II osa: Politiikka

  • Poliittisten järjestelmien kehitys 
    Nykyisten poliittisten järjestelmien tulevaisuus 
    Uuden järjestelmän mahdollisuus 
    Poliittisten järjestelmien eroavuudet 
    Aito demokratia 
    Läntinen poliittinen perinne 
    Kommunistinen perinne 
    Ideologinen tyhjiö 
    Poliittisten järjestelmien tasapaino 
    Eri järjestelmien rakenteellinen kulutus 
    Poliittisen päätöksen arvo 
    Yhdistävä kiertokulku 
    Aidon demokratian käytäntö 
    Sovellutus perinteiseen hallintomalliin 
    Äänestysmenettelyn merkitys 
    Henkilövaalit 
    Aito demokraattinen puolue 
    Järjestelmällinen järjestyksettömyys 
    Yksilöllinen vastuu ja asiantuntevuus 
    Erilaisten järjestelmien kehittymiskyky 
    Järjestelmät toistensa rajatapauksina 
    Tiedon kehitys eri yhteiskuntajärjestelmissä 

Poliittisten järjestelmien kehitys

Edellisessä osassa esitetyn ajatuksen mukaan yhteiskunnalliset tapahtumat kehittyvät kiertokulkumaisesti kolmessa suunnassa. Niillä on ensiksi uskonnollinen eli ideologinen suunta, joka ilmenee ihmisten suhteena tuntemattomaan, siihen mihin yhteiskunnassa uskotaan ja mille ajatuksille yhteiskunta rakennetaan. Toiseksi on poliittinen suunta, joka ilmenee ihmisten välisissä suhteissa ja rakenteissa ja kolmanneksi on taloudellinen suunta, joka ilmenee ihmisten suhteessa luontoon. Myös yhteiskunnan poliittisen järjestelmän sisäinen kehitys noudattaa tätä jakoa.

Yhteiskunnan poliittinen rakenne muodostuu siis ensinnä sen mukaan, miten yhteisössä uskotaan ihmisten välisiin suhteisiin ja niiden oikeaan järjestykseen. Tällaista perustaa voidaan sanoa poliittiseksi ideologiaksi. Toiseksi tällä samalla tavalla uskovat ja ajattelevat ihmiset liittyvät yhteen ja pyrkivät kasvattamaan joukkonsa laajuutta ja vaikutusvaltaa uskonsa tai ideologiansa mukaisin keinoin. Kolmanneksi tämä joukko tai yhteiskunta alkaa noudattaa ideologiansa mukaista taloutta. Se järjestää maataloutensa, teollisuutensa ja kaupankäyntinsä muuttamaan luontoa mahdollisimman tehokkaasti ja edullisesti yhteiseksi hyväksi, sillä tavalla kuin tämä ideologia yhteisen hyvän käsittää.

Ensimmäisessä vaiheessa poliittinen aate itsessään, sen olemassaolo, “oikeassa oleminen” on tärkeintä, toisessa vaiheessa painopiste on yhteisen näkemyksen laajentamisessa ja kolmannessa vaiheessa aatteella saavutettava taloudellinen menestys on pääasia.

Tämä ilmenee muun muassa siten, että kun ihmiset tekevät työtä jonkin yhteiskunnallisen aatteen puolesta, aivan aatteen alussa työ on hyvin idealistista: sitä tehdään uhrautuvasti taloudellisista ja fyysisistä realiteeteista paljonkaan välittämättä ja yleensä vastoin muiden ihmisten mielipiteitä ja arvostuksia. Kun samoin ajattelevien joukko laajenee, työtä aletaan tehdä enemmän yhteisöllisten arvojen vuoksi. Samasta asiasta innostuminen on mieluisaa, koska työ antaa sosiaalista arvostusta ja vain senkin vuoksi, että muut tekevät töitä ja arvostavat työntekoa. Kun aate vanhenee ja sen sosiaalinen miellyttävyys laimenee, taloudelliset motiivit tulevat ensisijaisiksi: aatteellistakin työtä tehdään vain, jos siitä saadaan riittävä palkka eli jos aatteen kannattaminen on taloudellisesti kannattavaa. Näin poliittisen ideologian puolesta taisteleminen tulee keskimäärin yhä kalliimmaksi ja toivottomammaksi sen mukaisen järjestelmän vanhetessa.

Tämän ajatuksen mukaan esitetty aatteita vanhentava kehityskulku on väistämätöntä: se ei ole millään kehityksen alueella eikä missään mittakaavassa valinnaista sen enempää kuin ihmistenkään vanheneminen – ja ainakin keskimäärin ihmiset ovat nuorina taipuvampia idealismiin, keski-iässä sosiaaliseen arvostukseen ja vanhemmiten näkevät parhaiten fyysisten realiteettien olemassaolon.

Kuitenkin on huomattava, että jokainen kehittyvä systeemi, myös tiettyyn ideologiaan perustuva yhteiskuntarakenne, koostuu lukemattomista osasysteemeistä, joilla jokaisella on omat kehitysvaiheensa. Jonkin merkittävän jo ristiriitaiseksi kasvaneen osasysteemin häviäminen tai uuden osasysteemin syntyminen saattaa vaikuttaa hetkellisesti koko systeemiä “nuorentavasti”. Näinhän käy ihmisillekin, kun heitä kohtaa jokin onnekas sattuma: he vapautuvat jostain fyysisestä ristiriidasta, rakastuvat tai muuta sellaista. Siitä huolimatta kokonaisuus vanhenee ja tilanne keskimäärin “materialisoituu”.

Tietyn ideologian mukainen poliittinen järjestelmä syntyy ja kehittyy siis ideologisessa innostuksessa ja vanhenee ja häviää fyysisiin vaikeuksiinsa, taloudelliseen kyvyttömyyteensä tuottaa yhteisön koossapitämiseksi mielekkäitä tuotteita.

Tärkeimmillään tämä ilmiö näyttäytyy poliittisen toiminnan perustapahtumassa, päätöksen tekemisessä. Ennen kuin poliittisen päätöksen tekijä tai tekijät pääsevät päätöstilanteeseen, heidän on kuljettava siihen johtava poliittinen tie: heidän on tehtävä työtä, joka tämän järjestelmän sääntöjen ja käytännön mukaan johtaa päätöstilanteeseen. Kun tietyn ideologian mukaan toimiva yhteisö laajenee esimerkiksi siitä syystä, että yleinen kehitys parantaa kommunikaation tehokkuutta, sen sosiaaliset ja poliittiset suhteet lisääntyvät ja tulevat samalla monimutkaisemmiksi. Jokaisen suhteen ylläpitäminen, jotta tällä suhteella olisi merkitystä, vaatii kuitenkin fyysistä, taloudellista panosta. Mitä monimutkaisimmiksi suhteet tulevat, sitä energiaa kuluttavimmiksi ne tulevat. Sitä kalliimmaksi käy myös se tie, joka näiden suhteiden kautta vie johtamaan niitä.

Tämän saman asian toisella puolella ja tavallaan jatkona on se, että samalla kun kuljettava ja kuljettu poliittinen tie monimutkaistuu, mahdollisesti tehtävissä olevien päätösten lukumäärä vähenee ja niiden laatu tavallaan heikkenee. Ihmisten vanhenemisesta tiedämme tämän asian hyvin: vanheneminenhan on juuri sitä, että mahdollisuudet vähenevät. Mitä kauemmin yksilö toimii tietyllä tavalla omien sääntöjensä ja tapojensa mukaan sitä pienemmät mahdollisuudet hänellä on tehdä päätöksiä eli valintoja muunlaisen toiminnan puolesta. Tässä esitetyn ajatuksen mukaan tämä ominaisuus on yleinen ja pätee myös yhteiskuntajärjestelmissä tehtäviin päätöksiin. Keskimäärin saadaan yhteiskunnassa yhä suuremmalla taloudellisella panoksella eli yhä fyysisemmin keinoin yhteisen ideologian arvoasteikolla yhä huonompia poliittisia päätöksiä.

Tästä johtuu se, ettei samaan ideologiseen rakenteeseen sidotun yhteiskuntajärjestelmän sisällä ole keskimäärin mahdollista päästä päätöksiin, joilla vähennettäisiin taloudellista kulutusta tai fyysistä aseistusta. Nämä päämäärät saattavat näyttää realistisilta poliittisen ja taloudellisen vallan alaportailla, mutta mitä ylemmäksi mennään, sitä epärealistisemmiksi valtaa ja voimaa vähentävät päätökset tulevat.

Kun alkuperäisten ideologisten pyrkimysten ja kehityksen mukanaan tuomien materialististen pyrkimysten ristiriita kasvaa kyllin suureksi, yhteiskuntaa kohtaa kriisi. Jos se on kyllin laaja, sen tyhjyys antaa mahdollisuuden uudelle ideologialle ja sen mukaan rakennettavalle yhteiskunnalle. Vasta silloin on mahdollisuus vähemmän materiaaliseen kokonaisrakenteeseen.

Nykyisten poliittisten järjestelmien tulevaisuus

Ei ole syytä epäillä, etteikö tämä pätisi myös nykyisiin ideologioihin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Myös ne ovat jatkuvasti materialisoitumassa ilman, että asiaa on mahdollista muuttaa niiden sisältä. Kun nämä järjestelmät tulevat riittävän fyysisiksi eli keskittyvät ideologiansa mukaisiin taloussotiin ja tavallisiin sotiin, ne vanhenevat ja jollain tavalla romahtavat.

Se, että koko maailman yhteiskuntajärjestelmä muodostuu useiden erilaisten yhteiskuntarakenteiden sekoituksesta, ei muuta asiaa. Tilanne pätee kuhunkin järjestelmään erikseen ja kaikkiin yhdessä niin pitkälle kuin niissä on yhteistä ideologiaa ja sellaisia yhteisiä ominaisuuksia, jotka lisäävät yhteisiä vaikeuksia.

Kun nykyisin maailmanvallassa olevia poliittisia järjestelmiä, läntistä demokratiaa ja itäistä totalitarismia, tarkastellaan erillisinä toisilleen vastakkaisina järjestelminä, niiden tuleva kehitys on edellisen ajatuksen mukaan samaa kilpailua kuin nykyisinkin, mutta tullen laadultaan yhä enemmän taloudelliseksi. Mitään muutosta tilanteeseen ei tule, ellei jompikumpi järjestelmä voita ja hävitä toista tässä kilpailussa – tai ellei synny ja kehity uutta järjestelmää.

Jos tilanne jatkuu nykyisellään, se tarkoittaa jatkuvaa aseistuksen kasvua ja maailman luonnonvarojen käyttämistä yhä enemmän tämän ristiriidan ratkaisuyrityksiin.

Jos toinen puoli voittaa, tällaisella voitolla on luonnollisesti oltava jokin realistinen toteutumistapa, jonka sisällöstä voidaan enintään tietää se, että se varmaan on johdonmukainen jatko voittaneen osapuolen tähän asti noudattamalle tavalle voittaa asioita. Siitä nähdään tämän vaihtoehdon toteutumismahdollisuus ja sen miellyttävyys ihmisille.

Länsimainen demokratia sai voittonsa vähitellen niiden väsyttävien vallankumousten ja sotien seurauksena, joita käytiin Euroopassa 1700-luvun lopulta alkaen ja joita myöhemmin käytiin koko maailmassa keskusvaltioiden vallan kukistumiseen asti. Demokratialle tyypillinen tapa voittaa on täyttää diktatuurien aseellisesti aikaansaama poliittinen tyhjiö eikä ole todennäköistä, että se voisi tai osaisi käyttää jotain muuta tapaa.

Itäisen totalitarismin niin teoreettinen kuin käytännössäkin toteutunut tapa voittaa on aseellinen vallankumous, jonka tekee mahdolliseksi edellisen järjestelmän jättämä materiaalinen heikkoudentila ja jossa kommunismiin pyrkijät valtaavat aseellisesti valtarakenteet. On hyvin epätodennäköistä, että totalitarismi voisi voittaa ja hallita maailmaa jollain muulla tavalla.

Tapahtuupa kumpi hyvänsä näistä vaihtoehdoista, se merkitsee vallankumouksia, taloudellista kurjuutta, luonnon tuhoamista ja sotia – eli sitä mitä nykyäänkin tapahtuu – ajan loppuun asti.

Uuden järjestelmän mahdollisuus

Jotta uusi poliittinen järjestelmä pääsisi syntymään, kasvamaan ja laajenemaan niin, että se ehtisi ottaa merkittävän osan nykyisen demokraattistotalitaarisen järjestelmän tehtävistä itselleen ennen kuin nykyinen järjestelmä kilpailee ja sotii itsensä liian heikoksi, sen tulee täyttää tiettyjä ideologisia, poliittisia ja taloudellisia ehtoja. Ei ehkä voida ajatella, että millainen hyvänsä uusi järjestelmä olisi mahdollinen.

Tässä edellytetään, että uudella ideologialla ja sen mukaisella ajatusrakenteella on oma historiallinen sopivuutensa eli että se on jatkoa siihen kehityksen virtaan, joka on johtanut yhteiskunnat nykyiseen tilanteeseen. Tuskin on liikaa vaadittu, jos edellytetään, että uuden ajatusrakenteen täytyy olla jollain tavalla jatkoa sille elämän kokemistavan ja yhteiskunnallisen ajattelun kehitykselle, jossa merkkipaaluja ovat olleet muun muassa Platonin, Jeesuksen ja Marxin ajatukset ja utopiat.

Toiseksi, uuden järjestelmän on oltava poliittisesti laajenemiskykyisempi kuin nykyiset järjestelmät. Sen on voitava sisällyttää sääntöjensä piiriin suurempi joukko sellaisia ihmisiä, jotka uskovat oman järjestelmänsä edullisuuteen ja tyytyvät myös sen väistämättömiin puutteellisuuksiin. Tämä laajenemiskyky sisältää juuri politiikan voiman eikä voida ajatella, että heikompi järjestelmä syrjäyttäisi vahvemman.

Kolmanneksi, uuden poliittisen järjestelmän täytyy varmasti olla materiaalisessa mielessä realistinen eli taloudellisesti kannattava. Sen avulla yhteiskunnan on pystyttävä kehittymään ja tekemään päätöksiä pienemmin kuluin kuin nykyisissä järjestelmissä. Siihenhän juuri uutta järjestelmää tarvitaan, kun vanhat järjestelmät vanhenevat liian kuluttaviksi.

Kuten seuraavassa nähdään, sellainen poliittinen rakenne, joka seuraa kirjan edellisessä osassa esitetystä ideologiasta ja maailmankuvasta, täyttää nämä kaikki ehdot. Vähemmän järjestystä sisältävä yhteiskuntajärjestelmä on jatkoa sille samalle historian virralle, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Vanhoja kehittyneemmäksi uuden järjestelmän tekee se, että se on poliittisesti laajenemiskykyisempi ja taloudellisesti edullisempi kuin nykyiset järjestelmät.

Poliittisten järjestelmien eroavuudet

Sen mukaan, mitä uskontoa käsittelevässä osassa todettiin, politiikkaa pidetään toimintana samalla tavalla ajattelevan ja samoja päätöksiä noudattavan ihmisjoukon laajentamiseksi.

Kun mielekkyyden katsotaan kasvavan alhaalta päin, perustava poliittinen yksikkö on yksi poliittinen mielipide. Yhden ihmisyksilön sisällä voi olla tietysti monenlaisia poliittisia mielipiteitä, mutta alhaalta kasvavan mallin mukaan yksilö on itse lähin määräämään, mitä niistä hän kulloisessakin käytännössä pitää tärkeimpänä. Siksi voidaan sanoa, että tässä järjestelmässä poliittinen yksikkö on yksilö.

Siitä seuraa, että alkeellisimmillaan ja pelkistetyimmillään poliittinen tilanne on kahden tasa-arvoisen poliittisen yksilön päättäessä yhteisestä asiasta vaihtoehdoilla kyllä tai ei. Jos he ovat samaa mieltä asiasta tai toinen ei ole siitä mitään mieltä, ongelmaa ei ole. Jos he ovat eri mieltä asiasta, kuten tässä esitetyn ideologian mukaan jossain asiassa joka tapauksessa käy, heidän on löydettävä jokin yhteinen periaate ja käytännön menettely, jolla päätetään, kumman mielipidettä yhdessä noudatetaan, muutenhan ei voida toimia yhdessä ja laajentua poliittisesti.

Alussa ainoa mahdollinen yhteiseen laajenemiseen johtava periaate on sattuma: annetaan sattuman valita, kumman mielipide toteutetaan. Tämän jälkeen nämä poliittiset yksilöt eivät enää olekaan tasavertaisia, sillä toisella on tämän yhteisen päätöksen mukanaan tuoma etu puolellaan. Siksi seuraavaa yhteistä päätöstä tehtäessä on käytettävissä toinenkin periaate, paremmuus: päätös tehdään sen yksilön mielipiteen mukaan, joka on parempi. Muita mahdollisuuksia ei kahden osapuolen välillä ole.

Politiikka kuitenkin laajenee ja seuraava poliittinen tilanne on se, kun kolme yksilöä päättää yhteisestä asiasta. Silloin tulee kolmaskin periaate mahdolliseksi, enemmistö: noudatetaan enemmistön mielipidettä.

Nämä periaatteelliset päätöksentekotavat riittävät. Valinta kolmen ja kuinka monen hyvänsä mielipiteen kesken voidaan tehdä sattuman avulla, koska kenenkään tieto ei periaatteessa ole toista parempaa, se voidaan tehdä yhden yksilön mielipiteen mukaan, koska hänen tietonsa on parempi, tai se voidaan tehdä enemmistön mielipiteen mukaan, koska sen kannatus on laajin.

Kaikkien yhteiskuntien poliittiset järjestelmät voidaan teoriassa rakentaa näistä kolmesta elementistä ja niistä tulee erilaisia sen mukaan, mitä näistä periaatteista pidetään kussakin yhteiskunnassa perustavimpana ja minkä periaatteen paremmuuteen, laajenemiseen ja eloonjääntiin niissä uskotaan.

Tätä jakoa noudattaen voidaan siis poliittiset ideologiat jakaa kolmeen pääsuuntaan: ensiksi joidenkin ihmisten paremmuutta painottavaan, toiseksi enemmistön tahtoa painottavaan ja kolmanneksi yksilöiden välistä tasa-arvoa painottavaan suuntaan.

Järjestelmää, jossa yhteisistä päätöksistä määrää ”paras” mielipide ja sen haltija tai haltijat, sanotaan diktatuuriksi. Diktatuurissa ei äänestetä asioista, vaan kaikkien on yhdyttävä diktaattorin mielestä parhaaseen mielipiteeseen. Siten tässä luetaan diktatuuriksi myös muut totalitarismit ja tavallisten ihmisten mielipiteistä piittaamattomat järjestelmät. Sosialistinen tai kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä kuuluu tähän luokkaan, vaikka kommunistisissa yhteiskunnissa demokraattisillakin rakenteilla on oma sijansa.

Yhteiskuntajärjestelmää, jossa yhteiset päätökset tehdään enemmistön mielipiteen mukaan, on perinteisesti sanottu demokratiaksi, mutta tässä kutsun sitä kansanvallaksi. Kaikki nykyiset kansanvallat rakentuvat enemmistövallan periaatteelle, vaikka niillä olisi merkittävä diktatorinen väritys tai äänestyksiin olisi rakennettu jonkinlaisia vähemmistösuojia.

Kolmannella järjestelmällä, joka painottaa yksilöiden välistä tasa-arvoa, ei vielä ole edes teoreettista merkitystä nykyisessä poliittisessa maailmassa. Se on kuitenkin se poliittinen rakenne, jota kohti yhteiskuntia olisi tämän kirjan mukaan kehitettävä. Aiemmin olen kutsunut sitä persoonakratiaksi, mutta tässä käytän siitä nimitystä aito demokratia vastapooleinaan siis diktatuuri ja kansanvalta. Se määritellään järjestelmäksi, jossa yhteiset päätökset tehdään niin, että kaikkien yksilöiden mielipiteitä painotetaan tasa-arvoisesti. Päätökset tehdään äänestyksillä, joissa jokaisen mielipiteelle annetaan sama mahdollisuus johtaa yhteisiin päätöksiin.

Aito demokratia

Aidolle demokratialle on olennaista, ettei kenenkään mielipiteen arvoa mitätöidä missään vaiheessa enemmistön mielipiteen tai ”paremman” mielipiteen voimalla. Kun jokaisen mielipiteelle annetaan sama arvo, kyseinen arvo ei voi riippua siitä, kuinka moni muu on samaa mieltä, eikä myöskään siitä, kuinka hyvä tämä mielipide on jonkin toisen mielestä. Yhteistä päätöstä tehtäessä on siten käytettävä avuksi sattumaa. Noudatettava mielipide on valittava arvalla.

Asiakysymyksissä päätökset tehdään tässä samoin kuin kansanvaltaisessakin järjestelmässä eli äänestysten avulla. Yhtä ehdotusta koskevassa äänestyksessä mahdolliset mielipiteet ovat: kyllä, ei ja ei kantaa. Päätös tehdään siten, että jos esimerkiksi kuusikymmentä henkilöä kannattaa jotain päätöstä, kolmekymmentä on sitä vastaan ja kymmenellä ei ole asiaan kantaa, yhdessä noudatettavaksi päätökseksi tulee sattumanvaraisesti valitun henkilön mielipide, jolloin päätöksen hyväksymisellä on kuusikymmentä mahdollisuutta sadasta toteutua, päätöksen hylkäämisellä on kolmekymmentä mahdollisuutta sadasta toteutua ja kymmenessä tapauksessa sadasta päätöksenteko siirretään tapahtuvaksi vasta ennalta määrätyn ajan kuluttua.

Henkilövaaleissa noudatetaan samaa periaatetta. Kaikkien äänestäjien joukosta valitaan sattumanvaraisesti yksi. Tällöin jokaisella ehdokkaalla on juuri sen suuruinen mahdollisuus tulla valituksi kuin hänen suhteellinen kannatuksensakin on.

Tälle suhteellisuusperiaatteelle ja sen loogisille käytännön seuraamuksille voidaan rakentaa hyvin samanlainen poliittinen järjestelmä kuin mihin kansanvallassa on totuttu, mutta se johtaa aivan erilaisiin käytäntöihin kuin mihin nykyisillä rakenteilla on koskaan mahdollista päästä. Se johtaa tasaisempaan valtajärjestelmään ja sitä kautta myös tasaisemmin jakautuvaan vaurauteen.

Läntinen poliittinen perinne

Entä miten tällä tavalla tasa-arvoinen järjestelmä sopii länsimaisen poliittisen kehitykseen ja kansanvaltaisen järjestelmän jatkoksi?

Siinä historiallisessa mittakaavassa, jossa on kyse yhtä syvällisten periaatteiden muuttumisista, on viimeisin poliittinen murros länsimaisen yksinvaltaisen järjestelmän vaihtuminen länsimaiseksi kansanvallaksi. Helposti voidaan nähdä, että kansanvallan vaihtuminen aitoon demokratiaan merkitsee aivan samansuuntaista askelta ja siten noudattaa hyvin ainakin tätä historiallista perinnettä. Kysymys on siirtymisestä yhä laajemmin hallittuun ja yhä vähemmän ylhäältä määrättyä järjestystä sisältävään järjestelmään.

Kun kuninkaiden ja säätyjen paremman ja voimakkaamman valtaan perustuva järjestelmä ajautui ratkaisemattomiin ongelmiin, se korvautui laajemmalta pohjalta rakentuvalla järjestelmällä, jossa jokaisella on tasa-arvoinen äänioikeus niiden enemmistöjen ja valtaryhmien valitsemisessa, jotka päättävät yhteisistä asioista.

Kun kansanvaltainen järjestelmä aikanaan ajautuu ratkaisemattomiin ongelmiin, on perinteen mukaista, että se korvautuu vielä laajemmalla järjestelmällä. Kun yksilöiden periaatteellista samanarvoisuutta ei voida enää laajentaa vaakatasossa, äänioikeudessa, sitä täytyy laajentaa pystysuorassa, äänen vaikutuksen suunnassa. Näin joudutaan järjestelmään, jossa yksilöiden valta ulottuu rakenteellisesti aivan niihin päätöksiin asti, joita yhteisistä asioista tehdään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksilöiden valtaa ei katkaista laskemalla mielipiteitä yhteen ja muodostamalla niistä enemmistöjen ja joukkojen valtaa. Tämä on juuri aidon demokratian ja kansanvallan ero.

Perinteen mukaan on järjestelmän muutos kyllä mahdollinen toiseenkin suuntaan: kansanvalta voi taantua diktatuuriksi. Kun yhteiskunta ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin tai ympäristönsä uhkaamaksi, sillä on taipumus keskittää voimansa vaikeuksien voittamiseksi. Käytännössä se merkitsee keskitetymmin hallittuun, diktatorisempaan vallankäyttöön siirtymistä, mihin suuntaan nykyäänkin näyttää olevan painetta.

Demokratialla on siis mahdollisuus kehittyä kahteen suuntaan, jotka lyhyellä tähtäimellä ovat ihmisten “vapaasti” valittavissa, mutta joista tässä esitetyn teorian mukaan ajan mittaan pysyviä ovat vain siirtymät epäjärjestyneemmin rakentuviin rakenteisiin.

Kommunistinen perinne

Tässä esitetyn uuden yhteiskuntajärjestelmän, joka siis perustuu henkilökohtaisen tasa-arvon periaatteelle, ei voida ajatella ratkaisevan idän ja lännen ideologista ja poliittista ristiriitaa, ellei se ole jollain syvällisellä tavalla sopusoinnussa myös kommunistisen perinteen kanssa. Siksi myös kommunistisen ideologian täytyy sisältää ainakin tiedostamattomalla tasolla henkilökohtaisen tasa-arvon järjestelmä jonkinlaisena kehitysaskeleena.

Poliittisena järjestelmänä marxismi-leninismi perustuu edistyksellisimmän joukon ylivallalle eli proletariaatin diktatuuriin kehityskulussa, joka lähtee aseellisesta vallankumouksesta ja jonka tarkoituksena on päätyä valtiottomaan ja luokattomaan yhteiskuntaan, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia keskenään.

Tällainen järjestelmä voi kehittyä kahdella suunnalla: ensiksi se voi kehittyä vallankumouksen tekemisessä ja toiseksi se voi kulkea lähemmäksi tavoitettaan eli luokatonta yhteiskuntaa. Muita mahdollisuuksia sillä ei ole: ellei se jommassa kummassa kehity, se taantuu ja ennemmin tai myöhemmin häviää kilpaileville järjestelmille.

Proletariaatin diktatuurissa kuitenkin vain ensimmäinen näistä tavallaan vastakkaisista suunnista on mahdollinen. Ideologisissa ja poliittisissa vaikeuksissa se voi vain tehostaa vallankumouksellisuutta, mikä merkitsee järjestelmän pysähtymistä toiseen suuntaan etenemisessä, sillä fyysinen vallankumous vaatii aina alistamista. Toiseen suuntaan tämä poliittinen rakenne ei pääse etenemään siitä kirjan ensimmäisessä osassa esitetystä syystä, että kommunismin teoria ei tunne edes teoreettista tietä todelliseen kommunismiin eli ihmisten väliseen tasa-arvoon ja valtioiden kuoleutumiseen.

Vaikeus on sekä teoriaa että perinnettä noudattaen ratkaistavissa vain yhdellä tavalla. Kehitys tapahtuu vallankumousten kiertokulkuna niin, että ne tulevat yhä vähemmän väkivaltaisiksi ja siis vähemmän järjestäytyneitä ja vähemmän materiaalisia joukkoja vaativiksi.

Sensuuntainen vallankumous tuskin voi kuitenkaan olla enemmistön eli kansanvallan suorittama fyysinen vallankumous aidon demokraattisen järjestelmän puolesta proletariaatin diktatuuria vastaan, jolle kansanvallalle ei myöskään ole tiedossa edes teoreettista tietä luokattomaan yhteiskuntaan, vaan kirjan ensimmäisessä osassa esitetty ideologinen vallankumous, jolla on ainakin teoreettinen mahdollisuus tapahtua proletariaatin diktatuurin reunalla. Näin aito demokratia on selvästi realistisempi utopia kuin kommunismi.

Toisin sanoen tilanne voidaan tulkita niin, että kommunismin utopian kumoutuminen aidon demokratian utopialla noudattaa samaa perinnettä kuin tsaarin uskonnollisen utopian kumoutuminen kommunismin utopialla. Vallankumousten kautta suuntana ja tavoitteena on yhä tasa-arvoisempi poliittinen järjestelmä.

Ideologinen tyhjiö

Ennen kuin vanhan poliittisen järjestelmän korvautuminen uudella voi tapahtua, olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen on kuitenkin ilmaannuttava vastaava tyhjiö, joka aluksi on ideologinen. Mikä on tilanne länsimaisessa kulttuurissa tänään?

Sen jälkeen kuin kansallisen ja rodullisen paremmuuden varaan rakennettu diktatuuri viimeksi osoittautui epätyydyttäväksi, ne ihmiset, jotka halusivat jotain parempaa kuin mihin demokratia pystyi, kohdistivat katseensa kommunismiin, kaikkien ihmisten luokattomaan, tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tällainen piti voida rakentaa työläisluokan diktatuurin avulla. Mutta sen jälkeen, kun on käynyt ilmeiseksi, ettei kommunismia kohti pystytä ottamaan lyhyitäkään askeleita edes siellä, missä työläisten diktatuuri voitti, on läntiseen ideologiseen ilmastoon muodostunut syvältä uudistavia poliittisia periaatteita koskeva tyhjiö.

Ne yhteiskunnalliset liikkeet, jotka nykyään ovat ajankohtaisia ja jotka pyrkivät jonkinlaisiin suunnanmuutoksiin, eivät enää sovi sen enempää diktatoriseen kuin kansanvaltaiseenkaan muottiin.

Tärkein uusista liikkeistä on luonnon suojelemiseen pyrkivä liike. Sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta on jokaisen hyvinvointi tavalla tai toisella riippuvainen ja jokainen varmasti yhtyy omalla tavallaan sen asettamiin tavoitteisiin. Potentiaalista voimaa tällaisella liikkeellä on runsaasti. Vihreä liike ei ole kuitenkaan kovin hyvin onnistunut tarkoituksessaan. Se johtuu siitä, ettei vihreä liike ole vielä kyennyt muodostamaan ideologiaa, joka yhdistäisi uudet tavoitteet sellaiseen poliittiseen ja taloudelliseen rakenteeseen, jonka oma toimintatapa on luontoa suojelevampi kuin nykyisillä rakenteilla. Päämäärien ja keinojen ristiriita estää demokraattisen vihreän liikkeen kasvun.

Kun vihreä liike yrittää tästä puutteesta huolimatta vaikuttaa yhteisiin päätöksiin, se joutuu tekemään sen vanhan poliittisen rakenteen säännöin ja siten joutuu tyytymään samoihin yhä kapeneviin toimintamahdollisuuksiin kuin vanhatkin puolueet. Kuten mitä hyvänsä asiaa ajavassa liikkeessä, vihreässäkin liikkeessä syntyy pian sisäistä erimielisyyttä siitä, miten kutakin asiaa olisi parasta ajaa. Kun vihreä liike yrittää sovittaa ristiriitansa enemmistöpäätöksin, kukin kuppikunta joutuu menestyäkseen hankkimaan lisää voimaa ja kannatusta ja se vaatii lisää rahaa ja se taas vaatii luonnon hyväksikäyttöä. Kun se on kuitenkin loogisesti kiellettyä, mahdollisuudet vähenevät.

Diktatorinen vihreä liike on ajatuksena ja käytäntönä vielä ristiriitaisempi ja mahdottomampi kuin kansanvaltainen. Diktatuurin ylläpitäminen vaatii tasapainosyistä aseellista ylivoimaa vastapuolta vastaan. Tämän ylivoiman ylläpitäminen vaatii väistämättä vielä raaempaa ja tehokkaampaa luonnon hyödyntämistä kuin kansanvallassa. Tämä on täysin toivoton suunta.

Toinen liike, joka on aivan samassa aatteellisessa tyhjiössä ja joutuu yhtä voimattomana toteamaan tavoitteidensa vain etääntyvän yhä kauemmaksi, on rauhanliike. Syykin on sama. Järjestäytyessään nykyisin säännöin rauhanliike ajautuu tilanteeseen, jossa parhaiksi rauhanasiaa edistäviksi keinoiksi osoittautuvat marssit ja vetoomukset. Jotta tällaisella liikkeellä olisi mahdollisuus laajeta ja edetä tavoitteissaan, sen tulisi pystyä konstruoimaan sellainen ajatusrakenne, jossa marssimisen tai vetoomusten osoitettaisiin jonkin logiikan mukaan aiheuttavan aseistariisuntaa tai estävän sodankäynnin. Tai sen tulisi pystyä omalla esimerkillään osoittamaan, kuinka merkittävistäkin erimielisyyksistä voidaan rauhanomaisesti päästä yhteiseen loppuratkaisuun. Edellisen seikan osoittaminen on fyysinen mahdottomuus ja jälkimmäinen asia ei onnistu niin kauan kuin esimerkkisuhde on päinvastainen eli niin kauan kuin rauhanliikkeet järjestäytyvät totalitaarisin tai demokraattisin menetelmin ja kinastelevat täysin hedelmättömästi jo mitä mitättömimmistäkin asioista.

Muita nykyisiä yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden merkittävän laajenemisen niiden sopimattomuus diktatoris-kansanvaltaiseen malliin estää, ovat muun muassa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta ajava liike ja hajautetumpaan poliittiseen hallintoon eli suurempaan itsemääräämisoikeuteen tähtäävä liike. Näilläkään liikkeillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada vaikuttavia voittoja enemmistön etuihin tai parempien etuihin vedoten ja niitä avukseen käyttäen. Kun tällaisia pienten yksiköiden tasavertaisuutta edistäviä asioita ajetaan nykyisin poliittisin menetelmin, yksittäiset tavoitteet kasaantuvat klimpeiksi, vääristyvät puolueellisiksi ja ristiriitaisiksi yrityksiksi ja johtavat tarkoituksille päinvastaisiin tuloksiin.

Kaikille näille nykyisille aatteellisille liikkeille, jotka pyrkivät yhteiskunnassa käytetyn vallan, voiman ja materiaalisuuden vähentämiseen eli joiden päämäärät ja nykyisten poliittisten järjestelmien keinot ovat ristiriidassa toisiinsa nähden, ainoa mahdollisuus kasvuun ja vaikutukseen on järjestyä itse vähemmän voimaa ja valtaa sisältävällä tavalla. Muuta mahdollisuutta ei ole: jos olisi, se olisi toiminut jo nyt. Ainoa kestävä ratkaisu on aidon demokraattinen poliittinen järjestelmä.

Tämä vaatii uudenlaista ajattelua. Politiikan päämääriin on suhtauduttava uudella tavalla. Politiikka ei nähdä välineenä, jonka avulla voidaan tehdä “hyviä” asioita, esimerkiksi pakottaa ihmisiä tuhlaamattomammiksi, painostaa naisille tasa-arvoista kohtelua, taivuttaa kansakunnat rauhaan ja niin edelleen. Uuden poliittisen ajatuksen ja käytännön rakenteen idea on siinä, että se omassa toiminnassaan on tuhlaamaton, kaikille tasa-arvoinen, rauhallinen ja niin edelleen. Sen salaisuus on siinä, että se tekee muun muassa edellä esitetyt erityiset poliittiset liikkeet ja pyrkimykset tarpeettomiksi, jolloin poliittinen riitely ja sen aiheuttama luonnon kulutus vähenee.

Poliittisten järjestelmien tasapaino

Se, että jokin poliittinen järjestelmä sopii muodoltaan ideologisena jatkeena jollekin toiselle järjestelmälle, on järjestelmien muuttumisissa ja vallankumouksissa vain ideologinen puoli asiaa. Jotta näin voisi käydä myös käytännössä, uuden järjestelmän täytyy olla myös fyysisesti vanhaa järjestelmää vahvempi.

Erilaiset poliittiset rakenteet pysyvät tasapainossa eli vastustavat sisältä ja ulkoa tulevaa muutosta eriasteisten fyysisten välineiden avulla, ja tässä asia ymmärretään symmetriasyistä niin, että järjestelmän sisäinen epätasapaino on yhtä suuri kuin sen ulkoinen epätasapaino. Tietty yhteiskuntajärjestelmä vaatii ulkoisia vihollisia vastaan aseita siinä määrin kuin sen sisäinen valtaepätasapaino, järjestyksen “määrä” edellyttää. Tällöin erilaisten järjestelmien välisen käytännön valtasuhteen määräävät kulloinkin fyysisesti vahvimmat välineet.

Kaikki diktatuurit ja vähemmistöjen vallat joutuvat käyttämään aseita sekä sisäisesti poliittisen tasapainon säilyttämiseksi että ulkoisesti muita maita vastaan. Ilman aseitahan vähemmistö on fyysisesti heikompi kuin enemmistö. Tästä perustavasta säännöstä johtuen se järjestelmänmuutos, jossa siirrytään yksinvallasta kansanvaltaan, on niin väkivaltainen ja fyysisesti tuhoisa. Aseiden ylivallasta ei päästä ennen kuin ne ovat hävittäneet toisensa eikä uusien aseiden tekeminen lopu ennen kuin on syntynyt riittävä materiaalinen ja teollinen tyhjiö.

Kun kehitytään enemmistövaltaiseen järjestelmään eli kansanvaltaan, sen sisäinen poliittinen tasapaino säilyy ilman aseita. Enemmistöhän on jo omalta fyysiseltä voimaltaan vahvempi kuin vähemmistö. Tästä syystä myöskään kilpailevat kansanvaltaiset yhteiskunnat eivät tarvitse aseita keskinäisen poliittisen tasapainon säilyttämisessä. Niinpä läntisen kulttuurin valtiot voivat nyt ensimmäistä kertaa historiansa aikana hoitaa keskinäisiä suhteitaan ilman aseita, ja toisiaan vastaan kilpailemisessa keskittyä taloussotaan. Sen sijaan ne välttämättä tarvitsevat aseita vastapainoksi vähemmistövaltaan perustuvien yhteiskuntien aseille.

Enemmistön mielipiteeseen perustuvan järjestelmän ainoa sisäistä tasapainoa uhkaava tekijä on yleisen mielipiteen hajoaminen. Jos yleinen mielipide hajoaa liian moneksi erisuuntaiseksi poliittiseksi pyrkimykseksi, kuten juuri nykyään tapahtuu, enemmistön yhteisen tavoitteen löytäminen käy vaikeaksi ja mahdollisiksi ajateltavat ja osoittautuvat edistysaskeleet jäävät lyhyiksi. Se merkitsee järjestelmän heikkenemistä ja altistumista muutokselle. Ne fyysiset välineet, joita kansanvalta tarvitsee sisäisen tasapainonsa ylläpitämiseen, ovat joukkotiedotusvälineet, tärkeimpinä televisio, radio ja lehdistö. Niiden poliittisena tehtävänä on pitää enemmistö koossa: yhdenmukaistaa asioita ja saada ihmiset kokemaan todellisuutta samalla tavalla ja haluamaan samansuuntaisia asioita.

Jos tältä perustalta arvioidaan niitä fyysisiä edellytyksiä, joita siirtyminen kansanvallasta aitoon demokratiaan vaatii, huomataan, että tällainen valtarakenteen muutos voi tapahtua vain väkivallattomasti ja vain tiedon vallankumouksen kautta, uuden ajattelutavan syntymisellä ja leviämisellä.

Asia voidaan ymmärtää niin, että tähän vallankumoukseen kuuluva taistelu on itse asiassa jo käynnissä ja sitä käydään kansanvallan keinoin eli joukkotiedotusvälineissä. Niissä erilaiset ja ristiriitaiset tiedot hävittävät toisiaan. Joukkotiedotusvälineillä on tässä kehityksessä samanlainen poliittinen rooli kuin aseilla on yksinvallan muuttumisessa kansanvallaksi. Yrittäessään hävittää samaan järjestelmään kuuluvan vastapuolen voimaa ja sanomaa ne hävittävät itse järjestelmää ja luovat muutokseen tarvittavan tyhjiön.

Kun kansanvaltaa kannattava joukkotiedotus käsittelee yhä laajemmin maailman tapahtumia, se murskaa tahtomattaankin aste asteelta sille toivolle rakentuvaa toimintaa, jonka mukaan kansanvaltaisin menetelmin voitaisiin ratkaista nykyisten yhteiskuntien ongelmat, samalla tavalla kuin diktaattorit vapaasti toisiaan vastaan taistellessaan murentavat yleistä luottamusta diktatuuriin. Se tieto, jota joukkotiedotusvälineet välittävät kansanvaltojen aikaansaannoksista, on päinvastaisista toiveista huolimatta tietoa yhä suuremmista poliittisista epäonnistumisista. Uskoa nykyiseen kansanvaltaan ei pidä koossa enää muu kuin se, ettei muuhunkaan osata uskoa.

Siten aidon demokratian on mahdollista voittaa kansanvalta samalla tavalla kuin jälkimmäinen on voittanut diktatuurin, vaikka alun pitäen valta ja voima on ollut edellisellä mallilla. Kun kansanvaltainen aatemaailma on hävittänyt itseään ja tullut riittävän tyhjäksi, ihmiset voivat enemmistöpäätöksellä siirtyä noudattamaan aitoa demokraattista valtiomuotoa.

Tämä johtuu siitä, että syvimmillään kyse ei ole voimasta vaan tiedosta ja uskosta. Siten kiertokulun kautta “heikompi” voi voittaa “vahvemman”, vaikka fyysinen tasapaino säilyy koko ajan. Se on tavallaan ihme, mutta tässä kirjassa esitetyn teorian mukaan täysin mahdollista, mielekästä ja välttämätöntä.

Eri järjestelmien rakenteellinen kulutus

Se että erilaiset poliittiset järjestelmät tarvitsevat tasapainonsa säilyttämiseksi eriasteisia fyysisiä välineitä, ulottuu tavallaan rakenteellisena kuluna läpi yhteiskunnan myös sen ideologiselle ja taloudelliselle sektorille. Tästä syystä se energian kulutus, jonka poliittiset järjestelmät vaativat pelkästään pitämään itseään toiminnassa, joka kulutus siis ei ole ruokaa, asuntoja tai muuta yksilöiden tarvitsemaa energiaa vaan vallankäyttöä, on erikokoinen eri periaatteille rakentuvilla järjestelmillä.

Tähän kulutukseen päästään käsiksi tarkastelemalla politiikkaa taloudellisena välineenä. Poliittinen järjestelmä on menetelmä yhdessä noudatettavien päätösten tekemiseksi. Politiikka on siis toimintaa, joka muuttaa luonnon ja ihmisten voimavaroja kauppansa tekeviksi, mahdollisimman laajalti hyväksytyiksi päätöksiksi. Vastaavasti taloudellinen yritys on toimintaa luonnon ja ihmisten voimavarojen muuttamiseksi myytäviksi tavaroiksi ja palveluiksi.

Erääksi politiikan tuotannon hyötysuhteen mitaksi voidaan näin ottaa se, kuinka pienellä energialla yksityinen poliittinen päätös tehdään. Se riippuu toisaalta päätökseen johtavan poliittisen tien pituudesta eli niiden edeltävien päätösten määrästä, jotka välttämättä tarvitaan tähän päätökseen pääsemiseksi, ja toisaalta sen osan suuruudesta, jota kyseinen päätös edustaa edeltävien päätösten pohjalta tehtävien päätösten joukossa. Aivan kuten yksityisen taloudellisen tuotteen kustannukseksi saadaan koko tuotannon kulut jaettuna tuotteiden lukumäärällä.

Koska poliittisten päätösten määrällä ei kuitenkaan ole sinänsä mitään edullista vaikutusta – politiikassahan yksi päätös riittää jokaiselle ja pyrkimys on päinvastoin harvoihin mutta laajalti tyydyttäviin päätöksiin – niin voidaan sanoa, että jokainen tehty päätös on kulu, joka vaaditaan seuraavan päätöksen tekemiseen. Siitä seuraa sääntö, jonka mukaan poliittinen järjestelmä on taloudellisesti sitä edullisempi mitä lyhemmän päätösten tien sattumanvaraisen yksilön on kuljettava koko järjestelmää koskevan poliittisen päätöksen tekemiseen.

Diktatuurissa, jossa koko järjestelmää koskevien poliittisten päätösten täytyy periaatteessa olla yhden henkilön tekemiä tai hyväksymiä, päätöksen tekoon pääseminen on hyvin pitkän tien takana, vaikka diktaattorina asioista päättäminen tuntuisikin helpolta. Ennen päätöksen tekemistä on nimittäin sattumalta maailmaan syntyneen yksilön kuljettava diktaattoriksi sellaista tietä pitkin, joka valikoi hänet muiden joukosta. Tätä tietä reunustavien fyysisten ehtojen ja poliittisten päätösten määrä on hyvin suuri, eikä tällä tiellä edetä, ellei vanhoja päätöksiä noudateta ja ellei niihin liitetä muita kulkijoita estäviä uusia päätöksiä. On huomattava, että tämän tien ylläpitokustannuksiin kuuluu koko hallintobyrokratia, jonka diktaattori tarvitsee valtansa kuuluttamiseksi ja siitä kiinni pitämiseksi ja joka diktatuurissa ulottuu kaikille elämän aloille. Diktatuurin ylläpitämiseen kuuluvat kaikki ne päätökset, jotka tehdään järjestyksen puolesta, mutta yhteisiä kuluja ovat myös ne päätökset, jotka tehdään edellisten kiertämiseksi tai vastustamiseksi.

Kansanvallassa päästään koko yhteiskuntaa koskevista poliittisista asioista päättämään vähän helpommin ja pienemmin kustannuksin, sillä siihen riittää periaatteessa vain muutaman äänestyspäätöksen tulos ja enemmistöön hankkiutuminen. Sattumanvaraisen valtaan pyrkivän kansalaisen tie kansanedustajaksi tai presidentiksi on paljon lyhempi ja sen ylläpitäminen vaatii yhteiskunnalta paljon vähemmän poliittista energiaa kuin diktatuurin ylläpitäminen. Siitä huolimatta tämäkin menettely on vielä kallis ja erityisesti siitä syystä, että enemmistöjen muodostaminen erilaisten poliittisten päätösten taakse vaatii lukuisan määrän alustavia enemmistöjä ja niitä muodostaneita päätöksiä.

Sivumennen voidaan todeta, että tämä on melko käyttökelpoinen menetelmä arvioitaessa erilaisten kansanvaltojen diktatuuripitoisuutta ja siten niiden taipumusta tässä esitettyyn diktatuurille tyypilliseen käyttäytymiseen. Mitä pidemmällä ja vaivalloisemmalla päätöstiellä, joka muodostuu kalliista kampanjoista, taloudellisista painostuksista ynnä muista energiaa kuluttavista menetelmistä, yhteiskunnan korkeinta valtaa edustavat henkilöt valitaan, sitä diktatorisempi järjestelmä on. Tämä on varsin selvä selitys sille, miksi esimerkiksi Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä tuottaa hyvinkin fyysistä ja diktatorista toimintaa.

Aito demokratia on poliittisena menetelmänä kaikkein taloudellisin, sillä siinä on sattumanvaraisella kansalaisella lyhin tie koko järjestelmää koskevan päätöksen tekemiseen. Jokainen osallistuu omalta osaltaan koko yhteiskuntaa koskevan päätöksen tekemiseen mahdollisimman välittömästi jokaisessa poliittisessa äänestyksessä, sillä hänen mielipidettään ei hävitetä energiaa vaativilla muiden ihmisten toimenpiteillä. Tässä järjestelmässä poliittinen päätös voidaan tehdä ilman sitä energiaa, joka demokratiassa kuluu enemmistön kannatuksen hankkimiseen ja joka diktatuurissa kuluu siihen, että joku osoittaa olevansa kaikkein voimakkain tekemään päätöksiä. Samasta syystä tässä järjestelmässä tarvitaan vähiten byrokratiaa.

Poliittisen päätöksen arvo

Se kuinka paljon energiaa poliittisen päätöksen tekemiseen käytetään, on ensisilmäyksellä kuitenkin vain asian toinen puoli; toinen puolihan on se, millaiseen päätökseen päästään. Voidaanhan ajatella, että jos se päätös, johon pyritään, on yhteiskunnalle tai jopa ihmiskunnalle korvaamattoman arvokas, niin mikään vaiva siihen pääsemiseksi ei ole liian suuri. Siksi joudutaan kysymään, millainen on poliittisesti hyvä päätös, mihin se kohdistuu ja mitä se siitä päättää. Se on eräs politiikan avainkysymys.

Tämän kirjan ideologian mukaan politiikka on itse se menetelmä, joka etsii vastausta tähän kysymykseen ja joka vastaa siihen parhaalla todellisuudessa mahdollisella tavalla. Poliittinen järjestelmä on se käytännöksi muotoutunut rakenne, joka nostaa esiin kunakin hetkenä yhteiskunnan tärkeimmät kysymykset ja tekee niistä parhaat tehtävissä olevat päätökset. Muuta käytännöksi realisoituvaa menetelmää tämän kysymyksen käsittelemiseksi ja ratkaisemiseksi ei ole.

Jos esimerkiksi ajatellaan niin – kuten on varsin yleistä – että tietyssä poliittisessa päätöksenteossa olisi ollut olemassa jokin parempi, “kristillisempi”, “inhimillisempi” tai “vihreämpi” ratkaisu, johon todellisuudessa päästiin, niin tämä ajatus on järjetön: se ei perustu kokemukselliseen tietoon vaan se rakentaa teoriaa ihmisten poliittisesta käyttäytymisestä sille utopistiselle perustalle, miten asioiden pitäisi tapahtua. Se merkitsee samaa kuin fysiikan puolella ajateltaisiin omenan putoamisesta, että sen pitäisi pudota jollain paremmalla tavalla kuin todellisuudessa tapahtuu, ja rakennettaisiin teoriaa kappaleiden putoamisista tämän toiveen pohjalle. Tulokset ovat molemmissa tapauksissa yhtä hedelmättömiä.

Käytännössä toteutuvaa päätöstä on pidettävä aina järjestelmälle sen toivomana ja järjestelmän kannattajiin nähden ainakin keskimäärin hyvänä päätöksenä. Mutta silloin tämän luvun alussa esitetyltä ehdolta putoaa pohja: mikään järjestelmä ei pysty tekemään itselleen huonoja päätöksiä. Poliittisten päätösten yhteiskunnallisia hyvyyksiä tai huonouksia ei ole saman poliittisen järjestelmän sisällä olemassa, koska mittaaja on samalla mitattava. Jos hyviä ja huonoja päätöksiä on olemassa, ne muuttavat yhteiskunnan rakenteellisia ominaisuuksia, jolloin sekä mitat että mitattavat muuttuvat.

Rakenteellisten muutosten hyvyyksiin ja huonouksiin päästään puolestaan käsiksi siten, että jos on olemassa jotain poliittisen järjestelmän ulkopuolista politiikan mitattavuutta, sen on oltava yleisesti mitattavaa eli tieteellistä, fyysistä, taloudellista laatua. Silloin ainoa asia, joka merkitsee, on poliittisen toiminnan eli yhteisen päätöksen tekemisen vaatima energia, päätöksenteon hyötysuhde, jota voidaan mitata ainakin jollakin tarkkuudella poliittisen tien taloudellisena hinnalla. Näin kysymys palautuu edellä esitettyyn ja havaitaan, että heikoin hyötysuhde on diktatuurilla, sitten on kansanvalta ja paras hyötysuhde on aidolla demokratialla.

Tämä on aika yksinkertainen tulos, mutta se on vahvasti perusteltu. Sehän sanoo oikeastaan vain sen, että menneisyys tiedetään paremmin kuin tulevaisuus. Siitä, kuinka kannattavaksi tai kannattamattomaksi jokin päätös tulee seurauksineen tulevaisuudessa osoittautumaan, ei ole tietoa, kuitenkin voidaan ainakin teoriassa arvioida, kuinka paljon propagandaa, aseita tai rahaa päätökseen pääseminen vaatii. Niin pitkälle kuin tulevaa voidaan “tieteellisesti” ennustaa, tulos on se, että saman järjestelmän mukaan asiat tapahtuvat samansuuntaisesti tulevaisuudessakin: jos vanhoista päätöksistä kiinni pitäminen ja seuraavien valmistelu on aiemmin vaatinut paljon energiaa, näin tulee käymään tulevaisuudessakin. Taloudellisessa mielessä, siis luonnon ja ihmisten resursseihin nähden ratkaisevaa muutosta parempaan politiikkaan ei voi tapahtua järjestelmää muuttamatta.

Johtopäätös on selvä ja sama, mihin tultiin jo ideologisilla tarkasteluilla. Jos halutaan yhteiskunnan energiankulutusta vähentäviä poliittisia päätöksiä, on muutettava itse poliittinen järjestelmä sellaiseksi, että se pystyy tekemään päätöksiä pienemmin kuluin. Se millä menettelyllä asioista päätetään, määrää jo sen, millaisiin päätöksiin päästään. Jos järjestelmä on fyysistä voimaa käyttävä ja siten luontoa kuluttava, myös ne päätökset, joita se tuottaa, suosivat fyysisen voiman käyttöä ja luonnon kuluttamista.

Tästä saadaan eräs näkökulma siihen, kuinka aito demokraattinen ideologia eroaa sosialistisesta ja myös kansanvaltaisesta ideologiasta. Jälkimmäiset perustuvat sille ajatukselle, että elämä pyörii materian ympäri: tärkeintä on materiaalinen hyvinvointi ja vasta siitä seuraa veljeys, ystävyys, järkevyys ja hyvät tunteet; kun vain saadaan yhteiskunnalle tarpeeksi voimaa, ihmismassoja, rahaa ja tavaraa, niin kaikista tulee veljiä keskenään ja ihmiset oppivat ajattelemaan järkevästi ja heistä tulee onnellisia. Siitä, kuinka pitkälle tässä on onnistuttu, voi jokainen muodostaa oman kantansa vaikkapa päivän uutisia kuuntelemalla.

Tämän kirjan ideologian mukaan tilanne on täysin päinvastainen, materia pyörii elämän ympäri: tärkeintä elämässä, tunne ja ajattelu ja vasta näistä seuraa veljeys, ystävyys ja kaikki materiaalinen hyvä. Kun vain eletään, tunnetaan ja halutaan sitä, mikä ajatellaan järkeväksi, saadaan veljeyttä ja ystävyyttä, mutta aivan yhtä välttämättömästi myös aineellista hyvinvointia.

Yhdistävä kiertokulku

Näin voidaan todeta, että aito demokratia vastaa hyvinkin niitä vaatimuksia, joita sille edellä esitettiin. Aatteellisessa perinteessä se seuraa tavallaan demokratian isän, liberalismin ajatuksia yksilöllisyydestä kun se samalla tähtää samaan riiston ja vallan kuoleutumisen suuntaan kuin marxilaisuus. Lisäksi se täyttää sen aatteellisen tyhjiön, jonka vanhojen aatteiden kyvyttömyys uusien ongelmien edessä on saanut aikaan.

Nyt voidaan kysyä, että jos kerran henkilökohtaisen tasa-arvoon perustuva järjestelmä on kaikkein taloudellisin poliittinen rakenne, niin miksei se ole ollut käytössä kulttuurin alusta asti? Selitys on kiertokulussa.

Kulttuurien ja yhteiskuntien perusta ja alku on aina uskonnollinen. Ilman yhteistä uskoa ei ole yhteistä ajatusta maailmasta ja ihmisen tarkoituksesta eikä yhteistä tavoitetta. Vasta yhteinen oikeaksi uskottu tavoite tekee yhteisön laajenemaan pyrkiväksi yhteiskunnaksi. Silloin on ensiarvoista, että politiikka on mahdollisimman uskottavaa, ei välttämättä taloudellista. Uskottavinta politiikkaa on kuitenkin väkivallan käyttö: on varsin luonnollista uskoa, että on parempi antaa sen määrätä, joka on fyysisesti vahvempi tai jolla on aseet takanaan. Tällä tavalla uskova kulttuuri ja sen sisällä olevat yhteiskunnat kasvavat toisiaan ja muita kulttuureja vastaan, kunnes tämä fyysinen poliittinen menetelmä käy liian kalliiksi eikä kulttuuri pääse enää tätä tietä voittamaan ihmisiä puolelleen.

Toiseksi tärkeintä yhteiskunnalle uskonnollisen oikeassa olon jälkeen on yhteisen mielipiteen laajentaminen. Kun yhteiskunnan aseellinen laajeneminen estyy fyysisistä syistä, löytyy seuraavaksi uskottavin poliittinen järjestelmä: enemmistövalta. Tähän valtaan on vähän vaikeampi uskoa kuin aseiden valtaan, mutta se on taloudellisesti kehittyneempi järjestelmä. Aikaa myöten myös enemmistövaltaan rakentuva laajeneminen loppuu: sekin ajautuu fyysiseen ristiriitaan, ellei muiden yhteiskuntien kanssa niin luonnon kanssa. Järjestelmä tarvitsisi laajenemiseensa enemmän taloudellista tuotantoa kuin se pystyy järkevästi käyttämään.

Vasta kolmannessa vaiheessa on kulttuurin elämälle ja kehittymiselle tärkeintä siirtyä taloudellisimpaan poliittiseen järjestelmään. Silloin kulttuuri on jo saanut piiriinsä sen ihmismäärän, joka on sille edullista, ja se on muokannut ihmisten mielipiteet niin yhtenäisiksi kuin kulttuurin yhtenäiselle uskonnolliselle ja poliittiselle pohjalle on mahdollista, mutta se ei ole vielä osannut järjestäytyä kannattavaksi muuhun luontoon nähden. Kulttuuri kuluttaa enemmän luontoa kuin luonto ehtii uusiutua, ja se aiheuttaa tarpeen siirtyä luontoa ymmärtävämpään, taloudellisesti kannattavampaan yhteiskuntarakenteeseen.

Samalla se kyllä merkitsee kaikkein vähiten uskottavaan vallan malliin siirtymistä. Ihmisten on varsin helppoa uskoa, että aseiden haltijat ja vallanpitäjät ovat oikeassa ja vieläpä että kansalaisten enemmistö on oikeassa, mutta sen asian uskominen, että tavalliset ihmiset itse ajattelevina sattumanvaraisina yksilöinä olisivat oikeassa, on luultavasti ainakin alussa vaikeaa.

Aidon demokratian käytäntö

Se että on yleensä mahdollista rakentaa poliittinen eli ihmisiä toisiinsa liittävä järjestelmä sille perustalle, että jokaisen henkilökohtainen mielipide on periaatteessa yhtä oikea ja seuraamisen arvoinen, johtuu siitä, ettei puhdasta yksilöllistä, sattumanvaraista mielipidettä ole olemassa. Jokaisen yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottavan ihmisen mielipide on riippuvainen yhteisestä maailmasta ja myös muiden ihmisten mielipiteistä. Yksilölliset mielipiteet, näyttävätpä ne kuinka omalaatuisilta hyvänsä, ovat yhteistä geeneihin sitoutunutta, kulttuurillista ja kasvatuksellista perua.

Niinpä ihmisillä on jo sisään rakennettuina sellaiset suhtautumistavat toisiinsa kuin autoritaarisuus ja sosiaalisuus. Heillä on oman kehityksensä takia sellainen ominaisuus, että he uskovat joidenkin tietävän joitakin asioita paremmin kuin yleensä tiedetään ja myös paremmin kuin he itse katsovat tietävänsä. Järjestyksen muodostaminen ihmisten välille on jo yksilöiden sisäinen taipumus. Toiseksi jokaisella ihmisellä on synnynnäinen pyrkimys toistensa yhteyteen ja työskentelemään yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Siksi yksilöitä ei tarvitse joukkojen avulla tai ylhäältä päin pakottaa yhteisten päämäärien löytämiseen ja järjestäytymiseen niiden saavuttamiseksi. Tärkeimmät asiat ovat ihmisille yhteisiä ja niitä he pyrkivät saavuttamaan vapaaehtoisesti.

Tässä kirjassa esitetty tasa-arvoinen yhteiskuntajärjestelmä ei rakennu sille ajatukselle tai tähtää siihen päämäärään, että ihmiset olisivat tiedoiltaan ja taidoiltaan samanlaisia, mikä on tavallaan kansanvallan suunta. Aito demokratia ei myöskään pidä sitä asiaa perustavana, että ihmiset ovat moraaliltaan parempia ja huonompia, mille erolle diktatuuri rakentaa valtansa ja jota eroa se pyrkii pitämään yllä.

Aito demokratia rakentaa sille perustalle, että ihmiset ovat erilaisia, mutta he itse tietävät sen, ja tässä tietoisuudessa he ovat samanlaisia, tasa-arvoisia ihmisiä. Kokemus vahvistaa tämän näkemyksen sillä tavalla, että todellisuudessa ei ole havaittu sellaista seikkaa, että “paremmat” ihmiset tietäisivät keskimäärin oman “paremmuutensa” rajat paremmin kuin “huonommat” ihmiset.

Se, että järjestelmän rakentaminen on erityisesti nykyään kristillisen kulttuurin hallitsemassa maailmassa mahdollista, johtuu siitä että ne perustavat arvot, joille kristillisyys on tähän asti rakentunut, ovat jo laajalti tulleet nykyään elävien yksilöiden arvoiksi. Siksi ei jouduta missään tapauksessa aloittamaan yhteisten arvojen ja päämäärien tyhjiöstä.

Kulttuurimme yksilöiden omaksumat arvot ovat eräissä tärkeissä asioissa nykyisin kenties yhtenäisempiä kuin koskaan. Yksilönä, itsensä puolesta, jokainen toivoo rauhaa ja jokainen toivoo, ettei luontoa tuhota. Toisin sanoen tuskin kukaan kansalainen haluaa nykyään lisätä henkilökohtaista arvostustaan sodankäynnillä tai voittaa palkintoja luonnon tuhoamisella. Näyttää jopa siltä, että näiden yhteisten päämäärien saavuttamiseksi useat ihmiset olisivat valmiita tinkimään omasta henkilökohtai-sesta toimeentulostaan, jos vain jotenkin olisi nähtävissä, mitä se auttaa.

Se että tähän suuntaan ei nykyään edetä, ei johdu yksilöllisten arvostusten ja pyrkimysten väärästä suunnasta vaan siitä, etteivät ne pääse vaikuttamaan poliittisiin päätöksiin asti. Kuten edellä on todettu, tämän suuntaiset toiveet eivät pääse miltään osin paremmuuteen ja enemmistöön perustuvan poliittisen rakenteen läpi, koska ne ovat perustaltaan erisuuntaisia; se on niin teoriassa kuin käytännössäkin yhtä mahdotonta kuin fysikaalisesti on vaakatasoisen värähtelyn pääseminen pystysuoran raon läpi.

Kun tällaiset hyvin arvokkaiksi koetut pyrkimykset kuitenkin tulevat käytännössä jatkuvasti estetyiksi eikä löydy edes teoreettista tietä niiden edistämiseksi, yksilöiden arvomaailma kapenee ja he alkavat toimia “arvottomasti”, itsekkäästi ja hävittävästi niin kuin nykyisin tapahtuu.

Aito demokratia rakentuu yksilöiden välisten henkilökohtaisten mielipiteiden samanarvoisuudelle. Niin pitkälle kuin asioista ollaan yksimielisiä, päätökset tehdään tältä perustalta. Mutta heti kun on yksikin eriävä mielipide, se otetaan päätöksen teossa huomioon tasavertaisena muiden henkilökohtaisten mielipiteiden kanssa.

Jos esimerkiksi seitsemän henkilön ryhmästä kuusi kannattaa tiettyä poliittista päätöstä ja yksi vastustaa, valitaan arvalla se henkilö, jonka mielipidettä yhdessä noudatetaan. Silloin on kyllä päätöksellä kuusinkertainen toteutumismahdollisuus ei päätökseen nähden. Kumpi hyvänsä ratkaisu syntyykin, yhteistä toimintaa jatketaan sen pohjalta seuraavaan päätökseen asti, jolloin taas arvalla valitaan se henkilö, jonka mielipidettä noudatetaan ja niin edelleen.

Tämä varsin yksinkertainen muutos nykyiseen enemmistövaltaiseen päätöksentekomenetelmään on uuden poliittisen yhteiskuntajärjestelmän oleellisin rakentamisohje ja tälle yksinkertaiselle periaatteelle rakentuu aivan erilaisiin käytäntöihin johtava ja verrattomasti laajemmin ihmisten toiveita vastaava poliittinen järjestelmä kuin nykyiset järjestelmät. Mukaan tulijan ei tarvitse kuin hyväksyä tämä periaate ja jo rakentunut todellisuus.

Sattuman hyödyntäminen perustuu kirjan ensimmäisessä osassa esitettyyn teoreettiseen välttämättömyyteen, jonka mukaan kehitys kulkee kohti yhä ”entrooppisempia” järjestelmiä. Kuitenkin järjestelmään rakenteellisesti liitetyn sattuman edullisuutta voidaan perustella myös varsin käytännöllisillä esimerkeillä.

Koko yhteiskuntaa koskevat päätökset muodostuvat aidossa demokratiassa joka tapauksessa pitkästä ja haaraisesta päätösten tiestä, kentästä: siellä ja täällä erilaisissa joukoissa tehdyt ja noudatetut päätökset kasautuvat peräkkäin ja rinnakkain kokonaisuudeksi. Jos ne tehdään tässä esitetyllä tavalla, niin harvinaiset ja kannatusta saamattomat suunnat jäävät lyhyiksi niin kuin kansanvallassakin ja yksilöllisestä ja sattumanvaraisesta alusta huolimatta keskimäärin noudatetaan enemmistön tahtoa. Tässä järjestelmässä – ja tämä on merkittävää – tulee yksilöiden keskimääräistä tahtoa noudatettua itse asiassa paremmin ja nopeammin kuin kansanvallassa, sillä tässä lasketaan keskiarvo yksilöiden mielipiteiden elävästä tilanteesta, kun taas kansanvallassa se lasketaan ryhmiksi seisautetusta tilanteesta.

Sovellus perinteiseen hallintomalliin

Vaikka jo edellä esiin tullut lyhyt käyttöohje on riittävä uuden poliittisen järjestelmän rakentamiseksi, ei liene mitään syytä alkaa aivan alusta ja luopua sen hallintomallin rungosta, joka on tähän mennessä osoittautunut hyväksi. Tässä tarkoitetaan sellaista poliittista rakennetta, joka muodostuu kolmesta osasta: yhtäällä ovat yhteisön jäsenet, jokainen sen sääntöjä noudattava yksilö, toisaalla on yhteisiä päätöksiä tekevä poliittinen ryhmä, ja kolmannella suunnalla on yhteen henkilöön keskittyvä poliittinen voima.

Esimerkiksi puoluetasolla näitä osia ilmentävät ensimmäiseksi puolueen jäsenkunta, toiseksi puolue-edustusto tai muu sellainen ja kolmanneksi puolueen puheenjohtaja. Ja valtiollisella tasolla näitä poliittisia valtaryhmiä edustavat yhtäällä kansalaiset, toisaalla parlamentti, eduskunta tai muu joukkovaltainen elin ja kolmannessa suunnassa valtion presidentti, pääministeri tai muu ylimmän henkilökohtaisen vallan haltija. Siten sopii seuraavassa tarkemmin esitettyä aidon demokratian rakennemallia soveltaa niin poliittiseksi puolueeksi kuin valtioksikin järjestäydyttäessä.

Uuteen järjestelmään tämä jako sopii itse asiassa oikein hyvin, sillä se noudattaa tavallaan tässä tuttua käsitteistöä. Kansalaiset, jäsenet edustavat tasa-arvoisten yksilöiden poliittista valtaa. Eduskunta tai vastaava toteuttaa jollain tavalla edustuksellista, ryhmäksi seisautettua poliittista valtaa, ja presidentti tai vastaava edustaa diktatorista poliittista valtaa riippumatta valtansa määrästä.

Kuten edellä on todettu, näitä kaikkia eri suuntia tarvitaan kiertokulun ja kehityksen aikaansaamiseen riippumatta siitä, minkä osuutta vallasta kulloinkin painotetaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvalla poliittisella liikkeellä on edullista olla nämä kaikki vallan suunnat. Sillä tulee olla johtaja, jolla on yksinvaltainen tehtävä, sillä tulee olla edustusto, joka ilmentää joukkovoimaa, ja luonnollisesti sillä tulee olla kannattajansa, tavalliset yksilöt kasvamisen ja uudistumisen lähteenä.

Tämä hallinnollinen malli ja aiemmin esitetty äänestysmenetelmä voidaan varmasti risteyttää monella erilaisella tavalla ja päätyä erilaisiin poliittisiin käytäntöihin samoin kuin kansanvaltoja on erilaisia ja diktatuureja on erilaisia. Vaikka liian tarkat esitykset ovat tällaisissa tapauksissa usein hedelmättömiä, esitän tästä asiasta erään käytännöllisen ehdotuksen, joka on mielestäni hyvä ja joka joka tapauksessa havainnollistaa niitä mahdollisuuksia ja etuja, joita uuden ideologian soveltaminen käytännössä tarjoaa vanhoihin järjestelmiin nähden.

Tässä esimerkissä valta tehdä yhdessä noudatettavia päätöksiä on sillä tavalla tasan jakautunut johtajan, edustuston ja kansalaisten kesken, että millään näistä valtaelimistä ei ole ylivaltaa toisiin nähden missään päätettävässä asiassa. Sekä johtajalla että edustustolla on vapaa oikeus esittää mikä hyvänsä itse kannattamansa ehdotus yhteiseksi päätökseksi ja päätös tehdään, mikäli se saa kahden näistä kolmesta valtaelimestä kannatuksen. Jos siis johtajan mielestä olisi hyvä tehdä tietty poliittinen päätös, esimerkiksi uusi laki, tämä ehdotus tulee edustuston käsiteltäväksi, ja mikäli se hyväksyy ehdotuksen, päätös astuu voimaan. Jos edustusto hylkää kyseisen esityksen, johtajalla on mahdollisuus pitäessään asiaa vaivan arvoisena kysyä siitä kansan mielipidettä, ja mikäli esitys saa kansan kannatuksen, se astuu voimaan. Vastaavasti edustuston tekemä päätösehdotus alistetaan johtajan vahvistettavaksi, mutta mikäli hän kieltäytyy, asia voidaan alistaa kansan päätettäväksi.

Siinä menettelyssä, jolla muiden elimien kuin johtajan mielipide ratkaistaan, tulee kysymykseen esitetty äänestyskäytäntö. Kun johtajan mielipide on selvästi hänen oma henkilökohtainen mielipiteensä, niin edustuston ja kansan on muodostettava oma mielipiteensä jonkinlaisella äänestyksellä.

Kun edustusto tai kansa päättää esillä olevasta kysymyksestä, on mahdollista toimia niin kuin edellä on esitetty, jolloin edustustosta tai kansan keskuudesta valitaan sattumanvaraisesti se henkilö, jonka mielipidettä pidetään yhteisenä päätöksenä, mutta on myös mahdollista tehdä tästä menettelystä hiukan enemmistövaltaisempi sillä tavalla, että henkilöitä valitaan sattumanvaraisesti useampia, kunnes saman mielipiteen takana on esimerkiksi sadan hengen edustustossa viisi henkilöä tai kansan keskuudessa esimerkiksi sata henkilöä. Tämä ei vielä oleellisesti vähennä niitä etuja, joita järjestelmä antaa, mutta se tarjoaa tavallaan kompromissin kansanvaltaan päin.

Kun edustusto tai kansa päättää kahta useamman vaihtoehdon välillä, joista yksi tai useampia voidaan toteuttaa, esimerkiksi kansan valitessa edustajiaan edustustoon, tilanne on palautettavissa edelliseen malliin. Silloinkin voidaan valita sattumanvaraisesti vain yksi mielipide kutakin täytettävää mahdollisuutta kohti, jolloin mielipiteitä valitaan niin monta kuin tarvitaan mahdollisuuksien erilaiseksi täyttämiseksi, tai yhtä vaihtoehtoa kannattavia mielipiteitä voidaan vaatia useampia ennen kuin se tulee yhteiseksi päätökseksi.

Kun vallan rakenne tehdään tässä esimerkissä kuvatulla tavalla kolmijakoiseksi, se merkitsee paitsi sitä sinänsä arvokasta ja nykyisin toteutumatonta asiaa, että yksilöt, joilla on erilaisia taipumuksia, tulevat tasa-arvoisiksi keskenään valtaan pyrkiessään, niin myös sitä, että erilaiset vallan muodot, järjestelmät, joutuvat kilpailemaan vallasta samassa järjestelmässä ja tasa-arvoisista lähtökohdista lähtien.

Tässä asetetaan diktatuuri, kansanvalta ja aito demokratia tavallaan kilpailemaan toistensa kanssa saman järjestelmän sisälle. On syytä olettaa, että tällainen järjestelmä löytää nopeammin kuin pelkkä diktatuuri tai kansanvalta sellaisen poliittisen menettelytavan, joka kulloinkin vastaa parhaiten niitä muuttuvia olosuhteita, joissa yhteiskunta joutuu toimimaan. Jos maailman muuttuminen vain kiihtyy nykyisestään kuten näyttää, tätä on pidettävä tärkeänä näkökantana.

Diktatuurihan on sidottu diktatuuriin: se ei järjestelmänä voi valita mitään muuta. Kun kehitys etenee ja alkaa suosia uutta tietoa, koskipa se millaisia asioita hyvänsä, diktatuuri on hidas oppimaan ja se jää väistämättä jälkeen, jos on olemassa kilpailutilanne laajemman järjestelmän eli kansanvallan kanssa.

Kansanvaltainen rakenne on puolestaan sidottu kansanvaltaan ja diktatuuriin. Se voi oman järjestelmänsä sisällä kehittyä vielä enemmistövaltaisemmaksi tai taantua esimerkiksi ulkoisen vaaran uhatessa myös diktatuuriksi ja sillä on siksi laajempi mahdollisuus reagoida ympäristön muutoksiin ja oppia uusia asioita, mitä ne sitten ovatkin. Siinä ei kuitenkaan voida noin vain valita sitä vähemmän järjestynyttä rakennetta, vaikka olosuhteet sitä vaatisivatkin.

Tämän esimerkin mukaan järjestetty aito demokratia sen sijaan sisältää paitsi oman järjestelmänsä niin myös sekä kansanvallan että diktatuurin. Kun mistä hyvänsä yhteiskunnassa tai luonnossa tapahtuvasta muutoksesta saadaan uutta ennalta arvaamatonta tietoa, tämä järjestelmä voi reagoida siihen millä tahansa näistä kolmesta menetelmästä ja omaksua sen eli kehittyä nopeammin kuin kansanvalta tai diktatuuri. Myös reagointi diktatuuriin päin, joka tulee kysymykseen esimerkiksi hyökkäävän vaaran uhatessa, on mahdollista ja nopeaa.

Jos vielä tarkastellaan esimerkkinä esitetyn hallintomallin kolmijakoista käytäntöä hiukan toiselta suunnalta, todetaan, että tässä rakenteessa varsinaiset valtaa pitävät elimet, toisaalla johtaja ja toisaalla edustusto, on tavallaan järjestetty keskinäiseen kilpailutilanteeseen, jossa kansa on erotuomarina. Tällainen järjestelmä saa aikaan sen, että kumpikin korkea valtaelin voi, ja menestyäkseen sen tuleekin, pyrkiä omalta kannaltaan parhaaseen tulokseen, toisin sanoen tuomaan esiin sellaisia asioita, joilla sen itsensä mielestä on yleistä tärkeyttä, ja tekemään sellaisia päätöksiä, joita kyseinen valtaelin pitää itselleen edullisina. Toisin sanoen hallitsijat voivat vapaasti pyrkiä omasta mielestään niin hyviin ja omaa valtaansa lisääviin ratkaisuihin kuin vain osaavat. Tämä vapaus johtuu siitä, että jokaista vallan elintä on rajoittamassa kaksi muuta, jotka sekä periaatteessa että käytännössä pyrkivät eri suuntiin.

Sillä että järjestelmä sallii kunkin poliittisen yksilön toimia niin hyvin kuin hän mielestään osaa, on tietysti suuri merkitys sille, miten vapaiksi ihmiset tällaisessa yhteiskunnassa itsensä tuntevat ja miten ihmiset siinä toimivat. Ei ole epäilystäkään siitä, ettekö silloin yksilöllinen rohkeus, aloitekyky ja kekseliäisyys nouse suurempaan arvoon kuin nykyisin. Eikä se tietenkään koskisi vain poliittisia asioita, koska järjestelmän sisältämä vapaus on kenttäominaisuus.

Nykyisissä järjestelmissä asiat eivät ole näin. Niissä ei ole yhteiskunnan omaan rakenteeseen sisältyvää valtaa rajoittavaa mekanismia, vaan niissä vallan mureneminen tapahtuu sisäisen kriisin kautta tai ulkoa päin vahvempien toimesta.

Diktatuurissa diktaattorin valta on tunnetusti kokonainen ja sisäisesti rajoittamaton. Niinpä muut yhteiskunnat muodostavat diktatorisen yhteiskunnan poliittisen vallan rajat fyysisesti ja fyysisestä rajoituksesta tulee koko diktatorisen vallan kenttäominaisuus. Tässä rakenteessa jokainen kansalainen voi pyrkiä niin hyviin ratkaisuihin kuin mahdollista, mutta vain niin pitkälle kuin ne ovat samansuuntaisia kuin diktaattorin valta, mikä on tietysti hyvin rajoittavaa. Tästä syystä ihmisten fyysisen vapauden alue on diktatuurissa pieni ja sen aikanaan kohtaama kriisi on fyysisiä rakenteita tuhoava.

Tavallisessa länsimaisessa kansanvallassa taas kaikki poliittiset valtaelimet edustavat tavallaan samaa enemmistön valtaa. Koko poliittisen päätännän kenttä muodostuu hyvin yhdensuuntaiseksi ja tämä samanmielisyys rajoittaa itse omaa vapauttaan ja valtaansa sillä tavalla, että sen sisällä on mahdollista tehdä vain yhä lyheneviä poliittisia kehitysaskeleita.

Viimeistään silloin kun kehittyneessä kansanvallassa päästään valtaan, joudutaan huomaamaan, että todellinen valtaan sisältyvä vapaus on hyvin vähäistä: ne suuret ja hyvät tarkoitukset, joiden toteuttamista varten valtaan pyrittiin, ovatkin enemmistön massasta johtuen poliittisesti mahdottomia toteuttaa. Näin poliittiset yksilöt, ja tämä tarkoittaa jälleen jokaista kansalaista, joutuvat vähitellen, järjestelmän takia mutta tavallaan itse asiasta päättäen luopumaan vapaudestaan ajatella ja toimia omasta mielestään suurten ja merkityksellisten yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamiseksi: “Minun ei kannata yrittää parastani, koska sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä.” Näin tyydytään vanhoihin yhteisiin näkemyksiin ja pyrkimyksiin ja yleiseen passiivisuuteen.

Äänestysmenettelyn merkitys

Se että kansanvallassa kehitys monimutkaistaa poliittisten päätösten kentän yhdeksi samaan suuntaan hitaasti kulkevaksi möhkäleeksi, johtuu siis enemmistövaltaisesta äänestysmenettelystä. Tähän on vaikuttamassa kahdella tavalla toimiva mekanismi, joka on seurausta enemmistöpäätöksen rakenteellisesta ominaisuudesta.

Ensimmäinen poliittista toimintaa raskaammaksi tekevä ja uusien ongelmien ratkaisemista jarruttava ominaisuus seuraa siitä, että kun kansanvallassa enemmistö aina varmuudella voittaa, päätettävät asiat voidaan suunnitella ja pitkälti päättää muualla kuin varsinaisissa päättävissä elimissä. Näin voidaan tehdä sitä paremmin, mitä vanhempi kansanvalta on ja mitä kehittyneempi on sen sisäinen tuttavuus- ja riippuvuusjärjestelmä. Sen tähden se kansanvallan ominaisuus, jonka pitäisi toteuttaa kansan valtaa, vähitellen vesittyy, ja samalla menetetään se välitön tieto, joka ihmisillä on yhteiskuntaa koskevista asioista. Kansanvallassa valtaa pitävien ja siitä kilpailevien ryhmien on aina mahdollista tehdä keskenään sellaisia sopimuksia, että jos te tuette meitä tässä asiassa, jonka merkitystä kansa ei ymmärrä, niin me tuemme teitä siinä teidän ajamassanne asiassa, jonka toteutumista kansa ei halua. Sopimukset voidaan tehdä hyvin pitkälle sitoviksi, koska ryhmien äänestyskäyttäytyminen voidaan yhtenäistää, ja se voidaan yhtenäistää, koska enemmistö on oikeassa.

Tässä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien vähenemisessä ei päättäjien lukumäärä tai päätöksenteon välillisyys ole ensisijaisesti oleellinen asia. Vaikka tilannetta yritettäisiin parantaa kansanäänestyksillä, niiden tulokset tiettyihin kysymyksiin saadaan melko tarkasti etukäteen selville mielipidekyselyillä ja kysymykset voidaan muotoilla sen mukaan.

Sama vallan vähenemisen suunta koskee eduskuntaa, vanhenevassa kansanvallassa sen valta vähenee niin kuin kansalaistenkin valta. Puolueiden johtoelimet ja hallitus voivat keskenään suunnitella ja sopia tärkeimmät päätökset sellaisiksi, että ne menevät eduskunnassa varmasti läpi. Tämä on selitys sille, miksi kansanedustuslaitokset ovat kaikkialla kansanvalloissa menettäneet merkitystään, mutta samalla tämä selittää myös sen, miksi tätä kehitystä ei voida demokratian sisällä muuttaa. Enemmistövaltainen äänestysmenettely suosii poliittista kaupankäyntiä. Jokainen uusi kansanedustaja, vaikka hänen pyrkimyksensä kansan ja eduskunnan vallan voimistamiseksi olisi kuinka aitoa tahansa, joutuu ajamaan asioitaan olemassa olevien pelisääntöjen mukaan. Jos hän pysyy idealistina, hän ei pääse päättämään asioista, jos muuttuu realistiksi ja hyväksyy ja hyötyy pelisäännöistä, hän ei enää halua muuttaa niitä.

Tällöin politiikanteon kiertokulusta vähenee siihen uudistusta tuova osa. Kiertokulkuhan on sellainen, että toisaalta ihmisten mielipiteet aiheuttavat poliittisia päätöksiä ja toisaalta poliittiset päätökset muodostavat ihmisten mielipiteitä. Jos päätökset jo valmistetaan enemmistöksi arvellun tai sovitun mielipiteen mukaan, uusia mielipiteitä ei pääse kehitystä ohjaaviin päätöksiin eikä niitä silloin kannata tuottaakaan.

Saman asian toinen puoli liittyy siihen, että niissä päätöksissä, joiden ratkaisu ei ole itsestään selvä eli joista äänestettäessä on rajalla olevia ääniä, näiden äänien merkitys kasvaa suureksi verrattuna selviin ääniin. Useinhan jokin pieni ryhmä muodostaa niin sanotun vaa’ankieliaseman, jonka äänestyspäätös määrää koko äänestyksen tuloksen. Silloin on kaupankäynti näillä äänillä kannattavaa.

Koska tämä ominaisuus on yleinen ja koko kansanvallan kentässä vaikuttava asia, sillä on vaikutusta koko yhteiskunnan olemiseen. Vaikutusta ei kuitenkaan voida pitää yhteiselle hyvinvoinnille edullisena ja syy on samantapainen kuin edelläkin. Kaupankäynnin mahdollisuus aiheuttaa sen, että erilaisiin tavoitteisiin pyrkivät mielipiteet paketoidaan ristikkäisiä pyrkimyksiä sisältäviksi päätösryhmiksi, jolloin parhaistakin mahdollisista päätöksistä tulee kompromisseja, jotka eivät ole edullisia kenellekään erikseen eivätkä myöskään kaikille yhdessä.

Samalla päätösten tekeminen käy koko yhteiskunnalle taloudellisesti kalliiksi, koska myös taloudellisten piirien kannattaa uhrata varojaan ja ostaa päätöksiä mitä moninaisimmin eri tavoin. Kaikki kansanvallan poliittiset lehmänkaupat ja politiikanteon taloudelliset kytkennät tavallisesta poliittisesta mainonnasta aina eri korruption muotoihin asti ovat peräisin – kenties lukijalle yllätyksenä, mutta varsin perustellusti – pelkästään kansanvaltaisen äänestysmenettelyn järjestelmällisestä varmuudesta.

Tällainen lievempi tai törkeämpi poliittisten päätösten ostaminen ei siis johdu ihmisten heikkouksista tai pahuuksista. Ihmisiä on aina kaikenlaisia ja he täyttävät koko oman yhteiskuntajärjestelmänsä niin kuin tälle järjestelmälle on tyypillistä. Jos järjestelmän todellisuudessa on kannattavaa ostaa poliittisia päätöksiä, niin aina on ihmisiä, jotka niin tekevät. Järjestelmän sisällä ei ole mahdollista luoda minkäänlaista kannattavuustyhjiötä.

Jos ajatellaan, että syy kansanvallan saamattomuuteen, lehmänkauppoihin ja korruptioon on yksityisten ihmisten kyvyttömyydessä tai pahuudessa, päädytään helposti diktatoriseen rakenteeseen. Silloin ajatellaan, että “hyvät” asiat voidaan saada pakolla aikaan, ja “huonot” ihmiset kuten korruptoituneet virkamiehet voidaan opettaa paremmiksi. Näin hypätään kuitenkin ojasta allikkoon, sillä diktatuuri on vielä jär-jestelmällisempi järjestelmä ja siitä syystä massiivisempi ja alttiimpi korruptiolle. Diktatuurillehan on tyypillistä, että siinä ei äänestetä asi-oista. Oleellista ei tässä mielessä ole se, päättääkö asioista reaalisesti yksi henkilö taikka kansankokous. Jos päätökseltä edellytetään yksimielisyyttä, se kuuluu tässä määritellysti diktatuuriin ja sillä on kaikki tässä esitetyt seurannaisilmiöt.

Kun mistään asioista ei edes äänestetä, kunkin vallassaolijan valta on vielä ehdottomampaa kuin kansanvallassa ja rahalla tai vastapalveluilla ostettavat järjestelmän päätökset ovat vielä varmempaa saatavaa ja poliittinen kaupankäynti on vielä kannattavampaa.

Aidossa demokratiassa asiat ovat toisin. Syy on hyvin yksinkertainen ja perustuu siihen, että sen äänestysmenettelyyn kuuluu tietty epävarmuus eikä siinä ole rajalla olevia ääniä. Vain silloin kun jokainen äänestäjä on omasta vapaasta mielestään samaa mieltä kuin muutkin, äänestystulos on varma, mutta silloinhan ei mitään painostettavaa tai ostettavaa olekaan. Kun jokaisen henkilön mielipiteellä on sama arvo, sama epävarma mahdollisuus päästä valtaan, ei synny missään vaiheessa sitä äänten arvoeroa, joka on välttämätöntä sille, että joitain niistä kannattaisi painostaa tai ostaa.

Luonnollisesti sekin ominaisuus on tämän järjestelmän kenttäominaisuus ja vaikuttaa koko yhteiskunnassa tehden kaikkia kansalaisten päätöksentekoja vähemmän painostaviksi ja kaupallisiksi. Se merkitsee siirtymistä kaupankäynnistä vapaampaan poliittiseen elämään ja myös politiikasta vapaampaan talouselämään. Tähän varsin yleisesti toivottuun tulokseen, johon ei voida päästä poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä kieltämällä, päästään tekemällä ne sekä poliittisesti että taloudellisesti kannattamattomiksi, mutta silloin on luovuttava ”parhaisiin” päätöksiin pääsemisen varmuudesta.

Henkilövaalit

Vaikka näillä säännöillä toimiva järjestelmä pystyy itse päättämään sen tavan, jolla se nostaa uusia henkilöitä ja uusia ajatuksia valtaan, niin tässä on ehkä syytä tuoda vaalimenettelystä esiin sellainen näkökohta, jota diktatuuriin tai kansanvaltaan tottuneesta on vaikea huomata mutta joka tavallaan liittyy olennaisena osana tässä esitetyn järjestelmän ajatukseen.

Diktaattorihan nousee valtaan yleensä epäselvän, kaoottisen ja fyysisesti rasittavan tilanteen läpi, ja hänen valtansa on tarkoitettu elinikäiseksi ja mieluummin vielä perinnölliseksi.

Kansanvallassa käytetään säännöllisin väliajoin tai vallanpitäjien määrääminä aikoina tapahtuvia vaaleja, joissa vallanpitäjät yrittävät kaikin voimin välttää sattuman puuttumista peliin ja joihin valmistautuminen aiheuttaa vastapainona melkoisesti epäjärjestystä ja fyysistä rasitusta poliittiseen tilanteeseen.

Aidossa demokratiassa on luonnollista ja edullista, että vaalit pidetään kansanedustajien tahtoon nähden sattumanvaraisina aikoina ja siten kansalaisten ehdoilla. Vaaliajankohtien saattamiseksi sattumanvaraisiksi voidaan varmaan ajatella monenlaisia menetelmiä, mutta esimerkiksi voidaan ottaa hyvin yksinkertainen, nykyistä käytäntöä lähellä oleva menetelmä: tietokone ohjelmoidaan sattumanvaraisesti, mutta keskimäärin joka neljäs vuosi päättämään, että kuukauden kuluttua on vaalit.

Vaaliajankohdan epämääräistämisellä on kauas vaikuttavia seurauksia. Eräänä poliittisen vallan järjestelmällisyyden, voimakkuuden, kovuuden ja taloudellisen kulutuksen mittarina on se, millaiset mahdollisuudet tavallisella kansalaisella on päästä päättämään yhteisistä asioista. Mitä useamman mutkan takana mahdollisuus on, sitä kovempaa on yksilöihin kohdistuva valta.

Diktatuurissa tämä mahdollisuus on hyvin pieni, sillä diktaattoreita nousee valtaan niin harvoin ja se tapahtuu aina täysin järjestelmän (fyysisillä) ehdoilla. Tämä juuri merkitsee sitä, että poliittisesti voimakkain ja kovin nousee valtaan. Jos diktatuurivaltaisessa yhteiskunnassa järjes-tetään vaalit, ne pidetään mahdollisimman tiukasti vallanpitäjän ja hänen alaistensa vallanpitäjien ehdoilla heidän määräämänään ajankohtana heidän esittämillään ehdokaslistoilla ja tarpeen vaatiessa heidän ohjaamallaan äänten laskennalla. Mitään järjestelmään nähden epätarkoituksenmukaista ja sattumanvaraista ei suvaita.

Kansanvallassa yksityisen ihmisen mahdollisuus nousta päättämään yhteisistä asioista on jo helpompaa. Toistensa kanssa ainakin periaatteessa tasa-arvoisia vallanpitäjiä on useita ja he vaihtuvat nopeammin kuin diktatuurissa.

Vieläkin uusien vallanpitäjien valinta tehdään enimmäkseen vanhojen vallanpitäjien eli vallassa olevien poliittisten ryhmien ehdoilla, sillä käytännössä muilla kuin puolueiden asettamilla ehdokkailla on vain vähäinen mahdollisuus tulla valituksi. Tämä johtuu paljolti siitä, että kansanvallassa, jonka ideologisena perustana on enemmistön, massan oikeassa oleminen, vaaleja ennen järjestetyllä ehdokkaiden mainostamisella on niin suuri merkitys vaalin lopputulokseen. Vaaleissa menestyminen vaatii ensisijassa runsaasti julkisuutta eli massakontakteja äänestäjiin ja se puolestaan vaatii rahaa ja suhteita, ja niitä taas on vanhoilla valtaryhmillä. Tämä on eräs niistä menetelmistä, joita kansanvalta käyttää sattumanvaraisten muutosten vastustamiseen, mutta joka saattaa sen yhä riippuvammaksi talouselämän tuesta, joka puolestaan vaatii vastapalvelua ja niin edelleen.

Jos kuitenkin kuka tahansa voi ilmoittautua vaaliehdokkaaksi ja vaalit pidetään sattumanvaraisina aikoina, tilanne muuttuu aivan toiseksi. Jos kenellekään ei ole etukäteen tiedossa koska vaalit järjestetään, poliitikkojen propagandistisen vaalityön ja rakentavan poliittisen työn ero poistuu. Vallanpitäjien on pidettävä vaalityötään myös jokapäiväisenä työnään ja päinvastoin. Jos pitää vaaliesiintymistä ja muiden ehdokkaiden arvostelua tärkeänä, sitä on tehtävä jatkuvasti, ja jos pitää yhteyksiä rakentavaa poliittista työtä tärkeänä, siihen voi keskittyä ilman pelkoa vaaleista. Kansalaiset palkitsevat kannatuksellaan keskimäärin sellaisen työn, jonka tuloksista he pitävät.

Se, että tällaisessa järjestelmässä on poliittiseen massatiedottamiseen käytetty energia vähäisempää kuin kansanvallassa, johtuu sen kalliimmasta hinnasta ja epävarmemmista tuloksista. Ollakseen näissä oloissa tehokasta vaaliehdokkaiden esiintymisen ja vaalilupausten antamisen on oltava jokapäiväistä ja se tulee entistä kalliimmaksi.

Toisaalta kun valintaan tulee sattuma mukaan, kasvavilla kuluilla saatava hyöty vähenee, jolloin tällaisen toiminnan käyttö pienenee. Näin television, suurten mainoskampanjoiden ja rahan käyttö yhteiskunnan poliittista kehitystä ja päätöksentekoa ohjaavina tekijöinä on aidossa demokratiassa taloudellisesti kannattamattomampaa kuin kansanvallassa – luultavasti myös näyttelijöiden osuus valituksi tulevista poliitikoista on pienempi.

Jälleen on sanottava, että tämä on vain yksi esimerkki koko kentän suunnan muuttumisesta. Massatiedotuksen, mainonnan ja rahan väliset suhteet muuttuvat kaikkialla näiden keskinäistä riippuvuutta heikentäen. On siis varsin odotettavaa, että siirtyminen henkilökohtaisen tasa-arvon järjestelmään vähentää ihmisten kaikkinaista tarvetta etsiä totuutta ja elämyksiä massatiedotusvälineistä ja erityisesti televisiosta, joka on näistä “massaisin”. Mitä enemmän yhteiskunnan käytännössä annetaan merkitystä ihmisten omille yksilöllisille toiveille ja haaveille, sitä pienempi tarve ihmisillä on etsiä merkitystä muiden ihmisten toiveista ja haaveista.

Aito demokraattinen puolue

Käytännöllisenä menetelmänä niiden yhteiskunnallisten arvojen ajamiseksi, joita tässä on esitetty edullisiksi, mutta demokratialle ja diktatuurille mahdottomiksi saavuttaa, on aidon demokraattisen puolueen perustaminen.

Sen organisoitumismuodon on oltava jollain tavalla edellä esitetyn muotoinen, jotta se pystyisi ajamaan asioita pienemmällä energiankulutuksella kuin tavalliset puolueet, ja sen päämääränä on oltava koko yhteiskunnan poliittisen järjestelmän muuttaminen aidoksi demokratiaksi, ja yhteiskunnan taloudellisen järjestelmän muuttaminen sellaiseksi kuin kirjan seuraavassa osassa on esitetty.

Tämän puolueen avulla kehitys etenee siten, että niiden yksilöiden, jotka ovat samaa mieltä siitä asiasta, että nykyistä kehityssuuntaa ei voida muuttaa nykyisillä tavoilla toimivien poliittisten puolueiden avulla, kannattaa liittyä tähän puolueeseen. Elleivät he tee näin, heillä ei ole mitään käytännön mahdollisuutta poliittiseen vaikuttamiseen. Siinä määrin kuin kirjassa esitetty teoria on oikea, tämä joukko vähitellen kasvaa ja lisää vaikutusvaltaansa, sillä aidon demokraattisesti järjestäytynyt puolue on ainoa poliittinen rakenne, joka voi kerätä piiriinsä sen kasvavan ja tavoitteiltaan hajanaisen ihmisryhmän, jota nykyinen massajärjestelmä ei tyydytä.

Järjestelmällinen järjestyksettömyys

Ensimmäinen asia, johon lukijan huomio tässä järjestelmässä kiinnittyy, on varmaan se, että siinä käytetään yhteiskunnallisen kehitysmekanismin osana, kehityksen alkuna sattumaa. Tavoitteena on hyödyntää järjestyksettömyyttä ja rakentaa siitä järjestystä. Järjestys sanan voi myös korvata samaa perua olevalla järki sanalla. Koska tällainen menettely on varsin vieras sellaiselle ajattelutavalle, jossa yhteiskunnallinen “oikea” tai ”järki” annetaan ylhäältäpäin määrättynä arvona, jota kohti tavallisten kansalaisten on ponnisteltava, niin seuraavassa tarkastellaan vielä sitä, miten nämä erilaiset maailmankatsomukset eroavat toisistaan, kun kyseessä on yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen.

Vanhassa, ylhäältä annettuihin arvoihin nojautuvassa, syy- ja seuraussuhteisessa ajattelutavassa syy yhteiskunnallisiin epäkohtiin on tyypillisesti seuraava: yhteiskunnassa on joko päättäjinä tai kansalaisina kaikenlaisia hulluja ja pahoja ihmisiä, jotka tekevät järjettömiä päätöksiä tai terrorisoivat ympäristöään. Parannus tilanteeseen saadaan estämällä heidän toimintansa. Järjestystä on tiukennettava ja kuria kovennettava eli yhteiskunnallista sattumanvaraisuutta on vähennettävä. Se, että joku voisi sattumanvaraisesti päästä päättämään jostain asiasta, ei tule kysymykseenkään, koska on olemassa hulluja ja pahoja ihmisiä. Jos näille henkilöille annettaisiin pienikin mahdollisuus vaikuttaa tahtonsa mukaan yhteiskunnallisiin asioihin, se merkitsisi järjettömyyden ja terrorin kasvua, koska sitähän he juuri haluavat. On päinvastoin eristettävä järjettömät ja tapettava terroristit.

Kun kuitenkaan ei ole olemassa mitään yhteisesti hyväksyttyä koordinaatistoa, jonka mukaan tiedettäisiin, kuka on järjetön ja paha, näin ajattelevat ihmiset ja yhteiskunnat eristävät ja tappavat toisiaan.

Jos lähdetään alhaalta kasvavien arvojen ja kenttämallin pohjalta, päästään yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisessa aivan erilaiseen toimintamalliin. Tällöin ajatellaan, ettei mitään absoluuttiseksi tiedettyä hyvää tai huonoa ole olemassa vaan arvot ovat suhteellisia ja muodostuvat joka tapauksessa jollain tavalla sattumanvaraisesti esiin tulleiden yksilöiden yhteisestä näkemyksestä. Näin ajatellen sekä epäonnistunut vallanpitäjien valinta että kansalaisten järjettömyys ja terrorismi ovat koko yhteiskunnallisen kentän ominaisuuksia, joista ei päästä eroon ihmisyksilöihin kohdistuvilla toimenpiteillä. Opettaminen, eristäminen ja tappaminen, tehtiinpä se kuinka “hyvästä” syystä tahansa, lisää aina vaikuttamisen kentän sitä ominaisuutta, joka aiheuttaa opettamista, eristämistä ja tappamista myös “huonoista” syistä.

Tässä mallissa yhteiskunnallisia epäkohtia ovat juuri vallankäytöt: ne jotka vallassaolijat kohdistavat toisiin vallassaolijoihin, ne jotka vallassa olijat kohdistavat alamaisiinsa, ne jotka alamaiset kohdistavat vallassaolijoihin, ne jotka alamaiset kohdistavat toisiin alamaisiin ja ne jotka kaikki yhdessä kohdistavat luontoon. Epäkohtien ratkaisemiseksi vallan järjestyksellisyyttä on vähennettävä eli valtajärjestelmän sattumanvaraisuutta on lisättävä.

Jos tämän mukaan yhteiskuntajärjestelmä muutetaan sellaiseksi, että sattumalla on siinä oma rakenteellinen sijansa, muuttuu koko yhteiskunnallinen kenttä, ja se on otettava huomioon tämän muutoksen seurauksia ennakoitaessa. Kun tilanne muuttuu niin, että jokaisen ihmisen yksilöllisellä arvomaailmalla on todellisuudessa yhtä suuri mahdollisuus uudistaa yhteiskuntaa kuin kenen muun arvomaailmalla hyvänsä – mikä ei käy päinsä diktatuurissa eikä myöskään kansanvallassa – tarve poikkeavaan käyttäytymiseen eli hulluuteen ja väkivaltaisen muutoksen aikaansaamiseen eli terrorismiin vähenee. Jos ihmiset oletetaan viisaiksi ja heille annetaan todelliset mahdollisuudet kehittää omia toiveitaan ja ajatuksiaan, ihmisten mielipiteet ja toiminnat kehittyvät rauhallisesti niin pitkälle kuin kunkin lähtökohdista pääsee.

Tilanne alkaa kehittyä kaikkien ihmisten ensimmäisten, perustavimpien arvojen suunnasta ja siinä on hulluilla ja terroristeillakin pyrkimys yhteisyyteen, rauhallisuuteen ja toimeentuloon. Valittiin tällaisista mielipiteistä sattumalta mikä tahansa ja kenen tahansa, siitä rakentuu yhteisyyttä, rauhallisuutta ja toimeentuloa. Järjettömyys ja väkivalta ovat vasta viimeisiä, äärimmäisiä keinoja saavuttaa ymmärtämystä ja samanmielisyyttä. Ne ovat sellaisten henkilöiden olemassaolon ja yhteydenoton ilmauksia, joilta muut vaikutusmahdollisuudet on suljettu ja joiden henkilökohtaisesti kokema hyvä ei mahdu sen “hyvän” piiriin, joka yhteiskunnassa sallitaan. Järjettömien puolelta katsottuna asia on se, että jos yhteiskunta ei ole samaa mieltä hyvässä, se voidaan väkivallalla pakottaa samanlaisuuteen edes väkivallassa – sillä pyrkimys samankaltaisuuteen on, kuten edellä on todettu, mielen ensisijaisempi ominaisuus kuin pyrkimys fyysiseen, taloudelliseen järjellisyyteen.

Poliittisena järjestelmänä aito demokratia merkitsee juuri järjestelmää, jossa järjestelmän sisäisenä ominaisuutena on vähempi järjestyksellisyys kuin diktatuurissa tai demokratiassa. Se merkitsee järjestelmää, joka hyväksyy laajemmin erilaisia mielipiteitä samaan järjestelmään kuuluvaksi eli siis hyväksi. Siitä syystä se inhimillisten pyrkimysten ja toimintojen alue, joka on kiellettyä ja joka johtaa väkivaltaisiin yhteydenottoihin, pienenee: kaikki vallankäyttö vähenee.

Luultavasti useat ihmiset, vaikka tilapäisesti kannattaisivat kurin koventamista, näkevät toisaalta tilanteen sellaisena, että suuri osa niistä järjettömyyksistä, joihin ihmiset nykyisin ajautuvat, on maailman rakenteellisesta väkivallasta johtuvaa. Jos nykyiset vaikeudet olisivat kasarmeilla, vankiloilla ja mielisairaaloilla voitettavissa, asia olisi jo hoidettu. Siitä ei vain ole osattu tehdä kyllin selviä johtopäätöksiä, koska hyppäys pienemmän vallan rakenteeseen on niin suuri ja vaatii koko vanhan ideologian pätevyyden uudelleen arvioimista.

Se, että yhteiskuntarakenteeseen sisällytetään sattuma alkuun panevaksi “voimaksi”, merkitsee itse asiassa vain yleisen luonnossa ilmenevän ominaisuuden ottamista yhteiskunnalliseen käyttöön. Kaiken uuden syntymän ja kehityksen alkunahan on aina sattuma. Uusien lajien, uusien ihmisten ja uusien ajatusten syntymisen edellytyksenä ovat sattumanvaraiset tapahtumat.

Niin erilaiset diktatuurit kuin kansanvallatkin, jotka pyrkivät siirtämään sattuman osuutta mahdollisimman kauas, joutuvat vastaanottamaan tämän välttämättömän vieraan vastentahtoisesti jo kasvaneessa järjes-telmässä ja hävittävänä voimana. Siinä se tulee vastaan yhteisistä päämääristä tietämättömyytenä ja kriiseinä, kuten edellä on osoitettu. Siinä yksilöllisyys pääsee lopulta valtaan muita vastustavana hävityksenä ja viime kädessä terrorismina ja diktaattorien käyminä sotina: sattumanvaraisina, hävittävinä tapahtumina, kunnes sattumalta löytyy parempi alku uudelle yhteisymmärrykselle.

Yksilöllinen vastuu ja asiantuntemus

Toiseksi on kiinnitettävä huomio siihen, että uudessa järjestelmässä asioista päätettäessä ja kehityksen suuntaa valittaessa ei valita asioiden vaan henkilökohtaisten mielipiteiden välillä. Asioista päätetään yksityisten mielipiteiden kautta siten, että arvalla valitaan joukosta se henkilö, jonka kyllä tai ei mielipidettä noudatetaan. Muiden mielipiteille ei anneta käytännöllistä merkitystä, äänestyksen yhteydessä niitä ei edes lasketa.

Tämäkin tuntuu varmasti diktatuuriin tai kansanvaltaan tottuneesta mielestä melko omituiselta. Silti silläkin asialla voidaan osoittaa olevan yllättävällä tavalla edullisia vaikutuksia yhteiselle politiikalle.

Kun aidossa demokratiassa asioista päätetään yksilöllisten mielipiteiden kautta, se tarkoittaa sitä, että jokaisella yksilöllä on reaalinen, suora vaikutusmahdollisuus yhteisiin päätöksiin. Tämä reaalisuus aiheuttaa sen, että yksilöllinen vastuu tulee vahvasti mukaan yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen. Jokainen, jonka mielipiteellä on mahdollisuus toteutua, on tämän järjestelmän mukaan itse vastuullinen toiveestaan ja sitä todellisuuteen sitovasta tiedostaan, koska päätöstä ei tehdä joukolla eikä sitä tehdä korkeampaan auktoriteettiin vedoten.

Jokainen on velvollinen vastaamaan ja selittämään sekä itselleen että muille, mihin hän pyrkii ja miten hänen ajatustensa mukaan tähän päämäärään edetään. Päätös päätökseltä opitaan siten kannattamaan laajemmin haluttavia ja paremmin perusteltuja yhteisiä tavoitteita. Tällä tavalla yhteiskunnan kehityssuunta muotoutuu sen mukaan, mitä yksilöt tuntevat päämääriksi ja miten pitkälle he osaavat ajatella yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia. Tällainen järjestelmä rakentuu tavallisten ihmisten toivomista ja todellisiksi ajattelemista kehitysaskeleista; siinä ei ole “parempien” ihmisten ja ryhmien valmiiksi “tietämää” kaukaista päämäärää, jota kohti “huonompaa” väkeä pakotetaan kulkemaan.

Diktatuurissa ja demokratiassa tällainen vapauden ja vastuun suhteen sisältämä itseohjautuvuus on heikompi ja hitaampi.

Diktatuurissa vain ne yhteiskunnalliset toiveet, ajatukset ja käytännön teot, jotka yhtyvät johtajan kaukaisiin näkemyksiin, pääsevät läpi, ja muut tyrmätään jo alkuunsa. Siten diktatuurissa kokeillaan vain yhden ihmisen tai ihmisjoukon ajatusmaailman “oikeutta”, jota ei tarvitse sen kehitysaikana millään tavalla perustella ja josta oppiminen kestää koko diktaattorin vallan ajan. Vastauksen löytäminen siihen, onko diktaattorin valitsema suunta oikea vai väärä, on hyvin hidasta ja turhauttavaa etsimistä ainakin sellaisena aikana, kun ympäristön olosuhteet ovat nopeasti muuttuvia. Alussa hyvältä näyttänyt suunta saattaa osoittautua huonoksi jo paljon ennen kuin diktaattori on mahdollista syrjäyttää vallasta.

Kun diktatuurissa yksilöllinen vastuu on liian pitkä, jotta siitä oppiminen olisi riittävän nopeaa syntyviin uusiin ongelmiin nähden, niin demokratiassa henkilökohtainen vastuu on aivan liian lyhyt, jotta mitään merkittävästi uutta voitaisiin oppia. Demokratiassa ei ole itse asiassa ollenkaan sellaista henkilökohtaista poliittista vastuuta, joka aiheuttaisi yhteiskunnallisten tavoitteiden ja menetelmien suhteuttamisen yh-tenäiseksi ajatusrakenteeksi. Koska päätökset tehdään enemmistön tunteiden ja toiveiden mukaan, kukaan ei ole niistä ja niiden seurauksista lopulta vastuussa ja kokonaistilanne kehittyy enemmän tai vähemmän käsittämättömästi.

Tällaisesta järjestelmästä tulee enemmistö/vähemmistö kaksijakoinen ihmisten sisälläkin; niin poliittiset päättäjät kuin tavalliset kansalaiset ovat toisaalta sidottuja viralliseen, enemmistön mielipiteeseen, jonka mukaan on toimittava, ja toisaalta heillä on oma mielipiteensä, joka voi olla sille hyvinkin vastakkainen, mutta jonka järjellisyys on unohdettava enemmistön mielipiteen vuoksi. Tällöin saatetaan ajautua, ja tämän teorian mukaan lopulta väistämättä ajaudutaan, sellaiseen poliittiseen toimintaan ja todellisuuteen, joka on järjestelmän säilymiselle välttämätön, mutta jota jokainen ihminen yksityisesti pitää mielettömänä.

Koska yhteiskunnalliset asiat eivät todellisuudessa kuitenkaan tapahdu tärkeimmiltä kohdiltaan enemmistön tahtoa noudattaen, muutenhan ei köyhyyttä ja sortoa olisi olemassakaan, seuraa ristiriitainen tilanne: yksilön oma ja kokemukseen perustuva ajatus ei ole oikea, mutta yleinenkään ajatus ei ole oikea. Seurauksena on maailman kokeminen mielettömäksi, kaikenlaisten yhteiskunnallisten ajatusten vieraantuminen todellisuudesta ja yhteiselämän muuttuminen epämiellyttäväksi.

Tämä kaksijakoisuus ei ole vain yhteiskuntien ja yksilöiden sisäinen ominaisuus vaan tietysti myös koko kansainvälisen politiikan ominaisuus. Maailmassa valtiovallat tekevät kansojensa yleisistä mielipiteistä johtuen tekoja, joita ne pitävät oikeina esimerkiksi rauhan turvaamiseksi, luonnon säästämiseksi ja köyhyyden poistamiseksi. Kun asiat eivät kuitenkaan etene toivotulla tavalla vaan sotiminen jatkuu, luonto tuhoutuu ja köyhyys kasvaa, niin missä on oikea tieto? Tällaisessa maailmassa sitä ei ole ja niinpä ihmiset pysyvät tietämättöminä.

Henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvassa järjestelmässä ei tällaista kahtiajakautumista ja etääntymistä todellisuudesta tapahdu, sillä jokainen vastaa vain omista toiveistaan ja siitä ajatuksesta, joka liittää ne todellisuuteen. Siksi tässä järjestelmässä ei tule tilannetta, jossa päättäjä joutuisi toimimaan omasta mielestään järjettömästi ja jossa hän voisi siirtää vastuun tekemisistään Jumalan tai enemmistön tahdolle.

On odotettavissa, että tällainen tilanne muuttaa ihmisten poliittista käyttäytymistä aivan eri suuntaan kuin mihin se diktatuurissa tai kansanvallassa kehittyy. Jos henkilö ei itse tunne oikein hyvin jotain asiaa eikä hänellä ole teoreettista mahdollisuutta nojata auktoriteetin voimaan eikä myöskään yleiseen mielipiteeseen, kuten aidossa demokratiassa, hän ei mielellään ota asiasta päättämisen vastuuta ja pidättäytyy äänestyksestä. Tähän liittyy nimittäin sellainen tärkeä asia, kun ääniä ei lasketa, että äänellä on merkitys vain siinä tapauksessa, että se tulee valituksi: kenenkään ei siis kannata äänestää vain joukon mukana, sosiaalisesta paineesta.

Tällä voidaan ajatella olevan kahdenlaista vaikutusta. Ensiksikin asioista päättäjiksi valikoituvat vain ne, jotka itse tuntevat mahdollisimman hyvin käsiteltävät asiat. Ja toiseksi käsiteltäviksi asioiksi nousevat vain sen suuruiset asiat, joista päättämisen vastuun voi yksi henkilö yksin kantaa eli jotka ovat selitettävissä yhden yksilön ajatuksilla eli yleensä ajatuksellisesti, sillä tämähän on ajatuksen maksimikoko. Näin asiantuntijoiden valta omiin asioihinsa kasvaa, eikä vain huipulla vaan järjestelmän koko laajuudella, myös jokaisen kansalaisen suhteessa omiin asioihinsa: ihmisten mahdollisuudet päättää omista asioistaan yksilöllisesti, mutta silti yhteiskunnan hyväksymällä tavalla, paranevat. Samasta syystä tällöin päätettäviksi nousevat vain niin suuret kysymykset, joiden mahdolliset seuraukset eivät ylitä yksilön tietämiä asioita eli joiden ratkaisuvaihtoehtoihin ei liity yksilön ajatuksella tavoittamattomia riskejä.

Diktatuureissa ja kansanvalloissa on aivan päinvastoin. Diktatuurissa koko yhteiskunta on yksi yhteisen tiedon ja vastuun kantava ryhmä. Johtaja toimii kansan “valtuuttamana” sen parhaaksi ja kansa toimii johtajan päätösten mukaan yhteiseksi hyväksi. Siksi kenelläkään ei ole asioiden kehittymisestä lopullista henkilökohtaista vastuuta vaan jokainen voi vetäytyä yhdessä hyväksytyn yhteisen ajatuksen taakse. Tästä syystä diktatuurissa ei ole mitään sellaista mekanismia, joka automaattisesti johtaisi päättämään asioista ne henkilöt, jotka tuntevat parhaiten kunkin asian. Diktatuuri nostaa mieluummin päättämään kaikista asioista ne henkilöt, jotka tuntevat parhaiten yhden asian, diktatuurin edun, ja tulokset ovat sen mukaisia. Samasta syystä diktatuurit ovat myös alttiimpia nostamaan käsiteltäväksi ja päättämään niin suuria kysymyksiä, että ne merkitsevät ajatuksellisesti käsittämätöntä riskinottoa.

Kansanvaltainen hallitusmuoto ei jää tässä suhteessa paljoa jälkeen diktatuurista. Kansanvallassa päätöksentekijän henkilökohtainen vastuu voidaan aina siirtää enemmistölle, joka on valtuuttanut hänet tekemään päätöksen yleisen mielipiteen mukaan.

Asioista päättämään eivät suinkaan nouse ne henkilöt, jotka tuntisivat asiat parhaiten vaan ne, joiden toiveet tai kuvitelmat asioiden ratkaisuista miellyttävät parhaiten enemmistöä. Laajan tuntuisen vastuutaustan vuoksi – sata miljoonaa ihmistä ei voi olla väärässä – myös demokraattiset yhteiskunnat uskaltavat ryhtyä sellaiseen vähin erin, mutta laajalla alueella tapahtuvaan kehityskulkuun, joka kokonaisuutena merkitsee valtavaa riskinottoa.

Se innokkuus, jolla diktatuurissa kansalaiset ahdistetaan kaikissa asioissa yhteiseen ajatteluun ja käytäntöön, vaikka heillä olisikin taipumus olla joistakin asioista eri mieltä, ja jolla kansanvallassa kansalaisia patistetaan vaaleihin, vaikka he eivät ymmärtäisikään tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä tuon taivaallista, voidaan nähdä myös tässä valossa: kyse on päättäjien tarpeesta siirtää vastuu laajemmalle. Mitä vähäisempi tieto ja ymmärrys jonkin laajan asian käsittelyyn liittyy, sitä suuremman massan ja energian tästä asiasta päättäminen tuekseen vaatii.

Aidossa demokratiassa vastuun suunta on päinvastainen. Vastuuta siirretään yksityisten ihmisten tiedoille ja ymmärryksille eikä massalle ja energialle. Silloin on odotettavissa, että poliittisiin vaaleihin osallistutaan hyvin vähän ja vain ne osallistuvat, jotka katsovat tuntevansa asioita. Kun tasa-arvoisuus on viety niin pitkälle, että kaikilla on tarvittaessa yhtä suuri mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnan kehittämiseen eli kun yhteiskunnan järjestyksellinen järjestys on mahdollisimman pieni, todellinen tarve poliittiseen vaikuttamiseen ja politiikan suunnan muuttamiseen vähenee. Tämä merkitsee kaikenlaisen poliittisen toiminnan ja siihen kuluvan energian vähenemistä, aseiden käyttö mukaan lukien. Se merkitsee toisin sanoen kääntymistä siihen suuntaan, jossa valtiovalta kuoleutuu.

Esimerkkinä jo tapahtuneesta samanlaisesta kehityskulusta voidaan ottaa kulttuurimme uskonnollisen valtarakenteen kehitys paavinkirkosta nykyiseen tilanteeseen. Erityisesti siellä, missä protestanttisuus on voittanut ja uskonnollinen elämä on tasa-arvoistunut ja tuonut maallikoille tarvittaessa mahdollisuuden vaikuttaa kirkollisiin asioihin, uskonnon merkitys ja siihen sisältyvä taloudellinen kulutus on vähentynyt. Uskonnollisen vapauden lisääntyminen on johtanut siihen, että kirkollisista asioista kiinnostuneita, joita aiemmin oli lähes sata prosenttia ihmisistä, on enää ehkä vain parikymmentä prosenttia ihmisistä ja kirkollisten asioiden hoitoon, joihin ennen käytettiin huomattava osa yhteisistä varoista, riittää nyt pari prosenttia kansan varoista.

Kun politiikan puolella edetään samaan, ihmisten poliittisen kulutuksen pieneneminen merkitsee todella suurta vähenemistä ihmisten ja luonnon voimavarojen kuluttamisessa.

Erilaisten järjestelmien kehittymiskyky

Kiinnitetään vielä huomio siihen, että henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvan järjestelmän mukaisessa tavallisessa äänestyksessä on tarpeen valita vain yksi päätös, jota sitten noudatetaan. Äänestysten yhteydessä ei tarvitse eikä pidäkään laskea, kuinka suuri ja keiden muodostama kannatus ja vastaavasti vastustus tehdyllä päätöksellä on puolellaan. Tällä ominaisuudella on pari mielenkiintoista seurausta.

Olipa poliittinen järjestelmä millainen hyvänsä, käytännössä yhteiskunnallinen kehitys valitsee vain yhden toteutumismuodon lukemattomista mahdollisista muodoista, joilla se voisi toteutua. Eikä tämä valiutunut muoto koskaan vastaa kenenkään yksilön ajatuksia tai yhteisön toiveita muuten kuin ehkä aivan pääpiirteissään ja hetkittäin. Näin ihmisten yhteiskunnalliset toiveet ja toteutunut käytäntö eroavat aina enemmän tai vähemmän toisistaan, olipa kyseessä kenen toiveet tahansa ja mikä käytäntö tahansa.

Toisaalta voidaan ainakin tämän kirjan teorian mukaan sanoa, että yhteiskunta rakentuu sitä paremmin mitä enemmän yhteiskunnan poliittisessa rakentamisessa noudatetut toiveet ja pyrkimykset vastaavat aikaansaatua yhteiskunnallista käytäntöä. Tarkoituksena on toiveiden ja todellisuuden lähentäminen kumpaakin muuttamalla.

Siinä kysymyksessä, kuinka hyvin yhteiskunnalliset toiveet vastaavat käytäntöä, on eräällä seikalla oleellinen merkitys. Yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttuessa muuttuvat myös ne asiat, jotka ovat käytännössä mahdollisia saavuttaa. Jos silloin pidetään sellaisista toiveista kiinni, jotka ovat jo muuttuneet mahdottomiksi saavuttaa, toiveet ja todellisuus vain erkanevat toisistaan. Tärkeää on toiveiden muuttumiskyky, jotta toiveet pysyisivät muun kehityksen mukana. Muuttumiskyky taas riippuu siitä, kuinka vahvaa on toiveiden ja ajatusten sitoutuminen vanhaan teoriaan ja käytäntöön. Tällaista sitoutuneisuutta voidaan nähdä olevan kolmea eri vahvuutta.

Yksilön mielipide on kaikkein sitoutunein olemassa olevan poliittisen tilanteen oikeuteen (tai vääryyteen) silloin, kun hän on ollut tekemässä (tai vastustamassa) siihen johtanutta päätöstä. Tällaiseen tilanteeseen joudutaan, kun yksilön mielipidettä kannatetaan laajasti ja se johtaa käytännön toimintaan. Tämänasteisesta sitoutumisesta omiin pyrkimyksiinsä on vaikea luopua, koska sen takana on muiden mielipiteitä ja käytäntöä. Seuraavaksi vaikeinta yksilön on luopua toiveesta tai ajatuksesta, jonka hän on tuonut ilmi ja joka on saanut muilta kannatusta, vaikkakaan se ei ole johtanut käytännön toimintaan. Helpointa yksilön on luopua sellaisesta mielipiteestä, joka ei ole saanut kannatusta tai jota hän ei ole edes kertonut muille. Tämähän noudattaa vain tässä esitettyä yleistä kolmijakoa, jonka mukaan ensin on tuntematon ajatus, toiseksi on samanlaisia ajatuksia ja kolmanneksi on niiden suhtautuminen erilaisiin ajatuksiin eli poliittiseen käytäntöön, ja sitä yleistä ominaisuutta, että mitä laajemmin asiat ovat toisissaan kiinni, sitä raskaampia ja vaikeammin liikutettavia ne ovat.

Kevyimmin ja nopeimmin kehittyvä on tämän mukaan sellainen yhteiskunta, jossa päätökset tehdään mahdollisimman vähällä sitoutumisella eli niin, että siihen mielipiteeseen, jonka mukaan päätös tehdään, sidotaan mahdollisimman vähän muiden ihmisten mielipiteitä. Tällä tavalla tapahtuu juuri kun noudatetaan aitoa demokraattista äänestysmenettelyä, koska siinä muiden kuin asiasta päättävän henkilön mielipide pysyy yleisesti tuntemattomana.

Jos yhteiskunnassa lähdetään mielekkään ideologian ja aidon demokratian osoittamaan suuntaan, se merkitsee ihmisten välisiä suhteita koskeville ajatuksille samanlaista vapautumista vanhan totuuden taakasta kuin luontoa koskeville ajatuksille tapahtui silloin, kun luontoa alettiin tutkia ja ymmärtää kokeellisen tiedon avulla ja irtauduttiin kirkon edustamasta auktoriteettitiedosta.

Tieto siitä, mikä yksityisille ihmisille – ja näistähän koko ihmiskunta muodostuu eikä päinvastoin – on hyväksi, saadaan vain yksityisiltä ihmisiltä. Sitä ei saada ihmismassoilta eikä sitä saada ylhäällä olevalta auktoriteetilta.

Järjestelmät toistensa rajatapauksina

Teoreettiselta kannalta on mielenkiintoista, että aitoa demokratiaa voidaan, kuten edellä on jo esitetty, käytännössä “venyttää” kohti kansanvaltaista järjestelmää muttei diktatorista järjestelmää. Kun henkilökohtaisille mielipiteille vaaditaan riittävän suurta lukumäärää päätöksen tekemiseen, päädytään enemmistövaltaan. Kansanvalta on tällä tavalla henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvan järjestelmän rajatapaus.

Toisaalta on kiintoisaa, että diktatuuri on samalla tavalla ymmärrettävissä kansanvallan rajatapaukseksi. Kun puhdas kansanvalta olisi sellainen järjestelmä, jossa kansalaiset suoralla kansanvaalilla ja enemmistöjä laskien päättäisivät jokaisesta yhteisestä asiasta, niin edustuksellisuuden asteet kasvattavat tätä kohti diktatuuria. Jos kansan enemmistö valitsee edustuston, jolle se antaa oman valtansa, jonka edustuston enemmistö valitsee keskuudestaan pienemmän edustuston käyttämään käytännön valtaa ja jos lopulta näin muodostunut pieni joukko valitsee enemmistöpäätöksellä keskuudestaan johtajan, jolle se siirtää kaiken valtansa, niin on päädytty täysin kansanvaltaisesti diktatuuriin, siis vaikka periaatteellinen valta pysyykin kansalla.

Tästä joudutaan analogiaan, joka sopii hyvin siihen kuvaan, minkä tässä esitetty teoria on jo edellä esittänyt. Järjestelmän rajatapaus on sen kriisitila, sen syntymisen tai häviämisen tila. Koska kehitys etenee kohti yhä ”entrooppisempia”, vähemmän järjestystä sisältäviä yhteiskuntajärjestelmiä, pitkällä aikavälillä suunta on diktatuurista kansanvaltaan ja kansanvallasta aitoon demokratiaan.

Silloin diktatuurin kriisitila on edellytys kansanvallan synnylle eli diktatuurin kriisin kautta kulkee ainoa tie kansanvaltaan. Kansanvalta näyttää diktatuurin puolelta katsottuna järjettömältä, koska kansanvallassa yhteiskuntaa johtamaan voivat päästä asioista tietämättömät talonpojat ja työläiset, ja koska edessä on näkyvyyden estävä kriisi. Toisaalta kun kansanvaltaan on siirrytty, diktatuuri näyttää huonolta järjestelmältä ja siihen taantumista pyritään välttämään.

Vastaavasti silloin kansanvallan kriisitila on edellytys aidon demokratian synnylle. Aito demokratia näyttää kansanvallan puolelta katsottuna järjettömältä, koska siinä kenen hyvänsä tavallisen ihmisen mielipide voi johtaa yhteiskunnan kehittymistä. Toisaalta, kun asioita ajatellaan aidon demokratian puolelta, kansanvalta tuntuu vanhalta ja huonolta järjestelmältä ja jos ja kun joskus on siirrytty aitoon demokratiaan, pyritään varmasti välttämään taantumista tilanteeseen, jossa enemmistöllä on taipumus kehittää itselleen diktatorista valtaa.

Tiedon kehitys eri yhteiskuntajärjestelmissä

Jotta yhteiskunta pysyy tasapainossa ja voi rauhassa kehittyä omaan suuntaansa, sen järjestelmään kuuluu mekanismi, joka pyrkii estämään sitä hajottavan tiedon syntymisen ja leviämisen. Yhteiskunnan virallinen tieto asettuu joidenkin yksilöiden tietoa vastaan. Näin muodostuvat toisaalta kansalaisten välistä tiedotusta rajoittava sensuuri ja toisaalta yhteiskunnan vallanpitäjien toimia koskevan tiedon salailu. Nämä tiedon kulkua rajoittavat toimet asettuvat erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä eri tasoille: sen menettelyn tasolle, jolla kunkin yhteiskuntajärjestelmän fyysinenkin tasapaino muodostuu.

Sen tähden diktatuurissa nämä tiedon lisääntymistä ja kulkua rajoittavat menetelmät ovat fyysisiä ja tarvittaessa väkivaltaisia. Yhteiskuntajärjestykselle epäedullisen tiedon levittäminen on fyysisen rangaistuksen uhalla kiellettyä. Vastaavasti kaikki sellainen vallanpitäjiä koskeva tieto, joka osoittaisi heidän olevan tiedoiltaan ja taidoiltaan tavallisia kuolevaisia, pidetään salassa. Siksi yhteiskunnallinen ja sen mukana tieteellinenkin tieto kasvaa ja leviää huonosti tällaisessa järjestelmässä.

Kansanvaltainen yhteiskunta ei tarvitse näin fyysisiä menetelmiä tiedon kulun rajoittamiseksi, paitsi niiden tietojen osalta, jotka liittyvät jotenkin diktatorisesti järjestäytyneisiin yhteiskuntiin. Kansanvallassa käytetään tiedon tasapainon säilyttämiseksi enemmistön painostusta, yleistä mielipidettä, ja tämä vaikuttaa jokaisen kansanvallassa elävän mielessä ja ajatuksissa ilman ulkoista painostusta. Sitä, joka ajattelee eri tavalla kuin muut, ei kannata kuunnella, koska sillä, joka ei yhdy yhteisiin tavoitteisiin, ei ole poliittista merkitystä.

Koska kyseessä on kenttäominaisuus, se vaikuttaa kansanvallan sisällä kaikissa asioissa, myös jokaisen yksilön suhteessa omiin ajatuksiinsa. Kansanvallan “ajatuspoliisi” estää jokaista kehittyneessä kansanvallassa elävää yksilöä, ketä enemmän ketä vähemmän, ajattelemasta omilla aivoillaan, pyrkimästä hänelle itselleen tärkeisiin päämääriin ja elämästä sisäisesti vapaasti, mikä sitten käytännössä ilmenee juuri siinä, ettei mitään tärkeää huvita ymmärtää eikä tehdä. Näin tämä seikka erottaa yksilöiden arvomaailman heidän ajatuksistaan ja tunteen heidän teoistaan. Tavallisten ihmisten itselleen tekemästä, mutta yhteiskuntarakenteesta johtuvasta todellisuudesta tulee arvo- ja tunnepuutteista: ei tiedetä mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää eikä oikein tunneta mitään, kunhan vain tehdään niin kuin muutkin, tai sitten ollaan muita vastaan. Silloin tehdään juuri sellaisia asioita, joiden seurauksia ei sitten halutakaan ja silloin ajatellaan juuri sillä tavalla, mikä ei anna ohjetta haluttuja tuloksia tuottavaan toimintaan.

Aidossa demokratiassa vanhan tiedon kulku ja erityisesti uuden tiedon syntyminen tapahtuu pienemmin vastuksin. Kun yhteiskunnassa jokaisen yksilön mielipiteellä on sen omalaatuisuudesta riippumatta todellinen mahdollisuus päästä yhteiseksi tiedoksi eli koettelemaan itseään todellisuuteen, niin se tarkoittaa yksilön mittakaavassa sitä, että hän on tunteiltaan vapaa ajattelemaan ja kehittämään mitä asioita tahansa niin pitkälle kuin ne ovat ristiriidattomia hänen tietämänsä todellisuuden kanssa. Uutta tietoa laajentavan ajatuksen rajoittavana poliisina ei ole se, mitä mieltä yksilö luulee diktaattorin tai muiden ihmisten siitä olevan, vaan se, kuinka hyvin tämä ajatus vastaa sitä tietoa, joka hänellä itsellään on ympäröivästä maailmasta.

Tässä ilmenee hyppäys seuraavaan ulottuvuuteen: ei ajatella eikä toimita sen mukaan, mitä mieltä muut olevat, vaan sen tietäen. Näin tunteet yhdistyvät ajatuksiin ja tekoihin ja hyviksi tiedetyille päämäärille tulee käytäntöön johtava arvojärjestys.

Siirtyminen toisesta tiedon rakenteesta toiseen tapahtuu silloin, kun vanhan rakenteen mukaista tietoa kasvattamalla ei enää saavuteta tiedon tasapainoa todellisuuden havaintojen ja järjestelmän antamien selitysten kesken. Tämän ehdon nykyinen yhteiskuntatieteellinen ja poliittinen tilanne näyttää täyttävän katsottiinpa tilannetta tieteen tai politiikan puolelta. Uusia yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten erilaisia ympäristömuutosten, työttömyyden ja uudenlaisen sosiaalisen käyttäytymisen aiheuttamia ongelmia, syntyy kehityksen mukana nopeammin kuin niitä pystytään nykyisellä tieteellisen tiedon rakenteella selittämään ja selvittämään. Vaikka uusi tieto lisääntyy kuinka nopeasti, sen aiheuttamat ongelmat lisääntyvät vielä nopeammin: jokainen uusi erillinen tieto tekee kokonaisuuden ymmärtämisen entistä vaikeammaksi.

Kun vanhassa kaksiulotteisessa poliittisessa käytännössä pyritään ratkaisemaan uusia yhteiskunnallisia ongelmia, sieltä ei löydy yksityisten ihmisten luovaa tietoa vapauttavaa menettelyä vaan näissä järjestelmissä täytyy käyttää kieltoja, vastavoimaa: väärä tieto ja pahuus on poistettava maailmasta. Tällöin väkivalta, tunteettomuus ja luonnon hävittäminen on toistaiseksi puolustettavaa ja välttämätöntä. Erityisesti oikein “hyvään” yhteiskuntaan pyrkivät ihmiset tarvitsevat erityisen paljon valtaa, jotta he voisivat ohjata muita tähän päämäärään.

Kaksiulotteisen rakenteen sisältä ei voida huomata tämän “työn” reaalista, luontoon ja yksilöihin nähden kannattamattomuutta, sillä näiden rakenteiden sisällä tämä “pahaa” vastustava työ on arvostettua ja siitä kannattaa maksaa palkkaa siinä kuin muistakin töistä – ja yleensä vähän enemmänkin.

Kolmannesta suunnasta katsottuna tässä käy kuitenkin samalla tavalla kuin käy, jos kepistä yritetään katkaista “huonompi” pää pois: keppi kyllä lyhenee, mutta molemmat päät pysyvät. “Hyvää” valtaa ja “huonoa” valtaa ei voida erottaa toisistaan, mutta ulkopuolelta voidaan vallan materi-aalinen kuluminen, kepin lyheneminen, kyllä todeta: on olemassa suu-rempaa ja tuhlaavampaa valtaa käyttäviä yhteiskuntarakenteita ja pienempää ja vähemmän tuhlaavaa valtaa käyttäviä rakenteita.

Kaikki ajatukset, joiden mukaan kansanvallan tai diktatuurin sisällä voidaan yhteiskunnan roolia vähentää ja valtaa hajauttaa, jos vain osataan valita oikeat miehet johtoon ja jos vain ihmisistä tulee rauhallisia ja järkeviä, ovat utopistisia. Näiden toiveiden toteutuminen on vielä kauempana epämääräisyydessä kuin tässä kirjassa esitetyn uuden järjestelmän toteutuminen siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole mitään käytännöllistä tietoa siitä, kuinka osaisimme valita oikeat miehet johtoon ja kuinka osaisimme muuttaa ihmiset rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, mutta meillä on tässä esitetty käytännöllinen tieto siitä, kuinka uusi, tiedon kehittymiselle avoimempi järjestelmä rakennetaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s