on selvää ja väistämätöntä, että esimerkiksi kenraalin ja työttömän töistä maksetut palkat lähenevät toisiaan ja lopulta yhtyvät. Vain taloudellisia hyötyjä rahalla palkitsevassa maailmassa ei sellaisella nykyisessä järjestelmässä hyvin arvokkaalla ominaisuudella kuin sodanjohtotaidolla tai sellaisella hyvin arvottomalla ominaisuudella kuin työttömyydellä ole sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan arvoa, sillä näitä ominaisuuksia ei ole kuluttajien arvojärjestelmässä.

Kulttuurimme poliittisen laajenemisen ja sen fyysisen voiman kehittymisen kannalta katsoen vanhat kapitalistiset ja sosialistiset arvosuhteet ovat olleet tähän asti edullisia. Vanha poliittis-taloudellinen arvokenttä on toiminut tässä suhteessa aivan niin kuin vanha paavinuskon arvokenttä toimi aikanaan kehittämällä ja laajentamalla kulttuurimme uskonnollista puolta. Mutta kun kehitys etenee ja kohtaa rajat, joita pidemmälle ei enää voida kasvaa ja laajeta, vanhojen arvojen ajaminen johtaa umpikujaan ja uudet, matalammat arvojärjestelmät murtautuvat esiin. Kapitalismista syntyy aito markkinatalous aivan niin kuin paavinuskosta syntyi protestanttisuus.

Katolisessa kirkossa törmättiin ylikäymättömiin esteisiin 1500-luvulla, kun suunnilleen kaikki Rooman lähipiirin kansat oli käännytetty kristinuskoon, kun paavin yksinvaltaisen teologian kehittyminen oli ajautunut umpikujaan ja kun reunalla olevat ihmiset ajautuivat uskonnollisesti kestämättömään tilanteeseen, uskon oppien ja uskon käytännön ratkaisemattomiin ristiriitoihin. Silloin paavin oppijärjestelmä joutui antamaan periksi. Sen rinnalle syntyi protestanttisuus ja oppi tieteellisestä maailmanjärjestyksestä. Niiden edistäminen osoittautui myöhemmin kaikista kannattavimmaksi työksi – ainakin rahalla mitaten – vaikka aikanaan sen työn tekemisestä saattoi menettää henkensä.

Nykyisen, ylhäältä johdetusti kasvuun pyrkivän talouselämän voidaan ennustaa joutuvan samanlaiseen umpikujaan yhteiskuntien ja luonnon kestävyyden asettaessa rajat tuotannon kasvulle. Kun kapitalistis-sosialistiset talousteoriat eivät enää pysty selittämään käytännön talouden ongelmia ja kun nykyisten yhteiskuntien taloudellis-poliittisen valtapiirin reunalla ihmiset ajautuvat kestämättömään tilanteeseen, syntyy uutta. Tästä eteenpäin ei ole muuta mahdollisuutta kuin vanhojen totuuksien uudelleen arviointi, “taloustiedonpuhdistus” ja sitä seuraava käytännön rakenteiden muutos.

Tulevaisuuden kannalta mikään ei ole sen kannattavampaa työtä kuin näiden tavoitteiden edistäminen, vaikka tänään siitä ei kukaan mitään maksaisi.

Perustulo

Vaikka työttömyys ei ole työttömän kuluttajan näkökannalta välttämättä ongelma, taloudellisen toimeentulon puute on. Jokaisessa yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka oman muutosprosessinsa, nuoruuden, vanhuuden tai sairauden, tai yhteiskunnallisen muutosprosessin, suhdannevaihtelujen, laman tai muun sellaisen takia ovat “työttömiä” eli eivät tuota omaksi toimeentulokseen vaihdettavia taloudellisia hyödykkeitä. Kuitenkin heidän olemassaolossaan on jotain sellaista, josta halutaan pitää kiinni ja sen vuoksi yhteiskunta antaa heille heidän toimeentulonsa yhteisistä, veroilla kerätyistä varoista.

Tähän “hyödyttömään” ihmisen arvoon erilaiset yhteiskuntajärjestelmät suhtautuvat eri tavoin sen mukaan, miten näissä järjestelmissä ihmisten erilaisia ominaisuuksia asetetaan erilaisiin arvojärjestyksiin.

Kapitalistissa yhteiskuntajärjestelmässä arvostetaan – tietenkin – eniten ihmisen pääomankasvattamiskykyä. Niinpä osakeyhtiöiden, jotka hallitsevat pääosaa talouden pääomasta, tärkeimpänä tehtävänä on lainlaatijoidenkin mielestä osakkeenomistajien pääoman kartuttaminen. Ihminen, jonka työ, olipa se urheilua, taiteilua, ompelua, myyntiä, johtamista tms., kasvattaa palkkaajansa kukkaroa, on arvonsa ansainnut parhaalla mahdollisella tavalla. Sen sijaan kaikki rahalla ostettavaa hyötyä tuottamaton on kapitalistisesi katsoen arvotonta.

Kun tällaisessa järjestelmässä annetaan toimeentulo työtä tekemättömille, sitä ei voida tehdä ilmaiseksi vaan siitä on saatava jotain hyötyä: toimeentulo on jollain ansaittava, vaikkapa vain osan ihmisarvostaan muille luovuttamalla, nöyräksi alistumalla. Tärkeintä on olla työnantajien käytettävissä lähes millaisilla ehdoilla tahansa, joskus jopa ilmaiseksi, jos jollakin sattuisi sopivaa työtä olemaan. Kuvaan kuuluu myös se, että työttömyyskorvausta ja sosiaalitukia joudutaan anomaan juoksemalla eri paikoissa ja laatimalla erilaisia papereita, joita sitten tutkitaan kuten työsuoritusta: ansaitseeko hakija avustuksen ja jos ansaitsee, niin kuinka suuren.

Sosialistisessa talousjärjestelmässä työn arvon ensisijainen mitta on ihmisen poliittinen arvo, taloudellinen arvo on vasta toisella sijalla. Koska poliittisuus on yhteisöllisyyttä, yksilön omilla toiveilla on tässä suhteutuksessa vielä pienempi arvo kuin kapitalistisessa suhteutuksessa. Niinpä sosialismissa jo normaali työ ja toimeentulo on järjestetty tavallaan samoin periaattein kuin lännessä sosiaaliapu. Yhteiskunta antaa ylhäältä päin työntekijälle hänen lakien ja normien mukaan ansaitsemansa toimeentulon. Sellaisten yksilöiden elämä, jotka eivät alistu poliittiseen ohjaukseen, on sosialistisessa yhteiskunnassa arvotonta ja rangaistavaa.

Kun sekataloudessa taloudellisesti hyödyttömille annetaan fyysiset elinehdot sosialistisia periaatteita käyttäen, se tehdään luokittelemalla heidät ryhmiin: lapset, työttömät, köyhät, eläkeläiset, opiskelijat ja niin edelleen. Jokainen tällainen luokittelu on poliittinen toimenpide, jonka tarkoituksena on muodostaa eriarvoisten ihmisten kenttä, jonka eroja voidaan hyödyntää poliittisesti. Voidaan olla eläkeläisten asialla, työttömien asialla ja niin edelleen jonkin ryhmän puolella muita ryhmiä vastaan. Näin toimittaessa yksilö ei saa mitään avustusta, ellei hän luovuta samalla omaa poliittista arvoaan ja valtaansa ylemmällä oleville eli ellei hän kannata jonkin ryhmän tavoitteita muita ryhmiä vastaan. Sosiaalisista tulonsiirroista tulee poliittisen taistelun kohde, jossa vahvimpien ryhmien edustajat voittavat, kärjessä niiden korkeimmat johtajat.

Aidon markkinatalouden arvomaailma on toisenlainen. Siinä ihmisen ensimmäinen ja suurin arvo on hänen yksilöllinen ihmisarvonsa, joka on riippumaton hänen asemastaan tai hyödyllisyydestään. Se on sama jokaisella eli se yhdistää lapsen ja vanhuksen, miehen ja naisen, terveen ja sairaan, poliisin ja rosvon, rikkaan ja köyhän, mustan ja valkoisen, vallanpitäjän ja vallankumouksellisen, piispan ja pakanan. Sillä on myös rahallinen arvo ja se on sen vakuutuksenomaisuudessa. Yksilön kannattaa ylläpitää myös kaikenlaisia muita ihmisiä kuin hän itse, sillä koskaan ei voi tietää, millaisiin kohtaloihin hän itse tai hänelle rakkaat sukulaiset tai ystävät joutuvat.

Toisena ihmisellä on hänen poliittinen arvonsa, jonka hän saa yhteisöön kuulumalla ja josta maksetaan hänen saavuttamansa aseman mukaan. Vasta kolmantena ihmisellä on hänen taloudellinen arvonsa, jonka hän saa palkkiona yhteisölle tuottamansa taloudellisen hyödyn mukaan.

Aidossa markkinataloudessa ihmisten perustoimeentulo maksetaan ihmisarvosta ja siksi se on yhtä suuri jokaiselle. Käytännössä tämä merkitsee jokaiselle kansalaiselle maksettavaa perustuloa, jonka suuruus määräytyy sen mukaan, miten suureksi ihmisarvo yhteiskunnassa arvostetaan.

Asioiden voidaan itse asiassa tulkita tapahtuvan näin jo nyt: nykyisen luokittelemattomasti ja ansiottomasti annetun taloudellisen avustuksen määrästä nähdään nykyisen ihmisarvon reaalinen arvo. Suurista puheista huolimatta se on hyvin pieni. Sellaisesta arvosta, jota arvostetaan vain puheiden tasolla, ei kuitenkaan ole paljoakaan todellista hyötyä omistajalleen. Siksi ihmisarvo ymmärretään konkreettisesti mitattavaksi arvoksi niin kuin muutkin yleiset arvot. Mittana on sen perustulon suuruus, joka yhteiskunnassa maksetaan kaikille, sen vähäisimmällekin jäsenelle. Silloin voidaan sanoa, että ihmisarvo on jotain käytännössä tuntuvaa, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö kaikki ihmisarvoa polkeva toiminta menetä kannattavuuttaan kapitalistiseen tai sosialistiseen talouteen verrattuna.

Perustuloon siirtyminen on sinänsä jo vanha, mutta viime aikoina yhä voimakkaammin esille tullut ehdotus lähinnä byrokratian yksinkertaistamiseksi ja yleisen toimeentuloturvan aikaansaamiseksi työttömille ja vajaatyöllistetyille. Se, ettei tähän ole vielä käytännössä edetty, johtuu perustulon periaatteellisesta sopimattomuudesta kapitalistis-sosialistiseen arvojärjestelmään; se kuluu aitoon markkinatalouteen.

Niin kauan kuin perustuloa ajatellaan maksettavaksi vain tietylle kansanosalle tai tiettyjä suorituksia vastaan, kuten yleensä on esitetty, se ei periaatteessa olennaisesti poikkea nykyisistä menettelytavoista. Perustulon sitominen mihin hyvänsä ehtoihin merkitsee sen poliittista suhteutusta ja aiheuttaa poliittisen kiistan siitä, mitä nämä ehdot olisivat ja keiden etuja niiden tulisi huomioida. Perustulon idea on siinä, että sillä annetaan ihmisille toimeentulo ilman että tapahtuu taloudellisten tai poliittisten hyötyjen arviointia. Jokaiselle maksetaan sama rahamäärä, niin työssä olevalle kuin työttömälle, niin rikkaalle kuin köyhälle, niin vallassa kuin vankilassa olevalle. Vasta silloin se tasoittaa yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia.

Kun perustulo määrätään sen suuruiseksi kuin kaikkein pahimmassa puutteessa elävimmän katsotaan tarvitsevan sen lisäksi, mitä hän saa kaikille vapaina erityispalveluina, koulutuksena, sairaanhoitona ynnä muuna sellaisena, se korvaa kaiken muun sosiaaliavun. Vain tällaisella järjestelmällä saavutetaan se etu, että sosiaalibyrokratia ja sitä ohjaava poliittinen toiminta tulee tarpeettomaksi, ja vain näin suuren edun vuoksi muutos kannattaa tehdä. Eikä taloudellisesti saavutettava säästö ole tärkein hyöty vaan vielä tärkeämpää on, että muutos merkitsee toimeentulon rajalla olevien ihmisten ihmisarvon vapauttamista vajavaisiksi luokittelusta.

Kun kaikki saavat saman perustoimeentulon, jokainen on periaatteessa yhtä arvokas kansalainen ja tältä pohjalta heikoimmat ja syrjityimmätkin ihmiset ovat vapaita tuntemaan yhteisyyttä ja toimimaan uutta luovasti ja rakentavasti.

Perustulon suuruudesta tasapuolisuuden periaate ei sinänsä sano mitään; sen kansalaiset päättävät poliittisen järjestelmänsä avulla sopivaksi, jolloin sopivuus määräytyy juuri sen mukaan, mikä katsotaan riittäväksi vähäisimmälle eli jota suurempaa toimeentuloa yhteiskunnan ei tarvitse kenellekään järjestää. Silloin kukaan ei saa liian vähän muttei myöskään liian paljon, kun kukaan ei saa enempää kuin toinen.

Kun otetaan huomioon, että yhteiskunta pyrkii joka tapauksessa järjestämään työttömien, eläkeläisten, lasten ynnä muiden palkkaa nauttimattomien kansalaisten toimeentulon, heidän ihmisarvonsa ylläpitämiseen ei tässä järjestelmässä kulu – ellei niin haluta – sen enempää yhteisiä varoja kuin nykyisinkään. Tässä suhteessa muutos perustuloon ei siis lisää valtion taloudellista rasitusta.

Kaikille niille taas, jotka jo ansaitsevat palkkaa, kysymys perustulon tuomasta lisästä ei koske mitään erityistä lisää vaan osaa verotuksen kohdennuksessa. Se on tavallaan se osa palkkaa, josta ei mene veroa ja joka toimii tuloeroja tasaten niin kuin progressiivinen verotus nykyisessä järjestelmässä. Tämä osa voi olla suurempi tai pienempi ilman, että sillä on sinänsä yhteisiä varoja kuluttavaa vaikutusta. Staattisesti ajatellen perustuloon siirtyminen ei sen takia vaadi sen enempää varoja kuin se, mitä nykyisin käytetään sosiaalisina tulonsiirtoina: kysymyshän on vain tulojen erilaisesta jakamisesta ihmisille. Yhdessä ihmiset tuottavat saman kuin ennenkin ja kuluttavat saman kuin ennenkin.

Sen sijaan perustulolla on varmasti talouselämän kehityssuuntaa muuttava vaikutus, koska se suhteellistaa tarpeet ja ansiot eri tavalla kuin nykyinen sosiaalijärjestelmä. Kun nykyisin kritisoidaan purustuloa, kritiikki kohdistuu lähinnä siihen, että ansiottomasti saadun toimeentulon ajatellaan tekevän ihmiset laiskoiksi. Ajatellaan, että jos ihmiset saavat elantonsa ilmaiseksi, kukaan ei enää halua tehdä työtä ja koko järjestelmä romahtaa siihen.

Kapitalismissa tällainen pelko on aiheellinenkin. Ensinnä siksi, että kasvuideologisena järjestelmänä kapitalismi vaatii jatkuvaa kasvua. Ilman kasvua talous ajautuu lamoihin ja kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin. Niiden välttäminen vaatii kaikkien täyttä työpanosta ja vähän enemmänkin. Siksi Perustulon mahdollista laiskistavaa vaikutusta pelätään. Aito markkinatalous rakentuu kuitenkin eri tavalla. Siinä ei pääse syntymään velkasuhteita, joiden hoitaminen edellyttää jatkuvaa kasvua. Niinpä siinä voidaan hyvinkin huolehtia myös sellaisten ihmisten toimeentulosta, joille työmarkkinat eivät tarjoa väylää tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Tällaiselle näkemykselle on luonnollinen selitys nykyisellä tavalla järjestyvässä yhteiskunnassa, joka perustuu ihmiskuvaan, jossa ihmiset ovat perusluonteeltaan passiivisia ja tekevät työtä vain, jos heitä siihen määräyksillä tai nälällä uhkaamalla painostetaan. Tämä ajattelutapa – joka ei kylläkään selitä sitä, mikä voima panee rikkaat työskentelemään, vaikka he ovat kovinkin kaukana nälästä ja pakosta – on ymmärrettävä nykyisessä järjestelmässä, jossa ne tuotteet, joita tavallisella työnteolla pystytään hankkimaan, eivät ole työn vaivan arvoisia. Järjestelmässä, jossa suuri osa työläisen työn tuloksista käytetään sellaiseen kulutukseen, josta ei ole hänelle itselleen mitään hyötyä, työläinen ehkä mieluummin olisi tekemättä työtään, jos siihen olisi mahdollisuus.

Aito markkinatalous perustuu ihmiskuvalle, jossa ihminen on perusluonteeltaan aktiivinen ja arvioi asioita suhteellisesti. Sen – niin kuin kokemuksenkin – mukaan ihminen haluaa aina enemmän hyvää vähemmällä huonolla, niin työläinen, omistaja kuin poliitikkokin. Hyvä on muun muassa tietoa, valtaa ja taloudellista hyvinvointia; niitä tai ainakaan jotain niistä ei ole koskaan riittävästi kenelläkään. Huono on ulkoapäin tullutta, ihmisen tahdosta riippumatonta vaikeutta hyvien asioiden saamisessa, jotka vaikeudet eivät milloinkaan lopu ja joiden määrä asettaa kunkin yksilön siihen tasapainopisteeseen, missä hän on. Yksi vaikeuksista on passiivisuus, joka psykologisen mekanismin kautta johtuu muun muassa siitä, ettei itse saa nauttia työnsä hedelmistä.

Tämän mukaan perustulo ei mitenkään poista ihmisiltä pyrkimystä parempaan toimeentuloon, sen suunta pysyy samana. Taloudellisista hyödykkeistä kiinnostuneet haluavat niitä jatkuvasti enemmän – niin kuin nykyäänkin – ja he ovat valmiita työskentelemään niiden saamiseksi niin kauan kuin työnteko ei kohtaa liikoja vaikeuksia ja niin kauan kuin se on henkilökohtaisesti kannattavaa. Tässä suhteessa alhaalta ohjautuva järjestelmä on kuitenkin vähemmän rajoittava ja työntekoa ja yrittämistä passivoiva kuin kapitalistis-sosialistinen järjestelmä.

Koska aidossa markkinataloudessa työn tuotosta ei mene niin suurta osaa erilaisten poliittisten ja sosiaalisten rakenteiden ylläpitämiseen, kaikki työntekijät saavat palkasta suuremman osan itselleen, mikä tietysti tekee taloudellisia hyötyjä tuottavan työnteon kannattavammaksi ja motivoivammaksi kuin mitä se on kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä. Kun lisäksi siinä ei ole kuin yksi ja sama veroprosentti kaikille, siinä ei ole myöskään progressiivisen tuloveron ja omaisuusveron aiheuttamaa rajoitusta lisätyönteon kannattavuuteen. Kun rikkailta poistetaan kapitalistisen mekanismin aikaansaama automaattinen rikastuminen, heidät voidaan vastaavasti vapauttaa sosialistisen mekanismin aiheuttamasta “liian” työnteon rankaisemisesta, joka suoritetaan muun muassa progressiivisen tuloveron avulla. Kuluttajien kannalta katsottuna ei ole millään tavalla perusteltua, että ihmisiä, jotka tavallista enemmän nauttivat työnteosta ja osaavat olla kuluttajille hyödyksi, rangaistaan tästä kaikille edullisesta ominaisuudesta.

Lisäksi perustulon sisältävä markkinatalous sallii nykyistä järjestelmää joustavammin yksilöiden ohjautumisen sellaiseen työhön, jossa kukin on parhaimmillaan.

Kun perustulo on sama, olipa henkilö palkkatyössä tai ei, ja kun työnantajaan ei kohdistu työpaikkoihin liittyviä kustannuksia, sosiaalimaksuja, minimipalkkaa ynnä muuta työsuhdebyrokratiaa, työsuhteen luominen ja sen ylläpitäminen tulee nykyistä helpommaksi ja kannattavammaksi kummallekin osapuolelle. Käytännössähän pienikin palkka pienestäkin työajasta tuo tällöin lisää toimeentuloa työntekijälle, muttei aiheuta ylimääräisiä kuluja työnantajalle. Tällä tavalla voidaan hyödyntää joustavasti myös pienet työt ja pienet ihmiset.

Sen vastapainoksi, että perustulo tekee työllistämisen nykyistä helpommaksi, sen antama toimeentulo tarjoaa ihmisille suuremman vapauden valita työ kotitaloudessa tai muussa palkattomassa yhteisössä. Myös työ, jota tehdään kotona perhettä ylläpitäen, on arvokasta ja välttämätöntä. Kansantaloudellisesti edullisimpaan rakenteeseen tämän työn tekemisessä päästään, kun kaikille sen mahdollisille tekijöille annetaan samat lähtökohdat ja annetaan markkinoiden ratkaista, mikä on kussakin tapauksessa paras ratkaisu. Juuri niin käy, kun pesuloiden, lastentarhojen ynnä muiden palvelujen massatuotannon kannattavuutta tukemasta poistetaan sekä kapitalistinen että sosialistinen mekanismi ja annetaan niin kotona olijoille kuin palveluja kauppaaville yrittäjille sama “lähtöraha”, perustulo.

Viimein tämä järjestelmä antaa vapauden pelkkään vähän kuluttavaan, palkallista työtä tekemättömään, mutta ihmisarvoiseen olemiseen niille, jotka jostain syystä pitävät tätä parhaana vaihtoehtona. Tällaista elämää haluavia on aina olemassa ja näiden henkilöiden kokemukset ja näkemykset saattavat joskus osoittautua korvaamattoman arvokkaiksi koko yhteiskunnalle.

Tällä tavoin nähdään toteutuvan se taikatempun kaltainen asia, josta jo edellä on siellä täällä näkynyt merkkejä: on mahdollista samanaikaisesti sekä parantaa yksilöllistä toimeentuloa että säästää luontoa, sekä vapauttaa ihmisen työnteko sitä kahlitsevista esteistä että vapauttaa ihminen luontoa kuluttamattomaan laiskotteluun. Se perustuu yksinkertaisesti siihen, että kun talouselämä vapautetaan kapitalistisesta mekanismista, se voidaan vapauttaa myös sosialistisesta mekanismista ja niin se vapautuu näiden kummankin vallasta ja niiden käyttämästä kulutuksesta. Kun ihmisille annetaan yksilöllinen vapaus etsiä elämäntyylinsä, niin he hakeutuvat itsestään sellaisille paikoille, jossa heidän ihmisyytensä on parhaimmillaan ja näin voitetaan ohjailuun kuluva luonnon tuhoutuminen ja tästä voitosta on otettavissa yksityiseen hyvinvointiin se osa, jonka yksilöt itse sopivaksi katsovat.

Aitoon markkinatalouteen siirtyminen muuttaa siis yhteiskunnan rakenteelliset arvosuhteet sellaisiksi, että perustulo tulee mahdolliseksi. Tässä tilanteessa se tulee myös välttämättömäksi, eikä vähiten sen vuoksi, että se on paras menettely voimakkaan yhteiskunnallisen murrosajan sosiaalitoiminnan hoitamiseen.

Kun yhteiskunnan taloudellinen rakenne joutuu odottamattomien, suurten muutosten aikaan – olivatpa nämä millaisia hyvänsä – se merkitsee aina myös sitä, että erilaisten taloudellisten toimintojen kannattavuussuhteet muuttuvat nopeasti ja ennalta arvaamattomasti. Jotkin taloudelliset ryhmät voimistuvat ja rikastuvat ja toiset taantuvat ja köyhtyvät. Nykyisin käytetty poliittinen menetelmä hyvinvoinnin tasaamiseksi on kuitenkin hyvin hidas. Jonkin uuden köyhien ryhmän avustukseen ryhtyminen vaatii tätä muutosta ajavan ryhmän politisoitumisen, monimutkaisia neuvotteluja erilaisia poliittisia näkemyksiä kannattavien ryhmien kesken, pitkäaikaista lainvalmistelua ynnä muuta poliittista ja byrokraattista toimintaa. Kun yhteiskunnan muutosnopeus on suuri, muutostarpeen huomaamisen ja muutoksen toteuttamisen välinen aika on tätä menettelyä noudattaen niin pitkä, että yhteiskunnallinen tilanne ehtii sen kuluessa muuttua aivan uudeksi. Osa niistä ryhmistä, joilta aletaan mitata varallisuutta yhteiseen käyttöön, on jo muutenkin alkanut köyhtyä, ja osa siitä joukosta, jolle aletaan antaa jotain, on jo muutenkin alkanut rikastua. Näin tulee uusia väliinputoajia ja uutta ansiotonta arvonnousua, mikä vaatii uutta muutostarvetta ja niin edelleen ja tasapainon saavuttaminen on yhä kauempana.

Silloin on edullista käyttää perustuloa, koska se muodostaa vakaan, muutoksista riippumattoman perustan. Se määrää kaikissa oloissa sen minimitason, jolla kenen tahansa vanhan tai uuden köyhän on tultava toimeen missä oloissa tahansa; näinhän sen suuruus on määritelty, olipa se euromääräisesti mikä tahansa. Ainoa muutos, jonka yhteiskunnallisten olojen muuttuminen voi perustuloon aiheuttaa, koskee sen suuruutta, mutta se on hyvin nopeasti kansanedustuslaitoksen äänestyksellä päätettävissä vastaamaan vallitsevaa taloudellista tilannetta ja senhetkistä käsitystä ihmisarvosta – mihin tietysti yhteiskunnassa kaikkien on tyydyttävä niin kuin nykyisiinkin sosiaaliapuihin.

Suuri saneeraus

Nykyisin on yleistä, että ennen hyvin menestyneen yrityksen kasvaessa ja sen sisäisen rakenteen käydessä tarvittaville muutoksille hitaaksi, yrityksen kilpailukyky alkaa heiketä. Suuriin yrityksiin tulee ajan kuluessa lukuisia sellaisia toimintoja, jotka ovat olleet joskus tarpeellisia, mutta joista ei ole myöhemmin hyötyä ja jotka käyvät yritykselle rasitukseksi. Kun toiminnat liittyvät suorittajiin ja kun ihmiset eivät halua luopua saavutetuista eduista, näitä toimintoja pidetään yrityksessä mukana ja näin yrityksen sisään pääsee ajan kuluessa muodostumaan kenties kokonaisia toimintarakenteita, joilla ei ole enää ulkoista oikeutusta eli joiden hoitamat asiat voitaisiin tehdä toisella tavalla paljon taloudellisemmin.

Tällaisessa yrityksessä asemien säilyttämisestä tulee tärkeää “työtä”, joka käy sitä tärkeämmäksi mitä enemmän näiden asemien ulospäin mitattava taloudellinen kannattavuus poikkeaa niiden organisaation sisäisestä kannattavuudesta. Tätä työtä on niin johtajien kuin työläistenkin oman etunsa vuoksi tehtävä: johtajat esittävät oman asemansa tärkeyttä ja kieroilevat muita vastaan, ja työläiset politisoituvat ja lakkoilevat, ja yrityksen sisäiset valtasuhteet tulevat yhä monimutkaisemmiksi. Samalla tietysti koko yrityksen varsinaisen taloudellisen tuloksen tekeminen kärsii.

Kun yrityksen ulkoinen poliittinen suuruus ei enää riitä varmistamaan sen kilpailukykyä, sen omistajat joutuvat puuttumaan muodostuneeseen ongelmaan, ja he ryhtyvät toimintaan, jota kutsutaan saneeraukseksi. Yleensä se alkaa yrityksen ylimmän johdon vaihtamisella sellaiseksi, joka paremmin ymmärtää saneerauksen välttämättömyyden ja pystyy tekemään sen. Sen jälkeen tuotantoa rationalisoidaan kaikin mahdollisin keinoin. Turhat toiminnat poistetaan ja organisaatiota muutetaan sellaiseksi, että yrityksen sisäinen kulutus, poliittinen kitka jää mahdollisimman pieneksi.

Tällä tavoin vapaudutaan turhiin toimintoihin liittyvästä kulutuksesta. Ainakin yhtä tärkeää on se, että onnistuneen saneerauksen jälkeen yritys vapautuu myös siitä poliittisluonteisesta valtakilpailun ilmapiiristä, joka vaikuttaa jokaisen yrityksessä toimivan henkilön taloudellista motivaatiota heikentävästi. Tämä lujittaa yrityksen yhtenäisyyttä ja tavoitteellisuutta ja näin saatu etu on niin merkittävä, että sen ja työpaikkoihin sitoutuneen materiaalisen kulutuksen säästämisen vuoksi saneeraus on yleensä kannattavaa sellaisessakin tapauksessa, että erotetuille työntekijöille maksetaan täyttä eläkettä.

Yritysmittakaavassa tällainen saneeraus on havaittu käytännössä välttämättömäksi erityisesti silloin, kun yrityksen kasvamiselle ei löydy tilaa ja täytyy säästää kustannuksissa.

Valtion ja maailmantalouden mittakaavassa siirtyminen aitoon markkinatalouteen vastaa samanlaista saneerausta. Tämä suuri saneeraus tulee välttämättömäksi silloin, kun talouden kasvulle ei enää löydy tilaa ja kun luonnon tarjoamien hyötyjen väheneminen tekee kustannusten säästämisestä yhteisen talouden ensisijaisen tavoitteen.

Suuressa saneerauksessa parannetaan yhteiskunnan taloudellista tehokkuutta siten, että yhteiskunnan sisällä tapahtuva poliittinen ohjailu alistetaan markkinataloudelliseen kontrolliin, jolloin yhteiskunnan sisäistä valtataistelua ylläpitävät, tuottamattomat toiminnat poistuvat kannattamattomina. Saneeraus parantaa yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia yhtä varmasti kuin yksityisen yrityksenkin yhteydessä. Ja aivan samasta syystä kuin yrityksen saneerauksen yhteydessä eläkettä kannattaa maksaa niille työpaikkansa menettäneille ihmisille, joiden toiminta on ollut yritykselle rasitus, suuren saneerauksen yhteydessä kannattaa maksaa työttömiksi joutuneille perustuloa.

Kun yhteiskunta joutuu valitsemaan konkurssin tai suuren saneerauksen välillä, se merkitsee kummassakin tapauksessa sitä, että suuri joukko ihmisiä, jotka ovat tehneet tuottamattomaksi tullutta työtä, joutuu tulemaan toimeen ilman vanhan järjestelmän järjestämää palkallista työtä. Siirryttäessä nykyisestä länsimaisesta yhteiskuntajärjestelmästä tässä kirjassa esitettyyn järjestelmään, voidaan arvioida, että kenties puolet työsuorituksista osoittautuu sellaisiksi, joiden tuloksia kuluttajat eivät enää uudessa järjestelmässä tarvitse. Tähän osaan kuuluu muun muassa se osa kapitalistisen mekanismin tarvitsemaa myyntiä, mainontaa, painostusta, määräämistä ja keinottelua, jolla ei saavuteta kuluttajien arvostamia taloudellisia hyödykkeitä.

Lisäksi tähän kuuluu tietysti se osa muuta työtä, joka tuottaa mainituissa töissä tarvittavat välineet, koneet ja rakennukset. Se osa myyntiä, mainontaa, painostusta, määräämistä ja keinottelua, joka johtaa niiden kuluttajien arvostamaan tulokseen tai joka tehdään harrastuksena omalla kustannuksella, jää tietysti jäljelle, sillä tässä järjestelmässä ei kielletä mitään ostajien haluamien hyödykkeiden tuottamista. Työn häviäminen aiheutuu vain sen uudella mitalla mitatusta taloudellisesta kannattamattomuudesta.

Näiden turhien töiden joukkoon kuuluu varmaan myös se osa sosia-listisen mekanismin tarvitsemaa hintojen ohjausta, tuotannon säätelyä, verojen kanssa pelaamista, byrokratiaa ja poliittista kähmintää, josta ei ole mitään hyötyä kuluttajille. Samalla jää tietysti pois se työ, joka tuottaa välineitä, koneita ja rakennuksia tähän poliittiseen ohjailuun, mikä ei ole aivan pientä. Onhan huomattava, että muun muassa aseet ovat juuri tässä tarkoitettuja välineitä.

Entä onko niin suuri ja raskas saneeraus, jota siirtyminen aitoon markkinatalouteen merkitsee, mahdollista aikaansaada poliittisesti?

Näin suurta saneerausta vastustava hitausvoima on varmasti suuri. Ihmisillä on taipumus pitää kerran omaksumaansa arvojärjestelmää ainoana oikeana ja sen mukaan vanha yhteiskuntajärjestelmä on aina parempi ja ennen kaikkea turvallisempi kuin uusi. Tämä pätee jokaisessa yhteiskunnassa siitä syystä, että valta on pohjimmiltaan valtaa määrätä arvojärjestyksiä eli määrätä, mikä on yhteinen etu. Näin yhteiskunnan jokainen kansalainen on hyvin pitkälle omaksunut olemassa olevan valtamuodon oikeutuksen, vaikkakaan ei aina vallassa olevien henkilöiden oikeutta: ajatellaan, että vanha järjestelmä on kyllä hyvä, mutta sen johdossa olevat henkilöt ovat huonoja. Tällaisessa normaalitilanteessa henkilöiden vaihto koetaan hyväksi ja poliittisesti realistiseksi, mutta järjestelmän vaihto huonoksi ja poliittisesti epärealistiseksi. Siksi järjestelmän muutosta ei koskaan toivota vaan siihen joudutaan talou-dellisten realiteettien pakottamina.

Lopulta vastakkain joutuvat poliittiset ja taloudelliset realiteetit. Jos vastakkainasettelu tehdään tässä esitetysti jo teorian tasolla ja huomataan, että taloudelliset, fyysiset realiteetit ovat vahvempia kuin poliittiset, mielipiteiden realiteetit, voidaan voittaa paljon, sillä silloin huomataan, että poliittisten realiteettien kuuntelemisella ajaudutaan tällaisessa tilanteessa yhä syvemmälle vaikeuksiin. Fyysisesti mahdollinen asia, kuten saneeraus, on mahdollinen, jos se vain halutaan mahdolliseksi, olipa se kuinka “suuri” tahansa. Fyysisesti mahdoton asia, kuten ilman saneerausta selviäminen, on mahdoton, vaikka jokainen ihminen haluaisi sen mahdolliseksi ja vaikka kyse olisi mitättömän “pienestä” asiasta.

Kysymystä suuren saneerauksen kannattavuudesta voidaan lähestyä myös esimerkin kautta. Ihmisten on yleensä varsin helppo nähdä, että työ, jossa lapioidaan maahan ensin kuoppa ja sitten täytetään se samalla maalla, on hyödytöntä. Helposti voidaan myös ymmärtää hyödyttömäksi se, että kaivettua maata viedään jossain muualla kaivetun kuopan täytteeksi ja sieltä kaivettu maa tuodaan tähän kuoppaan. Mutta jos kuljetusverkosto kasvaa niin monimutkaiseksi ja useita vaiheita sisältäväksi, että siinä mukana olijat näkevät siitä vain jonkin järkevältä tuntuvan osan, he tekevät mielestään järkevää työtä ja vaativat siitä palkkaa. Vielä vaikeampi ihmisten on nähdä töittensä järkevyyttä silloin, kun siirrettävänä tuotteena on maan sijasta paperi – ja vielä suurempia ovat palkkavaatimukset. Taloudellisesti katsoen tällaisesta tuottamattomasta työstä ei tietenkään kannata maksaa mitään, mutta jos tätä työtä tekeviä on paljon ja he muodostavat sen perusteella poliittisen ryhmän, palkanmaksu tulee poliittisesti kannattavaksi. Sen poliittisen arvon perusteella, joka näillä työläisillä on esim. äänestäjinä, yhteiskunnan kannattaa maksaa heille palkkaa, jotta he äänestäisivät heidän asiaansa ajavia ehdokkaita. Kun palkkaa näin maksetaan, tämä luonnollista hyötyä tuottamaton työ tulee tässä järjestelmässä taloudellisesti mitattuna kannattavaksi.

Edellä kuvattu on tämän päivän todellisuutta erityisesti rahan ja muiden arvopaperien siirtelemisten yhteydessä ja tässä kirjassa esitetty muutos aitoon markkinatalouteen on saneeraus, jolla kaikki se tuottamaton työ poistetaan, jota pidetään yllä vain poliittisten realiteettien vuoksi. Ne työt, jotka saneerauksessa poistuvat, ovat käytännössä yhtä tuottamattomia kuin edestakainen lapiointi. Saneeraus onnistuu, jos tavalliset kuluttajat ja äänestäjät ymmärtävät tämän taloudellisen realiteetin.

Jos erääksi vaikeimmaksi nykyajan ongelmaksi katsotaan se, että ihmiset eivät tunne työtään tärkeäksi, vieraantuvat siitä ja muustakin merkityksellisestä elämänkulusta ja ahdistuvat mielekkäiden näköalojen puutteeseen, ratkaisu on siis aivan eri suunnalla, mistä sitä nykyisin yleensä etsitään. Varsin yleistähän on ajatella, että nämä ongelmat johtuvat siitä, että yhteiskunnassa noudatetaan liikaa kylmää taloudellista laskelmointia ja kiinnitetään liian vähän huomiota inhimillisiin asioihin ja yhteiskunnalliseen edistykseen.

Tavallaan asia on näin, mutta vain koska kapitalistis-sosialistisen järjestelmän taloudelliset arvosuhteet ovat sillä tavalla vinoutuneet, että sen taloudellisten edullisuuksien rationaalinen seuraaminen aiheuttaa puutetta ja ahdistusta. Tämä ei kuitenkaan johdu taloudellisesti järkevien asioiden “huonoudesta” vaan sen mittapuun huonoudesta, jonka mukaan taloudellisia järkevyyksiä mitataan. Ratkaisu ei ole rationaalisuuden kieltämisessä vaan entistä rationaalisemmassa, taloudellisemmassa tavassa mitata hyötyjä. Vasta sen kautta avautuu myös entistä inhimillisempi yhteiskunta.

Yksilö, yhteiskunta ja maailma

Kaikki se, mitä edellä on puhuttu yhteiskunnasta, on periaatteessa riippumatonta yhteiskunnan koosta. Teoriaahan on lähdetty kehittämään yleisistä käsitteistä, joiden on katsottu liittyvän jokaiseen yhteisillä säännöillä toimivaan organismiin tai organisaatioon, ja sitten tavallaan erikoistuttu valtion kokoisen yhteiskunnan käsitteistöön, koska se on laajin yhteisillä ideologisilla, poliittisilla ja taloudellisilla säännöillä toimiva organisaatioyksikkö.

Sillä on kaksi mielenkiintoista seurausta. Ensiksi yksilö voidaan ymmärtää tässä esitetyn yhteiskunnan hyvin suppeaksi erikoistapaukseksi ja toiseksi koko ihmiskunta voidaan ymmärtää edellä esitetyllä tavalla toimivan yhteiskunnan laajaksi erikoistapaukseksi.

Kun edellä olevaa tekstiä luetaan niin kuin yhteiskunnan sijalla olisi yksilö, täytyy tietenkin näkökulma ja käsitteistö muuttaa sitä vastaavaksi. Se voidaan tehdä ainakin jollain tavalla ymmärrettävästi ja näin saada markkinateorian mukainen selitys myös yksilön toiminnasta nykyisessä maailmassa.

Yksilön sisällä vaikuttavia “yksilöitä” ovat tällöin hänen erilaiset persoonansa, hänen sisällään olevat erilaiset pyrkimysten, tunteiden, ajatusten ja toimintojen mallit. Ihmisethän tuntevat ja toimivat aivan eri tavoin erilaisissa tilanteissa, eri aikoina ja eri ympäristöissä. Kuka tahansa kykenee rakastamaan, vihaamaan, alistamaan, alistumaan, ystävystymään, taistelemaan, tekemään työtä, laiskottelemaan, hyötymään muista ja olemaan hyödyksi. Jokainen yksilö olosuhteiden vaatiessa näitä asioita myös tekee ja toteuttaa kuhunkin toimintaan sopivaa persoonaansa.

Nämä erisuuntaiset valmiudet, tunteiden, ajatusten ja tekojen mallit ovat jokaisessa yksilössä koko ajan olemassa ja vaikuttamassa – halusipa hän sitä tai ei – ja kunkin yksilön sisällä ne kilpailevat vallasta ja ravinnosta niin kuin yhteiskunnan sisällä erilaiset ihmiset. Tämä lienee kaikille tuttua: toinen osa minua haluaa tätä ja toinen osa päinvastaista ja eri pyrkimysten välinen kilpailu voi olla joskus kovaakin. Ihmisen kehityksen kiertokulun ja ulkoisten olojen väliset suhteet sitten ratkaisevat, mikä tulee käytännön toiminnaksi.

Vastaten diktatuuria, enemmistövaltaa ja aitoa demokratiaa yksilöissä on olemassa eri jyrkkyysasteisia osapersoonia, jotka ovat järjestäytyneet eri tavoin toistensa kanssa kommunikoiviksi valtarakenteiksi.

Jokaisessa henkilössä on diktatorinen, selvästi “hyvät” ja “huonot” pyrkimykset erottava osa ja se kommunikoi yksisuuntaisesti tahdon kautta. Tahdot voivat osoittaa moniin eri suuntiin ja ne toimivat toisiaan alistaen hyödyllisesti niin kauan, kunnes niiden sisältämät ristiriidat kasvavat liian massiiviksi. Tällaisen sisäisen tahdon ja taistelun tuloksia voidaan hyödyntää erityisesti uskonnon, taiteen ja diktatorisen politiikan aloilla.

Enemmistövaltaiset osapersoonallisuudet kommunikoivat “enemmistövallan” eli tunteen avulla. Yksilön erilaisista pyrkimyksistä tunteellisimmat pääsevät voitolle, voivat hyvin ja kasvavat niin kauan kuin törmäävät fyysisiin realiteetteihin. Tällaisesta mielen rakenteesta on hyötyä sosiaalisissa ja poliittisissa ympäristöissä ja kollektiivisessa taloudessa.

Aidosti demokraattisessa osapersoonassa tahto ja tunne ovat osana mielen kokonaisjärjestystä, joka on järjellä tavoitettava asia. Tämän osapersoonallisuuden mielekkyydet kilpailevat ymmärryksestä. Järkevimmät ajatukset etenevät ja voivat hyvin niin kauan kuin törmätään tuntemattomaan tahdon ja tunteen puutteeseen. Tämä osapersoonallisuus pääsee oikeuksiinsa tieteellisellä tai taloudellisella alalla.

Jokaisella yksilöllä on myös erilaisia suhtautumismalleja taloudellisiin toimintoihin. Osa yksilöä on tuottajaa, osa jakelijaa ja osa kuluttajaa. Osa ihmistä haluaa tehdä työtä, rakentaa, lisätä tietoa, muuttaa maailmaa, toinen osa haluaa ohjata työn tuloksia oikeisiin kohteisiin, ja kolmas osa haluaa nauttia jo olemassa olevista asioista sellaisinaan. Tasapaino muodostuu siitä, että kukin näistä osista pyrkii kasvattamaan omaa osuuttaan niin suureksi kuin se on mahdollista ja tekee sitä niin kauan kuin ympäristö sitä palkitsee.

Osa ihmisen mielestä tahtoo valmistaa myös oman mielensä sisällä toisenlaista persoonaa, muokata olemassa olevaa materiaalia eli ihmisluontoa. Toinen osa säätelee tunteensa mukaan erisuuntaisia tuotantoja ja kulutuksia, ja kolmas osa nauttii itsestään sellaisena kuin se on.

Yhteiskunnan työpaikat vastaavat yksilön mielessä tahtoja, tunteita ja ajatuksia, jotka muuttavat itseä jossain tarkoituksessa. Tämä tarkoitus voi olla tuotanto-, jakelu- tai kulutuspainotteinen, niin kuin edellä on esitetty. Samalla tavalla kuin yksityiseen yritykseen ja yhteiskuntaan niin myös yksilöön syntyy ajan kuluessa työpaikkoja eli toimintamalleja, joita ei ajan muuttuessa enää tarvita ja jotka käyvät esteeksi yksilön kokonaiskehitykselle.

Kapitalistinen ja sosialistinen, ylhäältä ohjattu mieli toimii erityisesti diktatorisen persoonan sisällä ja korostaa tuotannon määrän edullisuutta sen laadusta riippumatta. Yksilön mielen järjestelmässä se tarkoittaa ensi sijassa tahtojen tuottamista, olivatpa ne sitten “hyviä” tai “huonoja”. Tahtoja tuotetaan tarkoituksena tuottaa niitä vielä enemmän. Yhteisessä taloudessa se muuttuu muotoon: tavaraa, niin aseita kuin lääkkeitä, tuotetaan enemmän ainoana tarkoituksena tuottaa niitä vielä enemmän.

Enemmistövaltainen mieli on myös yksilön sisäisessä järjestelmässä se, joka jonkin yhteisen ideologian pohjalta määrää, mikä on hyvää ja mikä huonoa ja ohjaa tunteilla tahtoja oikeisiin kohteisiin. Tämä mielen mekanismi kasvattaa enemmistöjen tunteita ”hyvistä” ja ”huonoista” entistä suuremmiksi ja entistä ohjaavammiksi.

Aito demokraattinen mieli on se, joka hylkää ideologisesti määrittyneen ”hyvän” ja ”huonon” ja tyytyy siihen, mikä on realistista. Se rajoittaa tahtojen ja tunteiden määrän ja suunnan vastaamaan käytännön mahdollisuuksia.

Jos kirjassa edellä esitetty analyysi siitä, että läntisten yhteiskuntien kehitysvaiheessa ollaan tultu sekä jälkisosialistiseen että jälkikapitalistiseen vaiheeseen, on oikea, keskimääräisen läntisen ihmisen mielessä pitäisi olla vastaava tilanne. Se tarkoittaa tilannetta, jossa myös yksilö on edellä esitetyllä tavalla kapitalistisen ja sosialistisen mielen vallassa, mutta kummankaan osuuden lisääminen ei enää johda parempaan oloon. Yksilön mielessä syntyy liikaa tahtoja ja tunteita ja niiden lisääntyvä ohjaus johtaa vain uusiin tahtoihin ja tunteisiin, mutta ei käytännölliseen toimintaan tärkeiksi tunnettujen asioiden ajamiseksi. Seuraa tahtojen ja tunteiden aaltoilua, jota yksilön kokonaisuus ei pysty hyödyntämään.

Tämän tilanteen yksilö kokee tahdon puutteena, vaikka hän tahtoisi kuinka paljon erilaisia asioita, sekä tunteiden puutteena, vaikka ne olisivat kuinka suuria. Kokonaiskokemisellehan vain merkitykselliset, hyödylliseen käyttöön asti johtaneet tahdot ja tunteet merkitsevät. Yksilön mielen vallasta taistelevat toisella puolella lyhytjänteisesti erilaisia asioita tahtova persoona ja toisella puolella suuriin yhtenäisiin tuntemuksiin pyrkivä persoona. Jos nämä persoonat taistelevat samassa mielessä riittävän kauan, ne hävittävät mielen kiertokulusta sen ”realistisen” osan ja seurauksena on henkilökohtainen kriisi, mielen lamaantuminen.

Jälkisosialistisen yksilön puolelta katsottuna hänellä on toisaalta epämääräistä epäitsekästä energiaa mutta motivaatiota puuttuu. Toisaalta hänellä on voimakas yksinäisyyden ja arvottomuuden tunne. Yhteiskunnan puolelta katsottuna jälkisosialistinen yksilö vaikuttaa kuitenkin henkilökohtaisesti itsekkäältä ja tunteettomalta.

Sitä, kuinka yleinen ja tyypillinen kuvattu tilanne on juuri tämän ajan yksilöissä, on vaikea sanoa, koska jokaisessa yhteiskunnassa yleinen käytäntö on normaalia ja tavallaan havaintojen ulkopuolella. Jos joillain on kuitenkin sellainen tunne, että liian moni nuori ei tänään ole tarpeeksi kiinnostunut pitkäaikaisista tyydytysrakenteista, kehittävistä harrastuksista, kestävistä ihmissuhteista, pitkän koulutuksen vaativista ammateista ja niin edelleen, niin tässä esitetty malli selittää niin tämän asian kuin tämän tunteenkin olemassaolon.

Nuorethan ovat jo luonnostaan lyhytjänteisiä ja siinä mielessä itsekkäitä, mutta itsekkyyttä palkitsevana aikana he varttuvat tässä asiassa yhä hitaammin aikuisuuteen. Tätä itsekkyyttä moittiva tunne on puolestaan vanhoista tahdoista kasvanut ja nykyään lyhytnäköinen siinä mielessä, ettei sen avulla löydy sen enempää teoreettista kuin käytännöllistäkään ratkaisua tilanteen korjaamiseksi.

Asioiden selittyminen tarkoittaa sitä, että niiden sisältämä mielekkyys nähdään. Edellä kuvattu lyhytjänteisyys ja itsekkyys muuttuu ymmärrettäviksi, jos sitä katsotaan laajemmasta näkökulmasta. Vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän mukaan “huono” käyttäytyminen on itse asiassa varsin järkevää ja välttämätöntä sellaisessa maailmassa, jossa järjestelmän kehityssuunta osoittaa epärealistiseen lopputulokseen. Tilanne on nykyisin se, että eri ideologiat, yhteiskunnat ja taloudelliset yritykset ovat toisiaan vastaan taistellessaan kehittymässä suuntaan, jossa kaiken tuhoutuminen sotaan tai ekokatastrofiin on tullut loogiseksi välttämättömyydeksi. Niin kauan kuin talouden ensisijaiseksi tarkoitukseksi nähdään kilpailukyvyn ylläpitäminen eli talouden sääntöjä perustellaan kilpailullisilla seikoilla, jokainen kehitysaskel “tehokkaampaan” yhteiskuntaan vain pahentaa hävitystyötä.

Taloudellisen kilpailun kovetessa on kokonaisuuden kannalta edullista, että kilpailevat osapuolet käyvät töissään tahtomattomiksi, lyhytjänteisiksi, huonosti organisoituviksi ja osaamattomiksi. Eihän sekään ole yhteiselle menestykselle toivottavaa, että sotaa käyvät osapuolet koostuvat innokkaista, hyvin organisoiduista ja tehokkaista joukoista; pikemminkin halutaan, että ihmiset olisivat hävitystyössään laiskoja, huonosti organisoituvia ja pätemättömiä ja unohtaisivat koko jutun.

Kysymys itsekkyydestä on otettu tässä esille myös siksi, että sen on usein syytetty olevan nykyisten talousvaikeuksien takana. Ongelmana tässä ajatuksessa on kuitenkin se, ettei tiedetä, missä mittakaavassa yksilön olisi oltava epäitsekäs. Itsekkyyden kohteitahan on lukematon määrä alkaen itsestä, oman perheen jäsenistä ja kylän jäsenistä kansakunnan jäseniin ja koko maailman ihmisiin. Jos yksilö on epäitsekäs ja uhrautuu oman kansan taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseksi, hän on välttämättä kansallisesti itsekäs toimiessaan muita kansoja vastaan. Jos yksilö on epäitsekäs koko ihmiskunnan puolesta ja uhraa elämänsä mahdollisimman tehokkaaseen luonnon hyödyntämiseen, jotta puute ja kurjuus poistuisivat, hän on inhimillisesti epäitsekäs mutta luontoa kohtaan itsekäs, mikä sekin on lopulta tuhoisaa.

Ihmisen “epäitsekkyys” on itse asiassa vanhaan maailmankuvaan kuuluva käsite, jolla ei ole järkevää sisältöä mielekkäässä maailmassa. “Epäitsekkyys” on ylhäältä annettu arvo, jolla kansalaisia on ohjattu antamaan voimansa ylhäältä hallittujen ryhmien itsekkäille tavoitteille ja teoille. Nykyiseen ongelmaan se ei tuo ratkaisua vaan ratkaisu on jälleen aivan toisaalla: yhteiskunnan rakenteellisessa muuttumisessa sellaiseksi, että yksilöllisen, suvullisen ja kansallisen itsekkyyden noudattaminen – josta on mahdoton vapautua – aiheuttaa vähemmän tuhoisia seurauksia laajemmille yksiköille kuin mitä itsekkyydestä aiheutuu kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä.

Juuri näin aito markkinatalous toimii. Sen taloudenpito on yksilöiden edun mukaista, koska se on lähtökohta, yhteiskunnan edun mukaista, kun asia yhteisesti määritellään niin, maailmantalouden edun mukaista, koska kilpailu ei ole muiden aikaansaannoksia hävittävää, ja luonnon edun mukaista, koska se pysyy tasapainossa ilman jatkuvaa kasvua.

Verrattuna kapitalismiin ja sosialismiin aito markkinatalous suosii sellaisia yksilöitä, joilla on taipumus laajaan ja pitkäjänteiseen ajatteluun eli “epäitsekkyyteen” – suhteellinen epäitsekkyyshän on sitä, että näkee omaksi edukseen myös kauempana elävien ja tulevien ihmisten edut kuin myös luonnon hyvinvoinnin. Niin kauan kuin yhteiskunta ei käytännössä palkitse tällaista suhteellista epäitsekkyyttä, “hyvät” ihmiset vähenevät ja “huonot” lisääntyvät, vaikka kuinka toivottaisiin päinvastaista. Jos taas yhteiskunta palkitsee laajempaa ymmärrystä ja pitkäjänteisyyttä, ihmisistä tulee väistämättä epäitsekkäämmän tuntuisia, “parempia”.

Tilanne yhteiskuntien välisessä talouskilpailussa on nykyään hyvin samanlainen kuin se oli kansojen välisessä poliittisessa kilpailussa siirtomaiden valloituksen, itsevaltiaiden ja maailmansotien aikaan. Kun eurooppalaiset taistelivat toisiaan ja muuta maailmaa vastaan, eivät he varmaankaan tehneet sitä “pahuudestaan” tai muiden kiusaksi vaan luonnollisena jatkona silloiselle kehitykselle, kaikkien “hyvien” ihmisten eduksi ja käytännön pakosta. Elleivät he olisi lisänneet sotatoimiaan muita vastaan, he itse olisivat tulleet voitetuiksi – näin ainakin luultiin sen ajan ajattelutavan mukaan. Kun eri valtioiden kansalaiset uhrautuivat oman valtionsa “oikeutetun” edun ajamiseen, kehittyi yhteensä tilanne, jossa jouduttiin yhä kiihtyviin ja kaikille epäedullisiin sotiin.

“Pahoja” tai “järjettömiä” silloiset edistyksen keulakuvat olivat siirtomaista tai nykyisyydestä katsottuna. Tässä suhteessa eurooppalaisen yksilön “paransi” vasta siirtyminen laajempaan ja tasa-arvoisempaan ajattelutapaan, ja tuntuvaksi muutos tuli vasta, kun käytännössä siirryttiin vähemmän kovaan yhteiskuntajärjestelmään, poliittiseen demokratiaan. Se loi yhteiskuntarakenteen, joka oli sisäisesti tasapainossa ja turvallinen ilman aktiivista sortamista ja sotimista ja tällä tavalla se teki eurooppalaisista “parempia”, sotimista välttäviä kansalaisia.

Kun nykyään kansakunnat – eurooppalaiset muiden mukana – kilpailevat taloudellisella sektorilla ja kussakin maassa edellytetään kansalaisten uhraavan työpanoksensa oman valtionsa tai yrityksensä taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseksi, tilanne on edellisenlainen. Ihmiset tekevät sen historiallisen kehityksen seurauksena ja välttämättömyyden pakosta, mutta yhteisesti kehitys johtaa yhä kiihtyviin taloussotiin, joiden lopputuloksen voidaan jo nyt arvata olevan kaikille epäedullinen. Nykyään tämän rintaman johtajia, talouspoliitikkoja ja yritysjohtajia pidetään kuitenkin varsin korkeiden palkkioiden arvoisina sankareina.

“Huonoja” ja “järjettömiä” nykyiset poliitikot ja talousmiehet ovat kuitenkin kolmannesta maailmasta, luonnon näkökulmasta ja tulevaisuudesta katsellen. Siitä kuinka totaaliksi taloussotien aiheuttama hävitys kehittyy, ei ole vielä tietoa, mutta tämän teorian mukaan on varmaa, ettei pysyvää muutosta parempaan päin tule, ennen kuin taloudessa saadaan aikaan samanlainen demokratisoituminen kuin poliittisessa elämässä on jo tehty ja muutetaan talous kohti aitoa markkinataloutta.

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s