Teoksesta:

Uusi
yhteiskuntajärjestelmä

Teoria vähän luontoa kuluttavasta 

yhteiskunnasta

 

Omistettu vaimolleni Kristiinalle ja lapsilleni
Tuomakselle, Eerolle ja Marjalle

 

MATTI HYRYLÄINEN

Vuonna 1987 julkaistun teoksen uudistettu laitos

© 2016 Matti Hyryläisen perikunta

Kustantaja: BoD – Books on Demand, Helsinki, Suomi

Valmistaja: BoD – Books on Demand, Norderstedt, Saksa
YHTEYSTIEDOT
Myynti ja tilaukset

http://www.bod.fi

info@bod.fi

ISBN 9789515684776

 

Sisällys

Lukijalle 7

I osa

IDEOLOGIA

Uskonnollinen selitys 11
Tieteellinen selitys 12
Mielekäs selitys 14
Todellisuudessa toimiva mielekkyys 20
Mielekkyyden määritelmä 22
Mielekkyys kenttänä 27
Muodon kolmiulotteisuus 30
Kolmiulotteinen yhteiskuntarakenne 32
Kristillinen maailmankuva 35
Marxilainen maailmankuva 39
Kriisin merkitys kiertokulussa 43
Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kriisi 48

II osa

POLITIIKKA

Poliittisten järjestelmien kehitys 50
Nykyisten poliittisten järjestelmien tulevaisuus 52
Uuden järjestelmän mahdollisuus 54
Poliittisten järjestelmien eroavuudet 64
Aito demokratia 57
Läntinen poliittinen perinne 69
Kommunistinen perinne 60
Ideologinen tyhjiö 61
Poliittisten järjestelmien tasapaino 64
Eri järjestelmien rakenteellinen kulutus 66
Poliittisen päätöksen arvo 68
Yhdistävä kiertokulku 71
Aidon demokratian käytäntö 72
Sovellutus perinteiseen hallintomalliin 75
Äänestysmenettelyn merkitys 80
Henkilövaalit 84
Aito demokraattinen puolue 86
Järjestelmällinen järjestyksettömyys 87
Yksilöllinen vastuu ja asiantuntevuus 90
Erilaisten järjestelmien kehittymiskyky 95
Järjestelmät toistensa rajatapauksina 97
Tiedon kehitys eri yhteiskuntajärjestelmissä 98

III osa

TALOUSELÄMÄ

Yhteiskunta taloudellisena järjestelmänä 102
Taloudellisen tiedon vajavaisuus 103
Missä sitten on ratkaisu? 105
Nykyisen talouden perusrakenne 106
Kolme eri hintajärjestelmää 108
Aidon markkinatalouden idea 110
Talouden kolmiulotteinen rakenne 112
Kapitalismin kehitys 115
Kapitalistis-sosialistisen talouden kehitys 119
Globaali kapitalistinen kilpailu 121
Uudet poliittiset mahdollisuudet 123
Talousjärjestelmät ja luonto. 126
Aidon markkinatalouden käytäntö 129
Markkinatietojen avoimuus 129
Raha arvon mittana 132
Raha kaupan kohteena 135
Tavallinen kaupankäynti 141
Kuluttajien ohjaama tuotanto 144
Omaisuuden hallinta 146
Keinottelu 149
Henkisen työn laatu ja määrä 152
Taiteen, tieteen ja keksintöjen kauppa 154

Tekniikan kehityksen suunta 159
Yhteiskunnallinen säätely 161
Verotuksen perusteista 165
Tuotannon verotus 166
Yhtiöiden verotus 170
Kollektiivisen omistuksen haitat 171
Kuluttajasuoja 173
Työn arvo 175
Perustulo 178
Suuri saneeraus 186
Yksilö, yhteiskunta ja maailma 191

Loppusanat 198

Advertisement

Lukijalle

“Viime aikoina on syntynyt aivan uusi kirjallisuuden muoto, jota voitaisiin sanoa vaikka eloonjäämiskirjallisuudeksi. Se käsittää Rooman klubin papereista lähtien lukuisia kirjoja, joissa esitetään vakuuttavia seikkoja sellaisen näkemyksen puolesta, jonka mukaan nykyisellä maailmanmenolla joko yhteiskunnat ajautuvat niin pahoihin sotiin tai luonto tuhoutuu niin lopullisesti, että nykyisenlainen ihmiskunta häviää maan päältä.

Ne päämäärät, jotka ihmisten tai yhteiskuntien pitäisi saavuttaa, jottei tuhoa tapahtuisi, esitetään kaikissa tällaisissa kirjoissa hyvin yhdensuuntaisina: kansakuntien välisiä ristiriitoja käsiteltäessä olisi päästävä nykyisestä aseiden käytöstä rauhanomaisiin ratkaisuihin ja luonnon kulutusta olisi vähennettävä niin, ettei sen kestokyky ylity. Nykyinen kehityssuunta, joka johtaa yhä materialistisempaan ja luontoa kuluttavampaan maailmaan, olisi muutettava päinvastaiseksi.

Mitä sitten tulisi tehdä? Tähän kysymykseen ei vielä ole osattu juuri vastata. Useimmiten koko kysymys on sivuutettu ikään kuin epäasiallisena: yhteiskunnalliset teoriat katsotaan niin erilaisiksi kuin käytäntö. Tietysti on vastattu myös: “Meidän on ajateltava asioita aivan uudella tavalla” tai: “Meidän on muutettava yhteiskuntaa niin, ettei luontoa päästä tuhoamaan”. Mutta miten meidän tulisi asioita ajatella tai millä käytännön menetelmillä yhteiskunta voitaisiin muuttaa, jotta päästäisiin toivottuihin tuloksiin?”

Vuoden 1987 painos alkoi edellisillä sanoilla ja ne ovat tänään ainakin yhtä ajankohtaisia kuin neljännesvuosisata sitten. Maailman poliittiset ja taloudelliset ongelmat ovat pitkälti samoja kuin ennenkin. Aseita tuotetaan ja käytetään entiseen tahtiin. Luonnon kuormitusta ei ole pystytty vähentämään. Yleisen vaurauden kasvusta huolimatta köyhien määrä lisääntyy.

Ehdotetut parannuskeinotkin ovat pitkälti pysyneet samoina, yksittäisinä reaktioina esiin tulleisiin ongelmiin. Kun kalat hupenevat meristä, säädetään kalastuskiintiöitä, vaikka tiedetään sen suosivan suurkalastajia ja aiheuttavan työttömyyttä pienempien keskuudessa. Kun maaöljyn tuotanto uhkaa vähetä, lisätään kasvisperäisten öljyjen tuotantoa, vaikka tiedetään sen nostavan ruuan hintaa. Kun maailma koetaan liian maskuliiniseksi ja väkivaltaiseksi, vaaditaan naiskiintiöitä, vaikka aggressiivisia naisiakin löytyy joka tarpeeseen. Kun rikkaiden talous uhkaa lamaantua liialliseen lainanantoon, annetaan heille lisää lainaa. Kun demokraattiset yhteiskunnat uhkaavat sortua epädemokraattisten käytäntöjen seurauksena, vaaditaan vahvempaa johtajuutta, diktatorisempaa hallintoa.

Tämän kirjan mukaan edellä kuvatut ongelmat eivät ole erillisinä ratkaistavissa. Kaikilla niillä on yhteinen ideologinen perusta ja niin kauan kuin se on vallassa, olennaista muutosta parempaan maailmaan ei tapahdu. Kyseessä on ”kasva ja valtaa” ideologia. Sillä on uskonnollinen perusta, ainakin lännessä, ja poliittinen tuki kaikkialla. Ongelmaksi on muodostunut talous. Kasva ja valtaa talous on monella tavalla tuhoamassa yhteisen taloutemme perustaa, luontoa ihmisineen. Syy on selvä: maailman talouden kehittyessä yhdeksi globaaliksi taloudeksi, sillä ei ole enää mitään yhteistä syytä kasvaa, koska uutta vallattavaakaan taloutta ei ole; marsilaisillahan ei ole taloutta vallattavaksi. Siten kasva ja valtaa talous on yhä voimakkaammin kääntyvä itseään vastaan ja se merkitsee vastakohtaisuuksien syvenemistä, heikompien alistamista, luonnon kuormituksen kasvua ja jossain vaiheessa suurta katastrofia.

Mikään sen vähempi ei ratkaise kyseistä ongelmaa kuin kokonaan uusi ideologia, joka luo perustan nykyistä vähemmän aggressiiviselle politiikalle ja nykyistä vähemmän kuluttavalle taloudelle. Sellaisen esittäminen on tämän kirjan tarkoitus.

Koska kirjan perusta on ideologinen, sen esittämät käytännöt ovat ideaalisia. Ne näyttävät silti suunnan, mihin tulisi edetä niin pitkälle kuin se tässä monikulttuurisessa maailmassa on mahdollista. Asian tekee kuitenkin helpommaksi se, että tässä esitetyn ideologian mukaan rakennettu yhteisö sietää enemmän monikulttuurisuutta kuin nykyinen.

Kirja rakentuu kolmen ihmiskunnan kehitykselle olennaisen käsitteen, ideologian, politiikan ja talouden, pohjalle. Ajatus on se, että alussa on sana, usko johonkin ilmaisuun siitä, miten asioita hoidetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi. Tätä kutsun ideologiaksi. Se määrittelee poliittisen rakenteen; miten hallitsijat valitaan ja miten he hallitsevat. Ideologiat kilpailevat vallasta poliittisella kentällä ja voittajat sanelevat myös talouden tavat ja säännöt. Talous mittaa poliittisen toiminnan menestystä ja antaa energiaa kansalaisille. Kaikkia tarvitaan. Sellainen yhteiskunta menestyy, jonka ideologia kehittyy muuttuvia poliittisia ja taloudellisia vaatimuksia vastaavasti.

Kaikkien osien lukeminen ei ole välttämätöntä vaikkakin suotavaa. Jos on kiinnostunut lähinnä taloudesta, mikä on tällä hetkellä kriittisin yhteisten huolien kohde, voi hyvin lukea vain kirjan kolmannen, taloutta koskevan osan.

Osia yhdistävä keskeinen käsite on tieto; kehitys on tiedon, yleisesti ottaen informaation, kehittymistä. Kirjan esittämä ratkaisu on yksinkertainen. Olennaista on löytää tieto siitä, miten sellainen globaali yhteisö eri tasoilla rakentuu, jossa yksittäisten ihmisten omaksumat tiedot parhaiten kehittävät yhteisen tietouden aluetta.

Tämä kirja ei ole tarkoitettu tiedemiehille, ei poliitikoille eikä talousjohtajille. Heitä kiinnostavista kysymyksistä on jo aivan riittävästi kirjoitettu muualla. Tämä on tarkoitettu tavallisille kansalaisille, jotka ovat huolissaan politiikan ja talouden nykyisestä tilasta. Tämä on yhdistäväksi aatteeksi mutta myös uudenlaisen käytännön esittäväksi vaihtoehdoksi kaikille niille, jotka ovat kriittisiä nykyisenkaltaiselle poliittiselle järjestelmälle ja sille rakentuvalle, pankkien ja suuryhtiöiden valtaan perustuvalle taloudelle.
Vihdin Oravalassa huhtikuussa 2012
Matti Hyryläinen

Postuumisti

Matti Hyryläinen kuoli keväällä 2013.
Tämä teos on julkaistu hänen toivomuksestaan.

Matti Hyryläisen perikunta

I osa: Ideologia

  • Uskonnollinen selitys 
    Tieteellinen selitys 
    Mielekäs selitys 
    Todellisuudessa toimiva mielekkyys 
    Mielekkyyden määritelmä 
    Mielekkyys kenttänä 
    Muodon kolmiulotteisuus 
    Kolmiulotteinen yhteiskuntarakenne 
    Kristillinen maailmankuva 
    Marxilainen maailmankuva 
    Kriisin merkitys kiertokulussa 
    Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kriisi 

Uskonnollinen selitys

Uskonnollista selitystä ei ole olemassa ilman “ylhäältä” annettua ilmoitusta siitä, mikä on ihmisten ja yhteiskunnan tarkoitus. Yhteiskunnallisten arvojen perustaksi oletetaan jokin absoluuttinen totuus, jonka asettaminen kyseenalaiseksi on mahdotonta edes yhteisön johtajille. Tässä mielessä uskonnollisuus on yliyhteisöllistä ja yliyksilöllistä.

Perinnäisesti tällainen ilmoitus saadaan profeettojen yms. viisaiden välittämänä kaikkein ylimmältä auktoriteetilta, jota kutsutaan jumalaksi. Yleensä tämä jumalalta tai hänen edustajaltaan saatu ilmoitus merkitään muistiin kirjoitukseksi, joka muodostaa jatkuvasti saatavilla olevan, periaatteessa saman, mutta erilaisille tulkinnoille alttiin selitysperustan yksilöiden tekojen yhteiselle tarkoitukselle.

Koska millään ilmoituksella ei ole merkitystä ilman tulkintaa, käytännössä ilmoituksen tulkitsijat määräävät ensimmäisinä ihmisen yhteiskunnallisesta tarkoituksesta. Ylhäältä annetun tarkoituksen mallin mukaan tulkitsijat järjestyvät ylhäältä alas tarkoituksia antavaksi hierarkkiseksi uskonnolliseksi valtarakenteeksi, jolle syntyy näin poliittista, alempia ihmisiä määräilevää ulottuvuutta. Tarkoituksena on toteuttaa jumalan tahto, jota jotkut ihmiset tulkitsevat paremmin kuin toiset: muiden on toimittava sitten heidän määräystensä mukaan.

Siten seuraavaksi ilmoitus oikeista asioista saadaan poliittisten valtarakenteiden kautta. Ryhmä ihmisiä ilmoittaa poliittiseen voimaansa tukeutuen, että he ovat ylhäällä ja muut ovat alhaalla: yksilöiden tarkoitus on vahvistaa ylhäällä olevien valtaa alhaalla oleviin. Näin syntyy autoritaarinen poliittinen valtarakenne, joka perustuu uskonnolliseen, kansalliseen, rodulliseen tai muuhun sellaiseen paremmuuteen, jolle ei ole muuta perustetta kuin usko tähän paremmuuteen. Tällöin yhteiskunnan tarkoituksena on todistaa tämä paremmuuden realistisuus alistamalla muut yhteiskunnat sen vallan alle ja yksilön tarkoituksena on toteuttaa poliittisessa valtarakenteessa ylhäällä olevien tahto.

Poliittinen voimainkoitos vaatii kuitenkin paljon yhteisiä voimia ja yhteiskunnan yhteiseen talouteen siirtymisen. Talousjärjestelmästäkin tulee ylhäältä ohjattu ja sen tehtävänä on palvella yhteiskunnan uskonnollisia ja poliittisia tarkoituksia. Ihmisten perimmäisestä tarkoituksesta määrätään taloudellisten rakenteiden ilmoituksella. Uskonnolliseen totuuteen ja poliittiseen voimaan perustuva taloudellinen ryhmä sanoo olevansa ylempi, parempi kuin muut ja yksilön tarkoituksena on osoittaa, että näin on. Siten tämän mukainen taloudellinen rakenne muodostuu hierarkkiseksi valtarakenteeksi, jossa ylhäällä olevat tietävät yhteiskunnan taloudellisen tarkoituksen paremmin kuin alhaalla olevat. Ylempien antamien tietojen ja määräysten noudattamisesta tulee tavallisen kansan taloudellisen toiminnan tarkoitus ja koko kulttuurin tarkoituksesta tulee yhä valtakeskeisempi.

Tieteellinen selitys

Uskonnollisen, yhteisille tarkoituksille rakentuvan selityksen eräänlaisena vastakohtana on materialistinen tieteellinen selitys, joka ei tunne tarkoituksia eikä periaatteessa mittaamattomia arvoja. Tällaisen selityksen mukaan ihmisten teot ovat, silloinkin kun ne tähtäävät johonkin tarkoitukseen, vain mekaanisia seurauksia niihin vaikuttaneista syistä.

Tiukan materialistisessa selityksessä yhteiskunta hajoaa yksilöiksi, yksilöt biologiaksi ja biologia kemiaksi ja fysiikaksi, joka hajoaa sattumaksi ja välttämättömyydeksi. Tämän mukaan yhteiskunnallistenkin tapahtumien syyt saavat periaatteessa alkunsa sattumista ja seuraavat toisiaan välttämättömyyksien ketjuina. Ja koska tämä periaate on jatkuva, myös tulevaisuus on tällä tavalla määrätty sattuman ja välttämättömyyden toteutumiseksi.

Mielekkääksi itsensä tuntevan ihmisen kannalta katsoen – ja kukapa ei näin joskus tuntisi – tällainen tieteellinen ajattelutapa on kuitenkin ristiriitainen. Yksilöllisessä kokemusmaailmassa on selvästi olemassa mieli, joka ohjaa yksilön reaalista toimintaa: sitä ja sitä asiaa pidän itselleni edullisena ja ne pyrin toteuttamaan, kun taas tuo ja tuo asia ei ole minun mieleeni ja niitä pyrin välttämään. Kuitenkaan sattumassa ja välttämättömyydessä ei ole sijaa mielekkyydelle. Näistä ei voida mitenkään, “sattumankaan” avulla rakentaa mielekkyyttä. Kysymys ei ole teknisestä tai fyysisestä mahdottomuudesta vaan määrittelyn mukaisesta, käsitteellisestä mahdottomuudesta. Mielekkyys on tahtoa ja ymmärtämistä, sattuma on tahtomattomuutta ja ymmärtämättömyyttä.

Tämä materialistisen tieteen kaksijakoisuus on tavallaan hyvin samanmuotoinen kuin uskonnollinen kaksijakoisuus. Uskonnossa ilmoitetaan (pohjimmiltaan) perustelematon tieto “oikeasta” tulevaisuudesta, tieteessä ilmoitetaan (pohjimmiltaan) perustelematon “oikea” selitys menneisyydelle. Mutta koska menneisyydet ja tulevaisuudet ovat saman periaatteen alaisia, näistä malleista tulee päällekkäisiä kilpailijoita. Ei voida oikein ajatella, että menneisyys on ollut sattumaa ja välttämättömyyttä, kun taas tulevaisuudessa toimii jonkinlainen tarkoituksenmukaisuus. Näin kaikesta tulevia yhteiskunnallisia tarkoituksia näkevästä ajattelusta tulee materialistisen tieteellisessä katsannossa “epätieteellistä” ja menneitä syitä tutkivasta ajattelusta uskonnollisesti katsoen yleensä “harhaoppista”.

On mielenkiintoista, että kummankin selitysmallin sisältämä kehitysoppi on rakenteeltaan hyvin samanmuotoinen. Uskonnollinen selitys sisältää paitsi Jumalan tahdon myös sitä vastustavan tahdon, joka ilmenee muun muassa joidenkin ihmisten tahtoina. Esimerkiksi juutalais-kristillisen käsityksen mukaan Jumala loi maan mieleisekseen ja se oli alussa kokonaan Jumalan tahdon alainen. Mutta sitten hän loi maailmaan hyvän ja pahan tiedon ja ihmisen. Samalla tietoisuuden, mielekkyyden luominen teki maailmasta sellaisen, jonka ei kokonaan enää voitu katsoa tottelevan Jumalan tarkoitusta: yksityisen ihmisen mielekkyydessä oli kehittynyt jotain, jota ei voitu kokonaan selittää Jumalan absoluuttisella kaikkivaltiudella. Sillä kuinka ihmisen tarkoitus voisi olla Jumalan tarkoitusta vastaan, jos Jumala määrää kaiken tarkoituksen?

Materialistisesti tieteellisen selityksen mukaan taas maailma oli alussa kokonaan sattuman vallan alainen. Siinä ei ollut elämää eikä mielekkyyttä vaan kaikki tapahtumat olivat selvästi fysiikan sokeita lakeja noudattavia asioita. Mutta sitten sattuma loi siihen elämän ja ihmisen. Ja samalla maailma muuttui sellaiseksi, että siinä oli toisaalta mielekäs selittäjä ja toisaalta mieletön, periaatteessa sattumanvarainen selityksen kohde. Oli syntynyt jotain, joka ymmärryksellään toimii sattumaa vastaan. Mutta miten ymmärrys voisi olla olemassa, jos kaikki on periaatteessa sattumaa, asiaa, jota ei ymmärretä?

Tämä absoluuttisen sattuman käsitteeseen liittyvä tieteellisen maailmankatsomuksen ristiriita on yhtä ratkaisematon – vaikkakaan ei tietenkään nykyään niin tunnettu ja myönnetty – kuin absoluuttisen Jumalan käsitteeseen liittyvä uskonnollisen maailmankatsomuksen ristiriita.

Absoluuttisen sattuman käsitettä voidaankin verrata absoluuttiseen jumaluuteen ja absoluuttiseen maailmaneetteriin. Se on jokin paikallaan oleva ominaisuus, jota kukaan ei ole nähnyt ja jonka toimintaa kukaan ei ole osannut selittää, mutta jonka suhteen ajatellaan voitavan verrata erilaisten “epäsattumanvaraisuuksien” (eli mielekkyyksien) määriä aivan kuten tarkoitusten “hyvyyksiä” ajateltiin voitavan mitata Jumalan tahdon suhteen tai kappaleiden “nopeuksia” kuviteltiin voitavan mitata maailmaneetterin suhteen. Eteenpäin päästään nykyisessäkin ongelmassa vasta, kun luovutaan tällaisesta absoluuttisuudesta.

Mielekäs selitys

Tämän päivän yhteiskunnallinen maailma – ainakin sen juutalais-kristilliseen perinteeseen kuuluva osa, jota tässä kirjassa lähinnä tarkastellaan – rakentuu edellä kuvatulla tavalla uskonnollisen ja materialistisesti tieteellisen maailmankuvan päällekkäisyydelle. Siitä kuitenkin puuttuu yksi olennainen osa, mielen vaikutus.

Mielekäs maailma ei rakennu ylhäältä annetulle absoluuttisille arvoille eikä myöskään absoluuttisen sattuman käsitteeseen. Tarkoituksellisuus, arvot ja mielekkyys ymmärretään tässä periaatteessa hyvin tavanomaisella tavalla. Kun esimerkiksi jonkun henkilön tarkoituksena on päästä tulevaisuudessa työpaikkansa osastopäälliköksi, osastopäällikkyydellä on hänelle arvoa ja siihen pyrkiminen on hänelle mielekästä. Jonkun toisen henkilön tai saman henkilön toisella sijalla tai toisena aikana päällimmäisenä tarkoituksena taas saattaa olla asunnon tai esimerkiksi vain paidan hankkiminen. Silloin se on arvokasta ja siihen tähtäävä toiminta on mielekästä. Tällä tavalla tarkoitukset, arvot ja mielekkyydet ovat henkilökohtaisia, ajasta riippuvia ja sisäkkäisiä.

Sama pätee yhteiskuntien tasolla. Jonkin yhteiskunnan tarkoituksena on esimerkiksi lisätä poliittista voimaansa aseistuksen avulla, jolloin se on arvokasta ja mielekästä sen näkökulmasta katsottuna. Jollekin toiselle yhteiskunnalle, tai samalle toisena aikana, taas saattaa olla tärkeämpää pyrkiä taloudelliseen yhteistyöhön muiden yhteiskuntien kanssa ja se pitää siihen tähtäävää toimintaa mielekkäänä. Kuitenkin niin, että alkuperäinen kokija on aina yksilö, joka asettaa yhteisölleen tarkoituksia.

Yhteiskunnallisia, yksilöllisiä, eriaikaisia ja päällekkäisiä arvoja ja tarkoituksia on maailmassa lukematon joukko, ja tässä ajatusrakenteessa lähdetään siitä määritelmästä, että ne ovat aina hyviä, oikeita ja todellisia omasta näkökulmastaan ja omana aikanaan arvioituna. Kun henkilö pyrkii osastopäälliköksi, se on hänelle sillä hetkellä arvokasta, vaikka se joidenkin toisten mielestä olisikin epäedullista jopa hänelle itselleen ja vaikka osastopäällikkyys ei sitten myöhemmin osoittautuisikaan sillä tavalla hyväksi päämääräksi kuin hän oli kuvitellut.

Toinen asia on, että se mitä kukin yksilö tai yhteiskunta haluaa ja pitää pyrkimisen arvoisena on riippuvainen siitä, mitä muut ihmiset tai yhteiskunnat pitävät arvokkaana. Yksilöiden yhteisistä arvoista kasvaa yhteiskunnallisia arvohierarkioita, joiden erästä astetta osastopäällikkyyskin ilmentää. Nämä yhteiset arvot ovat vaikuttamassa kunkin yksilön arvomaailmaan samalla kun hänen omat arvostuksensa rakentavat yhteisiä arvoja.

Kolmas asia on, että arvojen ja arvohierarkioiden muodostuminen on riippuvainen fyysisistä realiteeteista. Alhaalta kasvaviin arvoihin liittyy aina jokin materiaalinen asia, joka ilmaisee sen saavuttamisen ja jolla on näin myös omaa arvoa kuten esimerkiksi osastopäällikön palkalla. Kaikenlaisiin päämääriin pyrkimisessä tarvitaan materiaalisia keinoja, joilla niihin ajatellaan päästävän. Jos esimerkiksi tarkoituksena on tehdä paita, ensin on hankittava puuvillaa, sitten on hankittava koneita ja tehtävä kangasta, josta vasta voidaan ommella paita. Näitä fyysisiä edellytyksiä on silloin pidettävä myös arvokkaina ja näin muodostuu tiettyyn tarkoitukseen tähtäävä arvorakenne, joka on sidoksissa sen fyysisesti mahdolliseen toteutumismuotoon. Tämä rakenne muodostuu tiedoista ja ymmärryksistä, ajattelusta, joka tietysti kohdistuu koko ympäristöön, myös muiden yksilöiden arvostuksiin ja ajatuksiin.

Koska nämä kaksi arvojen ulottuvuutta ovat olemassa samanaikaisesti kuin ensimmäinenkin, se merkitsee sitä, että kukin arvoja mieltävä olento ottaa ne huomioon toiminnassaan. Kun esimerkkihenkilö pyrkii osastopäälliköksi, hänen tekoihinsa vaikuttavat kaikki hänen senhetkiset tiedostamattomat ja tietoiset halunsa, hänen tietoisuutensa muiden ihmisten arvoista ja hänen ymmärryksensä maailman toiminnasta. Teko ilmentää silloin arvovalintaa kaikkien enemmän tai vähemmän mahdollisiksi toivottujen ja ajateltujen tulevaisuuksien välillä.

Tällainen arvojen olemassaolo, niiden laajenemispyrkimys ja sitoutuminen käytännön realiteetteihin muodostaa kilpailun erilaisten arvohierarkioiden välille, jossa ne arvostusrakenteet vähitellen käytännössä voittavat, joiden rakenne vastaa pisimmälle fyysisesti realistisia toteutumismahdollisuuksia.

Mielekkäässä maailmassa arvot kasvavat alhaalta päin siten, että erilaiset ja eriaikaiset arvot ovat suhteellisia ja ne muodostavat tiedon ja ymmärryksen kanssa kehittyessään arvohierarkioita, jotka taas ovat suhteessa toisiin arvoihin ja hierarkioihin ja jotka muodostavat niiden kanssa yhä laajempia ja tärkeämpiä arvorakenteita, jotka jokainen ottaa joka hetki ymmärryksensä mukaan huomioon kaikessa toiminnassaan riippumatta siitä, ohjataanko häntä ylhäältä päin näiden arvojen kunnioittamiseen vai ei.

Esimerkiksi voidaan ottaa suhtautuminen sellaiseen arvoon kuin kristillisyys. Sehän on kulttuurimme eräs perustava arvo, jota kohti ihmisiä on aikojen kuluessa ohjattu vaivoja säästämättä. Uskonnollisen ajatusmaailman mukaan ihmisten kääntäminen ja vaadittaessa pakottaminen kristillisten arvojen kunnioittamiseen on hyvää ja tarkoituksenmukaista työtä, joka edistää kristillisen hyvän toteutumista. Jos ihmiset eivät ole tarpeeksi hyviä – kuten nykytilanteessakin voidaan sanoa – syy on siinä, ettei heitä ole vielä tarpeeksi taivutettu kristillisten arvojen noudattamiseen, ja parannuksena on opetustyön tehostaminen. Jos taas asioita ajatellaan niin, että mielekkyys ja arvot kasvavat alhaalta päin, silloin absoluuttisia arvoja ei ole olemassa, mutta niillä on suunta, mielekkyyden lisääntyminen.

On suhteellisia uskonnollisia arvoja, jotka muodostavat arvohierarkioita, jotka puolestaan käytännössä määräävät niiden keinojen ja päämäärien suhteet, joita kristillisyydessä nykyäänkin noudatetaan. Nämä arvot ovat kasvaneet vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa yksityisten ihmisten uskoista, tiedoista ja ymmärryksistä, profeetat mukaan lukien. Nämä arvojen suhteet ovat kunakin aikana jokaisen kulttuurin jäsenen sisäistämiä ja käyttämiä niin pitkälle kuin hän niitä tietää ja ymmärtää. Tämän mukaan yksittäisiä arvoja ei voida ylhäältä päin pakottaa ihmisille; kun näin menetellään, alistettu omaksuu sen arvosuhteena, asiana, jonka hän käytännössä ymmärtää todeksi: hyvää on se, että ylempi pakottaa alempaa.

Alhaalta kasvavan selityksen mukaan kaikki se, mikä kristillisissä arvoissa on hyvää, elämälle arvokasta ja ikuista, on olemassa ja jatkaa vaikuttamistaan ja lisääntymistään, vaikka ketään ei käännytettäisi kristinuskoon, vaikka ketään ei pakotettaisi noudattamaan kristillisiä tapoja, vaikka ketään ei rangaistaisi kristillisten arvojen loukkaamisesta ja vaikka kenellekään ei edes kerrottaisi mitään siitä, mikä on kulloisenkin virallisen tulkinnan mukaan kristillisesti katsoen hyvää ja mikä huonoa. Tiedettyjen asioiden kertominen riittää. Nykyhetki, sisältäessään tiedon menneisyydestä, sisältää jo itsessään kaiken sen, mikä kristillisyydessä on arvokasta. Tämän näkemyksen mukaan Jeesuskaan ei ollut ylhäältä päin ihmisiä määräävä Jumala vaan alhaalta silloiseen uskonnolliseen arvomaailmaan kasvanut poika, josta tuli esimerkkinsä eikä materiaalisen valtansa avulla opettaja.

Jos tällaiseen ajatteluun yhdistyy uskonnollinen näkemys, niin kuin joskus käy, jumala puhuttelee ihmistä alhaalta päin. Kedon kukissa, taivaan linnuissa, lapsissa ja alistetuissa; kaikessa siinä, mikä on yhteistä ja yleistä ja mistä päin elämä kasvaa, jumala ilmaisee sen, mikä on arvokkaampaa kuin ylhäältä päin määräileminen, pakottaminen ja sotiminen vääräuskoisia vastaan.

Toisena esimerkkinä tarkastellaan sellaista arvoa kuin “demokraattisuus”, joka ilmenee “enemmistön tahdon” kunnioittamisena. Tälle arvollehan länsimaiset poliittiset järjestelmät nykyään rakentuvat. Nykyisen länsimaisen ideologian mukaan se on absoluuttisesti kunnioitettava arvo, jota jotkut tosin tulkitsevat paremmin kuin toiset, niin kuin jumalan tahtoakin. Näin poliittinen arvohierarkia muodostuu sen mukaan, missä järjestyksessä enemmistön tahdon toteutumista edistetään kaikkein parhaiten.

Jos jotkut ihmiset ovat tällaisen selityksen mukaan demokratiassa “pahoja”, se johtuu siitä, etteivät he arvosta oikeita asioita eli samoja asioita kuin enemmistö, jolloin tilanne korjataan niin, että enemmistö opettaa ja pakottaa heidät toimimaan arvojensa mukaan. Käytännössä se merkitsee yhä enenevää ja yhä yhdenmukaisempaan yhteiskuntaan johtavaa lainsäädäntöä – ja yhä suurempaa kaipuuta itsekkääseen yksilöllisyyteen niin kuin nykyään tapahtuu.

Kun demokraattisuutta tarkastellaan alhaalta kasvaneena arvorakenteena, jonka mukaan nykyinen länsimainen yhteiskunnallinen järjestelmä on ajan kuluessa muodostunut, se saa toisen sisällön. Silloin se on tavallisten ihmisten toiveiden, tietojen ja ymmärrysten vähitellen rakentama arvohierarkia, joka kehittyneimmissä yhteiskunnissa on voittanut diktatorisen, vielä ylempää ja ehdottomammin määrätyn arvojärjestelmän. Sen se on tehnyt siitä fyysisestä syystä, että demokratia on diktatuuria ”entrooppisempi” järjestelmä.

Mutta näin ajatellessa arvosuhteet rakentuvat ikään kuin poikittain demokratiaan nähden. Uuden ajatuksen mukaan demokratian kehittäminen yhä paremmaksi – mikä demokratiassa tarkoittaa yhä enemmistövaltaisemmaksi järjestelmäksi – ei ole oikea suunta, vaan on pyrittävä yhteiskuntajärjestelmään, joka asettaa ihmisten mielipiteet vielä tasa-arvoisemmiksi keskenään kuin nykydemokratiassa tehdään. Silloin joudutaan uuteen vielä ”entrooppisempaan” järjestelmään, joka siis suhtautuu demokratiaan samalla tavalla valtarakennetta loiventaen kuin tämä suhtautuu diktatuuriin.

Tällaisessa alhaalta päin kasvavassa maailmassa arvot ovat suhteellisia: minkään yksityisen arvojärjestelmän mukana ei kulje erityistä kiinteää arvojen koordinaatistoa, jonka mukaan voitaisiin nähdä, mikä on hyvää ja mikä huonoa, vaan jokainen henkilökohtainen ja ajallinen arvo kuljettaa mukanaan omaa koordinaatistoansa, jonka mukaan se arvioi toisten suhtautumisen itseensä. Sen mukaan asiat joko ovat samansuuntaisia eli “hyviä”, vastakkaissuuntaisia eli “huonoja” tai poikittaissuuntaisia eli “tuntemattomia”.

Pelkkä arvojen suhteellisuus, tavallinen yhteiskunnallinen relativismi ei kuitenkaan osoita mitään tietä yhteiskunnallisten asioiden kehittämiseen, koska tällaisen ajattelun mukaan ei ole mitään, mihin erityisesti kannattaisi pyrkiä – tilannehan on juuri tämä edellä esitetyssä tieteellisessä mallissa. Siksi jokin yleinen ja jokaiselle koordinaatistolle yhteinen ominaisuus on asetettava samaksi ja ylittämättömäksi ja katsottava, mitä siitä seuraa. Tilannehan oli sama fyysisellä puolella ennen kuin valon nopeus mitattiin, huomattiin ja määriteltiin samaksi jokaiselle koordinaatistolle.

Mutta jos ja kun tällainen käytännön kiinteys pystytään määrittelemään, tilanne muuttuu aivan toiseksi. Jos yleisestä mielekkyydestä pystytään esittämään edes yksi väite, joka on mielekäs kaikista yksilöllisistä, uskonnollisista, yhteiskunnallisista, tieteellisistä, taloudellisista ja niin edelleen suunnista katsottuna, meillä on yhteisesti hyväksytty perusta yleiselle mielekkyydelle. Se merkitsee alkua uudelle yhteisymmärrykselle.

Todellisuudessa toimiva mielekkyys

Jotta edellisessä luvussa tarkoitettua arvojen ja mielekkyyden yhteistä ja yleistä ominaisuutta voitaisiin pitää reaalisena, sen täytyy kuulua paitsi ihmismielen maailmaan niin jollain tavalla myös fyysiseen maailmaan eli niihin tapahtumiin, jotka ovat yksiselitteisesti selitettäviä, mitattavia.

Yksinkertaisuuden vuoksi tässä ajatusmallissa tehdään niin, että kaikki erilaiset mielen ominaisuudet, uskominen, tietäminen, toivominen, ymmärtäminen, arvojen kokeminen, rakastaminen ja niin edelleen yhdistetään yhdeksi käsitteeksi, jota sanotaan mieltämiseksi. Erilaisia mielen liikkeitä on joka tapauksessa vaikea erottaa toisistaan, joten tällainen suhtautuminen mieleen päästää meidät muun muassa sellaisista hedelmättömistä kiistelyistä kuin missä on ajatuksen ja tunteen tai järjen ja arvon raja. Esimerkiksi ihmisen mielekkyys ilmenee siis siinä, että hän uskoo, toivoo, rakastaa, tietää, vihaa ja niin edelleen. Samalla sanotaan, että arvojen saavuttamiseen pyrkiminen on mielekästä toimintaa mielekkäiden päämäärien saavuttamiseksi.

Kun tässä katsotaan, että arvot ja arvostaminen kasvavat alhaalta päin ja että ne ovat osa ihmisen mielekkyyttä, myös mielekkyyden on kasvettava alhaalta päin. Jotta rakenne olisi yhtenäinen ja looginen, mielekkyyden on siten oltava paitsi ihmisen ominaisuus niin myös muun elollisen luonnon ominaisuus, biologinen ominaisuus, kemiallisten reaktioiden ominaisuus ja fyysisten tapahtumien ominaisuus. Sen on toisin sanoen oltava koko maailmankaikkeuden ominaisuus jollain sellaisella tavalla kuin esimerkiksi aika, painovoima tai liike.

Tämä on aivan oleellista ja perustavaa, sillä se juuri erottaa tämän selityksen toisaalta siitä uskonnollisesta selityksestä, jossa mielekkyys annetaan ylhäältä päin jumalalta tai profeetalta, ja toisaalta siitä materialistis-tieteellisestä selityksestä, joka rakentuu absoluuttiselle sattumalle ja jossa mielekkyyttä ei sen takia periaatteessa ole olemassa, ei sen enempää profeetassa kuin tavallisessa ihmisessäkään.

Jos nyt mielekkyys ymmärretään ja määritellään jollain sellaisella tavalla kiinteäksi ja todelliseksi ominaisuudeksi, että se sopii yhtä hyvin selitykseksi sille, miten ihmisten mielekkyys toimii kuin sille, mitä mittaustuloksia muun luonnon ja fyysisen maailman toiminnasta on saatu, niin saadaan ainakin teoreettinen perusta sille, että ihmisten mielekkyys ymmärryksineen, arvostuksineen ja tarkoituksineen kasvaa alhaalta päin. Silloin voidaan sanoa, että jokaisella erityisellä mielekkyyskoordinaatistolla on sama suhde tähän yleiseen mielekkyyteen, jota voidaan näin pitää tavallaan kiinteänä, reaalisena ominaisuutena, vaikka se ei olisikaan fyysisesti mitattavissa.

On huomattava, että tässä rakenteessa yleisen mielekkyyden määrittelyn ei tarvitse olla millään absoluuttisella tavalla oikea tai lopullinen: käsillä olevaan tarkoitukseen riittää, kun sillä voidaan ainakin periaatteessa selittää samoin perustein kussakin kehitysvaiheessa ymmärryksellä tavoitettavien ja mitattavien olioiden toiminnat. Tavoitteena ei ole yksityiskohtainen tarkkuus vaan koko olemassaolon laajuuden kattavuus.

Niinpä seuraavassa esitetty mielekkyyden määrittely on varmasti puutteellinen ja kenties lukijankin parannettavissa. Se käy kuitenkin esimerkkinä siitä, että yleinen mielekkyys on mahdollista määritellä sellaiseltakin perustalta, jossa se sisältää itsessään sekä ihmisten henkiset käyttäytymiset että myös kaikki nykyisin pelkästään mekanistisina pidetyt materian käyttäytymiset.

Niin pitkälle kuin mielekkyyden etsimisessä edetään ristiriidatta, luodaan samalla pohjaa sellaisille uusille yhteiskunnallisille arvoille, jotka perustuvat yhteisten realiteettien tunnustamiselle ja ovat samoja kaikille, aivan niin kuin tavallisen fyysisiä rakenteita koskevan tieteen tulokset nykyään ovat.

Mielekkyyden määritelmä

Ensiksi sanotaan mielekkyyden olevan muotojen keskinäistä vuorovaikutusta, kun muodolla tarkoitetaan mitä hyvänsä maailman osaa.

Näin laajan määrittelyn sisään mahtuvat varmasti niin atomien kuin ihmistenkin toiminnat. Kaikki fyysiset tapahtumat on tulkittavissa vuorovaikutuksiksi ja kaikki fyysisiä tapahtumia määräävät ominaisuudet, kentät ynnä muut on tulkittavissa muodoiksi. Silloin esimerkiksi massapiste ymmärretään sinä muotona, jona se ympäristölleen ilmenee (eli jolla se vastustaa kiihtyvyyttä tai vetää muita massoja puoleensa); tämä muotohan on se, joka massasta nimenomaisesti tiedetään. Tässä selitysmallissa aine siis muodostuu muodosta eikä niin päin, että muoto muodostuu aineesta. Tavallaan tämä on tieteellisempi selitys kuin nykyinen, sillä tässä asioista oletetaan vain sen verran kuin niistä on kokemuksen mukaan mahdollista.

Samoin tämä määrittely mielekkyydestä käy ihmisten toiminnan selityksenä. Ihminenhän on mielekäs olento, joka on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Jos ihminen esimerkiksi lukee kirjaa, tilanne on vuorovaikutusta kirjan tekstin ja lukijan aivojen välillä. Tekstissä on selvästi oleellista juuri sen muoto, sanoma, ja toisaalta kaikki, mitä ihmisen aivoista tiedetään, on sen tapahtumien muodot. Tekipä, ajattelipa tai tunsipa ihminen mitä hyvänsä, aina on olemassa muodoksi tulkittava tekijä, muodoksi tulkittava kohde ja vuorovaikutukseksi tulkittava toiminta. Sivumennen voidaan todeta, että myös jumala mahtuu tähän malliin eräänlaisena kaikkeuden muotona sille, joka hänet kokee.

Toiseksi määritellään mielekkyyttä sanomalla, että muotojen vuorovaikutus on mielekästä eli sen tuloksena on yleisen mielekkyyden lisääntyminen. Koska tässä mallissa ei ole olemassa muuta kuin muotoja ja vuorovaikutuksia, mielekkyys on muoto, joka muodostuu muodoista ja vuorovaikutuksista. Mielekkyys vaikuttaa muotojen vuorovaikutuksissa siten, että muotojen mielekkyydet kasvavat ja lisääntyvät.

Tässä joudutaan tekemään pari asiaan välttämättömästi liittyvää huomiota. Ensiksi on huomattava erilaisten muotojen olemassaolo ja toiseksi on huomattava, että on olemassa eri mielekkyysasteisia muotoja. Muodot ovat siis erilaisia, erikokoisia ja eri mielekkyysasteisia kokonaisuuksia yleisessä muotojen kentässä. Suuremmat muodot syntyvät pienemmistä ja niiden vuorovaikutuksista, jolloin näistä vuorovaikutuksista tulee uusien muotojen osia. Lisäksi on todettava, että kun yksityinen muoto lisää yleistä mielekkyyttä, se tekee sen tietysti lähinnä oman koordinaatistonsa mukaan omaa mielekkyyttään kasvattaen. Ja koska muodon “muotoisuus” sinänsä pyrkii lisääntymään, se merkitsee yleisen mielekkyyden pyrkimystä monimuotoisuuteen.

Yhdellä muodolla on siis pyrkimys oman muotonsa suurentamiseen ja sen monistamiseen, mutta tämän rinnalla ja tavallaan sitä vastaan on yleinen pyrkimys erilaisten muotojen moninaisuuteen.

Helposti voidaan todeta, että myös tämän määrittelyn ja sen johtopäätösten mukaiset tapahtumat ovat tulkittavissa käytännössä tehtyjä havaintoja vastaaviksi missä olemassaolon mittakaavassa hyvänsä. Se, että maailman tapahtumien suhteet ovat rakentuneet muun muassa sillä tavalla, että vuosimiljardien kuluessa yksinkertaisemmista alkuaineista on muodostunut monimutkaisempia ja enemmän muotoja sisältäviä kokonaisuuksia, jotka puolestaan ovat muodostaneet yhä monimuotoisempia ja mielekkäämpiä kokonaisuuksia, on täysin tämänhetkisen kokemustiedon mukaista. Ei myöskään voida kiistää, etteikö ihminen olisi tänään mielekkäämpi olento kuin esimerkiksi miljoona vuotta sitten tai edes sata vuotta sitten, mitattiinpa mielekkyyttä millä hyvänsä ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutusten tulosten määrällä tai laadulla.

Tämän toisen kohdan kiinnittämiseksi todellisuuteen on huomattava, että tähän määrittelyyn vastakkainen tai poikittainen suhtautuminen ei anna mielekkyydelle mitään ymmärrettävää sisältöä. Ei ole loogista väittää, että mielekästä on mielekkyyden väheneminen. Jos taas sanotaan, että mielekkyys joskus kasvattaa mielekkyyttä ja joskus vähentää sitä summan pysyessä nollana, tilanne palautuu sattumanvaraisuuteen eli mielettömyyteen. (On huomattava, että ihmiskunnan kehityskulun mielekkyyttä arvioitaessa on pysähdyttävä tähän päivään. Tässä ei ole soveliasta tehdä johtopäätöksiä kuvitellusta tulevaisuudesta sen enempää kuin muussakaan tieteellisessä ajattelussa. Ei siis voida perustella ihmisen mielettömyyttä sillä, että ihmiset kohta varmaan hävittävät itsensä ja koko maailman kehittyneen elämän.)

Kolmanneksi määritellään mielekkyyttä siten, että sanotaan eri muotojen vuorovaikutuksen mielekkyyden olevan verrannollinen muotojen mielekkyyksiin ja niiden läheisyyteen toistensa suhteen.

Edellisen kohdan mukaan voidaan puhua toisiinsa nähden erikokoisista ja erilaisista muodoista. On erikokoisia “muotomassoja” ja ne ovat eri “etäisyydellä” toisistaan. On luonnollista sanoa, että muotomassojen vuorovaikutus on sitä mielekkäämpää mitä suurempia ne ovat ja mitä lähempänä toisiaan ne ovat; päinvastainen väite johtaisi taas mielettömyyksiin. Kun aika ja paikka ymmärretään muodon osiksi, myös tapahtumat ovat muotoja ja niiden läheisyyden eräänä osana on tavallinen ajallinen ja fyysinen läheisyys.

Jälleen voidaan todeta, että maailmassa on kiistatta tällainen ominaisuus, joka ainakin jollain keskimääräisellä tavalla toimii havaittavassa todellisuudessa (itse asiassa tämä on niin itsestään selvää, ettei siihen tule kiinnittäneeksi huomiota). Esimerkiksi ajallisesti ja paikallisesti lähimmät atomit ovat toistensa kanssa tiiviimmässä vuorovaikutuksessa kuin kauempaa ajasta tai paikasta niihin suhtautuvat atomit ja sama pätee luonnollisesti ihmisiin. Muodoltaan kauempana toisistaan olevat oliot kuten heinäsirkat ja televisiot eivät saa yhdessä paljonkaan aikaan, mutta heinäsirkat heinäsirkkojen kanssa ja televisiot televisioiden kanssa kyllä muuttavat maailman mielekkyyttä omiin suuntiinsa. Samoista asioista kiinnostuneet ja lähekkäin olevat ihmiset luovat yleensä omasta näkökulmastaan mielekkäitä tuloksia kun taas kaukaisilla ja eri asioista kiinnostuneilla ihmisillä on keskenään vain hyvin vähäistä maailmaan vaikuttavaa vuorovaikutusta.

Mutta näiden itsestäänselvyyksien selityksen lisäksi esitetty mielekkyyden määrittely antaa vihdoinkin ymmärrettävän ja kiistämättömän sisällön “animistisesti” selitetylle maailmalle. Tämän vanhan ajattelutavan, jossa eläimillä, kasveilla, kivillä ja alkeishiukkasillakin edellytetään olevan mieli ja joka näkee maailman yhtenä kaiken kaikkeen vaikuttavana kokonaisuutena, on nykyinen materialistinen selitys hävittänyt lähes sukupuuttoon. Tämä johtuu siitä syystä, ettei materialistisessa mallissa löydy elollisuudelle sellaista sisältöä, joka selittäisi edes fyysisesti ymmärrettävin käsittein sen, miksi niin sanotut elävät olennot ovat niin paljon elollisempia kuin niin sanotut elottomat olennot – tämähän on yhtenäiselle teorialle riittävä selitys. Se taas johtuu siitä, ettei materialistisessa mallissa voida yhdistää elollisuutta mielekkyyteen, mielekkyyttä muotoon ja muotoa aineeseen ja energiaan. Vasta näiden yhdistäminen edellyttää ja mahdollistaa yhtenäisen mallin – samalla tavalla kuin aineen ja energian yhdistäminen liittyi uuden fysiikan mallin syntymiseen. Kaikkia yhdistävänä tekijänä on muoto; se on sekä elollisuuden, mielekkyyden, energian että materian olemus siinä määrin kuin näistä asioista tiedetään. Tällöin fyysistä olemassaoloa ei ole enää mitään syytä rajata elollisuuden ulkopuolelle.

Edellä esitetyn selityksen käytännön perustelu tukeutuu siihen yksinkertaiseen asiaan, että tässä mallissa tietyn muotokokonaisuuden mielekkyys on verrannollinen sen sisältämien muotojen määrään (eli siihen, missä määrin muut muodot sen kanssa vuorovaikuttavat).

Kun nyt verrataan minkä hyvänsä “fyysisen” kappaleen sisältämiä muotoja jonkin “elollisen” olennon sisältämiin muotoihin, ero on valtava. Monimutkaisenkin “aineen” rakenne ja toiminta muodostuu häviävän pienestä muotojen määrästä verrattuna “elollisen” olennon rakenteen ja toiminnan muotojen määrään, koska jälkimmäisen toiminnassa edellisiä on jo mukana alkeellisina osina, joiden monimutkaisista yhdistelmistä vasta jälkimmäisen muodot muodostuvat.

Jos verrataan esimerkiksi perhosen olemiseen liittyvien muotojen määrää happiatomin olemiseen liittyvien muotojen määrään, tilanne on vastaavanlainen kuin jos verrattaisiin maapallon massaa omenan massaan. Silloin vanha, toispuoliseen kokemukseen perustuva tapa ymmärtää asia on sellainen, että maapallon ja omenan ominaisuudet ovat painovoiman ja putoamisen suhteen periaatteessa aivan erilaisia, koska vain toista voidaan mitata. Vastaavasti sen mukaan ajatellaan, että perhonen on elollinen, koska se selvästi näkyy, mutta happiatomi ei ole, koska sen elollisuutta ei ole havaittavissa. Kehittyneempi, maailman symmetrisyyteen ja suhteellisuuteen perustuva tapa ymmärtää asia on se, että vuorovaikutus syntyy periaatteessa samanlaisten ominaisuuksien kohtaamisesta. Silloin sekä maapallolla että omenalla on vetovoima ja putoaminen syntyy näiden kohtaamisesta. Ja vastaavasti silloin sekä perhonen että happiatomi ovat elollisia ja yhteinen elollisuus syntyy näiden kohtaamisesta.

Tästä “fyysisten” ilmiöiden mielekkyyden minimaalisesta määrästä johtuen käytännöllinen suhtautuminen niihin ei edellytä ainakaan tavallisessa käytännössä yleisen mielekkyyden huomioon ottamista: tavallisia luonnontieteitä voidaan harjoittaa niin kuin ennenkin. Eihän meidän tarvitse käytännössä välittää siitäkään, että tosiasiassa kaikilla lähellämme olevilla kappaleilla, myös omenoilla ja perhosilla, on oma painovoimansa, joka vetää kutakin meistä puoleensa. Yleisen mielekkyyden vaikutus on otettava huomioon vasta, kun mielekkyyden kohteena olevan olion mielekkyys kasvaa suureksi. Tämähän pätee painovoimankin suhteen: omenan putoaminen voidaan jotenkin selittää vain omenan “painolla”, mutta esimerkiksi suurimassaisten planeettojen keskinäisten liikkeiden ymmärtäminen vaatii yleisen painovoiman olettamisen. Sama pätee kappaleiden nopeuksien suhteen. Pienillä nopeuksilla ei yleistä suhteellisuutta tarvitse ottaa huomioon, mutta nopeuksien kasvaessa riittävän suuriksi näin täytyy tehdä, jotta havaitut asiat olisivat ymmärrettäviä. Kaikissa näissä esimerkeissä on kyse periaatteessa samasta olemassaolon ominaisuudesta.

Kun maailma ajatellaan mielekkääksi, sen selitettävyys on osa sitä “mekanismia”, joka on mielekäs eli joka lisää maailman muotoja. Eräs tällainen mielekkyyksien tulos ja jatkuvasti kasvava muoto on tieto ja yhteisesti tiede, jonka kanssa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa tuottaen uusia muotoja. Mitä pienempiä ja kaukaisempia asioita tutkitaan, sitä kehittyneempää täytyy tieteen olla, jotta päästäisiin havaittavaan yhteyteen näiden ilmiöiden kanssa. Tiede on tavallaan yhä tehokkaammaksi ja mielekkäämmäksi käyvä vahvistin erilaisten mielekkyyksien välillä. Samalla joudutaan kuitenkin rakenteeseen, jossa absoluuttista tietoa tai tiedettä ei ole olemassa sen enempää kuin absoluuttista tietämättömyyttä, sattumaakaan. Kun tiede on yksi muoto muiden joukossa, se on “oikeaa” tai “väärää” vain suhteessaan sekä kohteeseensa että tutkijaansa. Mitä mielekkäämpiä asioita tiede tutkii, sitä subjektiivisempia – ja materialistiselta kannalta epätieteellisempiä – tulokset ovat.

Tieteellä on myös oma mielensä eli tahtonsa kasvaa ja laajeta. Ne “totuudet”, joita erilaiset tieteet sisältävät, pyrkivät vaikuttamaan sekä kohteisiinsa että tutkijoihinsa niin, että tiedon oma “totuudellisuus” ja valta lisääntyy: tieto muuttaa maailmaa muotoiseksensa.

Erityisen selvästi tiedon taipumus oman totuutensa kasvattamiseen näkyy siis silloin, kun sekä tutkijat että kohteet ovat mielekkäitä kuten esimerkiksi yhteiskuntatieteissä ja psykiatriassa. Näiden tieteiden ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen tulokset eivät välttämättä noudata erityisen hyvin tutkijoiden tai tutkittavien toiveita ja pyrkimyksiä, muutenhan esimerkiksi sellaiset mitattavuudet kuin sodat ja mielisairaalapaikat vähenisivät, mutta kehitys noudattaa kyllä näiden tieteiden pyrkimyksiä itsensä laajentamiseen, mikä ilmenee esimerkiksi yhteiskunnallisten ja psykiatristen julkaisujen lukumäärän kasvuna.

Mielekkyys kenttänä

Siirtyminen materiakeskeisestä selityksestä ja maailmankuvasta mielekkyyskeskeiseen maailmanselitykseen on tavallaan verrattavissa siihen ajatustavan muutokseen, jossa siirryttiin klassisesta fysiikasta sellaiseen ilmiöiden käsittelytapaan, jossa partikkeleiden ymmärretään vaikuttavan toisiinsa kenttien kautta.

Klassisessa fysiikassa tapahtumat ymmärretään liikeyhtälöiden avulla, jolloin kappaleet ovat syysuhteisessa vaikutuksessa toisiinsa: tulevat liikkeet ja tapahtumat ovat suoria seurauksia menneistä liikkeistä ja tapahtumista. Kun tällaisessa rakenteessa halutaan jotain tapahtuvan, sille saadaan aikaan mekaaninen syy, josta liikeyhtälöiden avulla tiedetään tuleva seuraus. Tällainen fyysisesti kausaalimuotoinen rakenne vastaa hyvin käytäntöä niin kauan kuin ollaan eristetyssä tilanteessa eikä tarvitse ottaa huomioon hyvin suuria liikenopeuksia eikä asia koske hyvin pieniä (kvanttifysiikan) tapahtumia, ja nyt voidaan sanoa: eikä mielekkäitä kohteita.

Mutta jos asia koskee tällaisia olemassaolon äärireunoja lähellä olevia tapahtumia, syy- ja seuraussuhteinen, yksinkertaisen mekanistinen maailmankuva ei enää johda tuloksiin. Asiat on ymmärrettävä kokonaisuuksien kautta, kenttinä ja todennäköisyyksinä. On siirryttävä muodon kautta kausaaliseen rakenteeseen, jossa tapahtumat johtuvat muotojen vuorovaikutuksista ja mielekkyyksistä eikä fyysisistä syysuhteista.

Samalla tavalla kuin ihminen on itse eräs tällainen ääriraja, jota ei voida ymmärtää kuin kokonaiskentän, mielekkyyden käsitteen kautta, niin myös ihmisten hallitsemalla tiedolla on, kuten jo edellä on käynyt ilmi, sellaisia äärirajoilla olevia ongelmia, joiden ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi on siirryttävä kenttämalliin.

Tämän kirjan alussa esitetyt aseistuksen kasvun ja luonnon liikakuormituksen ongelmat ovat juuri tällaisia asioita. Pelkästään materiaalisen syy- ja seuraussuhteisesti ajatellen kumpikaan näistä ongelmista ei ole edes teoriassa ratkaistavissa.

Jos ajatuksena on asioiden ohjaaminen syy- ja suraussuhteisesti ylhäältä päin ja voiman avulla, aseistuksen lisääminen on järkevää toimintaa, olipa tarkoitus vaikka aseiden vähentäminen. Aseiden käyttö on järkevää käyttäjän puolelta katsottuna niin kauan kuin sillä saadaan muita ihmisiä ja yhteiskuntia toimimaan omien tarkoitusten mukaan. Mutta kun yleinen kehitys johtaa tilanteeseen, jossa vastakkaisiin ohjailuihin käytettävät aseet tulevat niin tehokkaiksi, että niiden käyttö merkitsisi myös käyttäjän tuhoa, aseiden pakotusvaikutus loppuu ja niiden mielekkyys tulee kaikille osapuolille kyseenalaiseksi. Materiaalisen syysuhteisessa mallissa ei kuitenkaan ole sitä tietoa, joka sanoisi sen kehityksen kohdan, jossa niillä saavutettava hyöty vaihtuu haitaksi, ja jota tietoa käyttämällä aseistuksen kasvattamisesta näin osattaisiin luopua.

Kun kysymystä luonnon tuhoutumisesta käsitellään materiaalisen kausaalitiedon avulla, tuloksena on yhtä vaikea umpikuja. Koska kaiken saatavilla olevan tiedon mukaan ihmiset pyrkivät jatkuvasti lisääntymään ja kasvattamaan kulutustaan ja koska he jatkuvasti kuluttavat luontoa yhä enemmän, jossain kehityksen pisteessä voidaan päätellä luonnon ylikuormittuvan ja sairastuvan niin pahasti, että tuotannon lisäkasvu loppuu. Tästä pidemmälle ei voida ajatella kausaalisuhteisesti; tietoa siitä, koska pitäisi kääntyä toiseen suuntaan ja mikä tämä toinen suunta olisi, ei voida johtaa mistään kausaalisesti tiedetystä asiasta.

Kun kausaalisuhteinen tieto on mielekäs fyysisen kasvun lisäämiseen, se loppuu siihen mihin fyysinen kasvukin loppuu. Sen avulla ei voida nähdä eikä ratkaista fyysisen kasvun, aseiden ja kulutuksen vähentämisen ongelmaa.

Vähentämisen ongelman ymmärtämiseen ja ratkaisemiseen tarvitaan mielekästä, muotokeskeistä ajattelua, joka näkee tilanteet kokonaisuuksien kautta, todennäköisyyksinä ja kenttinä: niin, että jokaisella, myös yhteiskunnallisella, tapahtumalla tai muodolla on oma mielekkyyskenttänsä, jolla on vuorovaikutus muiden tapahtumien ja muotojen kanssa ja nimenomaan niin, että kokonaisuus on mielekäs – ilman tätä oletusta asiaa ei voida tarkastella mielekkäästi eikä kokonaisuutena.

Kun asioita katsotaan kokonaisuuksina, niitä katsotaan muotoina eli rakenteina, myös ratkaisu on rakenteellinen. Olipa kyse mistä hyvänsä yhteiskunnallisesta asiasta: ajatuksesta, tiedosta, pyrkimyksestä, teosta tai muusta sellaisesta, niin mielekkäässä mallissa tärkeää ei ole se, millä tavalla ja mistä syystä jokin yksityinen ihminen ajattelee ja toimii niin kuin toimii vaan tärkeää on se, millainen on yhteiskunnan kokonaisrakenne: millainen mielekkyyskenttä yhteiskunnassa vaikuttaa. Yksilöiden suuri kirjo jakautuu sitten vallitsevan kentän mukaisesti kunkin ajautuessa keskimäärin sellaiselle paikalle, jossa hänen ominaisuutensa hyödyntävät koko rakennetta. Yhden yksilön poistuessa paikaltaan toinen kyllä korvaa hänet.

Kun siis on jokin ongelma, jota ei pystytä ratkaisemaan kausaalisella tiedolla, on muutettava tiedon rakennetta. Juuri tätä merkitsee siirtyminen materiakeskeisestä maailmankuvasta muotokeskeiseen maailmankuvaan.

Muodon kolmiulotteisuus

Muodolla on kolme eri perusulottuvuutta, suhdetta muotojen muodostamaan olemassaoloon: ensiksi muodolla on ykseys, toiseksi sillä on samanlaisuus jonkin toisen muodon suhteen ja kolmanneksi sillä on erilaisuus jonkin toisen muodon suhteen. Nämä suhteet riittävät koko maailman rakentamiseen sillä edellytyksellä, että muodot ovat edellä kuvatusti mielekkäitä.

Jos lähdetään aivan alusta, on vain yksi muoto. Ainoa suhde, joka sillä on, on sen suhde siihen, mistä se on tullut, mutta mitä ei ole tässä maailmassa. Se on juuri tämä tuntematon suhde, jonka absoluuttista ääripistettä sanotaan jumalaksi, sattumaksi tai suureksi pamaukseksi, mutta joka ei tässä maailmassa ilmene muuten kuin välillisesti uuden ja ennen tietämättömän muodon syntymisen aiheuttajana.

Toiseksi, kun muoto on olemassa ja sillä on mielekkyyden mukaan taipumus lisätä muotoaan, se jakautuu samanlaisiksi muodoiksi, joilla on keskinäisenä suhteenaan siis samanlaisuus. Tälle muotojen suhteelle on ominaista sama mielekkyys ja pyrkimys sen monistamiseen ja laajentamiseen.

Kolmanneksi, kun samatkin muodot lisääntyneinä, erillisinä, ovat jossain suhteessa erilaisia, esimerkiksi joko paikassa tai ajassa, jotka voidaan oikeastaan katsoa olevan olemassa juuri tällä tavalla, syntyy erilaisuus. Tälle suhteelle on ominaista muotojen erimielisyys ja niiden ristiriita. Tämä erillisyys ratkeaa ensimmäisen ja toisen kohdan mukaan uuden ja entistä mielekkäämmän, tilanteen laajemmin samanlaisena mieltävän muodon syntymisenä ja kehittymisenä ja näin maailman muodot lisääntyvät ja mielekkyys kasvaa.

Nämä kolme suhdetta tai suuntaa voidaan nähdä jokaisessa ilmiössä ja sen kaikissa osissa. Kysymyksessä ovat monentasoiset, sisäkkäiset ja päällekkäiset ulottuvuudet. Kullakin ensimmäisellä suhteella on omat ensimmäiset, toiset ja kolmannet suhteensa ja niin edelleen. Voidaan sanoa, että millä hyvänsä muodolla on oma syntymänsä, oma kasvunsa samanlaisten, sitä vahvistavien ja erilaisia muotoja itseensä sulauttavien muotojen kanssa sekä oma häviämisensä ristiriitoihin ja jonkin laajemman muodon osaksi.

Kehitys muodostuu näiden kolmen suhteen kiertokulusta ja tuloksena on yhä laajempia, moninaisempia ja mielekkäämpiä muotoja.

Jos erääksi muodon esimerkiksi otetaan tieto, tiedon suuntia ovat tällöin tietämättömyys, sama tieto ja eri tieto. Millä hyvänsä (uudella) tiedolla on oma sattumanvarainen syntymänsä, oma kasvunsa sitä vahvistavien, samansuuntaisten tietojen kanssa ja oma häviämisensä ristiriitoihin erilaisten tietojen kanssa ja jonkin laajemman tiedon osaksi, jolloin kiertokulku eli tietojen sattumaan ja toisiinsa suhtautuminen tapahtuu ainakin keskimäärin siten, että kokonaistieto tulee “tietävämmäksi”. Tuskin kukaan voi tästäkään asiasta väittää, että tapahtumien suunta olisi päinvastainen: ymmärrettiinpä tiedolla mitä hyvänsä mitattavaksi määriteltyä asiaa, tiedon määrä on lisääntynyt aikojen kuluessa.

Esimerkkimuodoksi voidaan ottaa myös kohde, jota tiede tutkii, vaikkapa maailman synty ja kehitys alkuräjähdyksestä eteenpäin. Sen tiedon mukaan, mitä tänään alkuräjähdyksestä tiedetään, sen syy on tietämättömyyden, sattuman peitossa, mutta kun jotain syntyi, se ilmeni alussa hyvin yksinkertaisena ja samanlaisena asiana: kvarkkien ja antikvarkkien (tai mikä nyt on kulloinkin pienin tieteen tuntema rakenne eli muoto) muodostamana, tiheänä maailmana, jossa oli vain hyvin samanlaisia, läheisiä suhteita. Tämän jälkeen alkoi erilaistuminen: muodostui neutroneita ja protoneita ja heliumia ja näiden välille syntyi erilaisia suhteita, jotka muodostivat yhä vieläkin laajenevan maailman, yhä monimutkaisempia alkuaineita ja yhä erilaisempia tapahtumia. Tämäkin on kiistämätöntä ja se selittyy yksinkertaisesti tässä esitetyllä mielekkäällä mallilla.

Esimerkkinä kehittyvästä muodosta käy myös sen muodon kehittyminen, joka tässä on tutkijana eli ihmisyksilö. Myös uuden ihmisyksilön syntymiseen liittyy sekä periaatteellinen että käytännöllinen sattumanvaraisuus. Periaatteessahan on katsottava, että jos syntyvän ihmisen kaikki ominaisuudet olisivat ennalta tiedettävissä tai määrättävissä, ei syntyisi uutta vaan vanha jatkuisi. Käytännössä syntymään liittyvä sattumanvaraisuus on ilmeinen ja turvattu; koko se syy- ja seurausketju, miksi juuri tietyt ihmiset menevät yhteen, miksi juuri tietyt muna- ja siittiösolut kohtaavat ja miksi juuri niiden kohtaamisesta seuraa juuri sellainen ihminen kuin seuraa, on melko täydellisen tietämättömyyden peitossa.

Mutta kun enemmän tai vähemmän toisiinsa nähden sattumanvaraiset sukusolut kohtaavat, vallitsevaksi ominaisuudeksi tulee pyrkimys samanlaisuuden säilyttämiseen ja lisäämiseen. Ensin on DNA:n jäljentyminen, sitten solun kopioituminen kahdeksi ja yhä useammaksi hyvin samanlaiseksi soluksi. Erilaisuudet tulevat vasta myöhemmin, geenien tasolla mutaatiot ja solujen tasolla niiden moninaistuminen ja erikoistuminen yksilön eri osiksi.

Ihmisyksilön elämänkaarta voidaan tarkastella myös suuremmassa mittakaavassa, jolloin muodon häviäminenkin tulee näkyviin: syntymänsä, suhteensa tuntemattomaan jälkeen lapsella on suhteita vain hyvin yksinkertaisiin, läheisiin ja samanlaisiin asioihin, mutta mitä vanhemmaksi yksilö kehittyy, sitä laajemmiksi, moninaisemmiksi ja kaukaisemmiksi hänen suhteensa muuhun maailmaan tulevat, kunnes kaukaisuudet (muun muassa ystäviin ja maailman menoon) ja ristiriitaisuudet erilaisten muotojen (muun muassa bakteerien ja syöpäsolujen) välillä tulevat niin suuriksi, että yksilö kuolee ja muuttuu osaksi suurempaa maailmaa. Ensin on syntymä, toiseksi on samanlaisuus ja kolmanneksi on erilaisuus.

Tällainen kehityskulku on kussakin yksittäisessä tapauksessa ehkä liiankin itsestään selvä, jotta ilman asiaan keskittymistä huomattaisiin sen takana olevan yleisen periaatteen syvällisyys. Esitetyn kolmijaon yleispätevyyden ymmärtäminen on kuitenkin tämän kirjan ymmärtämiselle tärkeää, sillä tätä muotojen jakoa sovelletaan tässä yhteiskuntajärjestelmän käsittelyyn.

Kolmiulotteinen yhteiskuntarakenne

Ihminen on siis muoto, jolla on nämä kolme ulottuvuutta: suhde jumalaan tai sattumaan eli asioihin, jotka ovat hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella, suhde samanlaisiin muotoihin eli toisiin ihmisiin ja suhde erilaisiin muotoihin eli muuhun luontoon. Näiden suhteiden sisäkkäisyyksistä ja päällekkäisyyksistä rakentuvat yhteiskunnat ja niiden suhteet toisiinsa ja muuhun luontoon sekä myös koko ihmiskunta ja sen suhtautuminen muuhun maailmaan, lähinnä maapalloon.

Tällainen jaottelu on edullinen muun muassa siitä syystä, että kun näille kolmelle periaatteelliselle suhteelle ajatellaan muodostuvan eri yhteiskunnalliset rakenteet, näitä rakenteita voidaan kutsua uskonnollisiksi, poliittisiksi ja taloudellisiksi järjestelmiksi nimitysten normaaleissa merkityksissä. Kuitenkin on huomattava, että tämän mallin mukaan on ajateltava vielä kunkin yhteiskunnan noudattaman uskonnon, politiikan ja talouselämän koostuvan kukin erikseen niiden sisäisistä erilaisista uskonnollisista, poliittisista ja taloudellisista suunnista ja rakenteista.

Eräänlaisena perustavana suhteena ja rakennelmana on perinteinen uskonto, uskohan on nimenomaan suhtautumista siihen, jota ei tiedetä, mutta jonka ajatellaan olevan olemassa ja johon silloin on olemassa reaalinen suhde: sitä koskevan ajattelun muoto. Kun ihminen ajattelee jumalaa, usko on rakenteena olemassa ja se vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin – tietysti oman rakenteensa muotoisesti. Kun useampia ihmisiä uskoo samanmuotoiseen (samalla tavalla toimivaan) jumalaan, he pyrkivät järjestymään keskenään tämän uskon mukaisesti ja muodostavat tässä määritellyllä tavalla poliittisen, ihmisten välisten suhteiden rakenteen, joka käytännössä toteutuu muun muassa kirkkona. Luonnollisesti kirkolla niin kuin ihmisilläkin täytyy olla myös suhteensa luontoon, talouselämänsä, jolla se pyrkii muuttamaan luontoa kasvaakseen ja laajentaakseen omia muotojaan eli omaa mielekkyyttään. Näin kirkosta tulee myös taloudellinen yksikkö.

Tällaisessa selityksessä uskonnon alueeseen kuuluvat perinteisen uskonnon ohella kaikki yhteiskunnalliset muodot ja rakenteet, jotka jollain tavalla kartoittavat ja rakentavat suhdetta siihen, jota ei tiedetä. Uskonnon lisäksi näitä ovat myös tiede ja taide. Näin ajateltuna tieteen ero uskontoon nähden on tässä: kun uskonto “tutkii” rakenteensa mukaan kohdetta, jonka ytimestä ei edes periaatteessa saada mitattavaa tulosta, niin tiede tutkii rakenteensa mukaan kohteita, jotka ovat ainakin periaatteessa mitattavia eli muihin kohteisiin nähden suhteutettavia.
Uskonnollinen toiminta tuottaa ajatuksia jumalasta ja ajatuksia näistä ajatussuhteista ja niin edelleen mahdollisimman uskottavaksi ja jumaluutta laajentavaksi kokonaisuudeksi. Tieteellinen toiminta tuottaa ajatuksia mitattavien kohteiden suhteista suhteuttaen niitä toisiin ajatuksiin mahdollisimman tieteellisiksi, mitattavuutta laajentaviksi teorioiksi. Kuitenkin tieteen rajalla uskonto ja tiede yhtyvät: tieteen raja muodostuu ongelmista, joiden ratkaisua ei tiedetä ja jossa edetään “uskon” varassa; uskotaan joihinkin vastauksiin, jotka vasta pyrkimys tietoon todistaa oikeiksi tai vääriksi – ja kuten tiedetään, lyhyiden tieteen askelten todistaminen käy keskimäärin nopeasti, mutta suurten askelten todistaminen voi vaatia paljonkin aikaa.

Toinen yhteiskunnallinen suunta on politiikan suunta, joka muodostaa ihmisten väliset suhteet. Uskonnollisesti ja ideologisesti läheisillä ihmisillä on samansuuntaisia pyrkimyksiä, joiden saavuttamiseksi he järjestyvät keskinäisten suhteiden rakenteeksi, organisaatioksi. Orga-nisaatiot suhtautuvat toisiinsa niiden perustana olevien ideologioiden mukaan muodostaen yhä laajempia järjestelmiä. Valtion poliittinen rakenne, joka muodostuu siitä, miten eri valtaryhmät suhtautuvat toisiinsa ja miten ne tekevät yhteiset päätökset, on esimerkki pitkälle kehittyneestä organisoitumisesta saman päämäärän edistämiseksi, jota kutsutaan kansan tai ihmiskunnan eduksi.

Kolmanneksi ihmisillä on suhde muuhun luontoon, erityisesti maahan. On tarve syödä, pukeutua, asua ja niin edelleen. Näiden suhteiden kohteina ovat ruoka, paita, asunto ja muut viime kädessä luonnosta otettavat tuotteet. Ihmisillä on myös ideologisia pyrkimyksiä ja poliittisia pyrkimyksiä, joihin he tarvitsevat luonnosta saatavia tuotteita. Kaikkien tarpeellisiksi katsomiensa tuotteiden saannin edistämiseksi ihmiset liittyvät toisiinsa taloudellisin suhtein, käyttävät avukseen luonnosta otettavia, luontoa muuttavia välineitä, koneita, tehtaita ynnä muita ja muodostavat luonnon ja näiden ja itsensä välille tuotannollisen rakenteen, talouden, jonka pyrkimyksenä on vaikuttaa luontoon entistä mielekkäämmin ja laajemmin.

Tämän ajatuksen mukaan yhteiskunnan ja myös ihmiskunnan tuotannollisen toiminnan ja fyysisten välineiden käyttämisen malli seuraa ihmisten poliittisesta mallista, joka seuraa uskonnollisten suhteiden mallista. Sen takia sitä, kuinka ihmisten muodostama talouselämä toimii, säätelevät alkujaan uskonnolliset ja ideologiset näkemykset – eikä suinkaan päinvastoin niin kuin nykyisin on tapana ajatella.

Jotta nähtäisiin, millä tavalla tässä esitetty selitysmalli, jossa kaikella yhteiskunnallisella olemisella on kolme kenttämäisesti vaikuttavaa ulottuvuutta, joiden uusia muotoja luova kiertokulku on kehitystä, selittää laajemmin ja paremmin havaintoja kuin nykyisin vallassa olevat selitysmallit, otetaan seuraavassa pari esimerkkiä. Toiseksi vertailukohteeksi otetaan se, miten kristillinen selitys näkee maailman ja toiseksi se, miten marxilainen selitys maailmaan suhtautuu. Näitä kumpaakin näkemystä tarkastellaan sekä omasta suunnastaan että yleisen mielekkyyden suunnasta. Uuden mallin edistyksellisyys ilmenee siinä, että se pystyy selittämään vanhat mallit, mutta vanhat eivät pysty selittämään sitä. Tästä syystä uutta mallia voidaan pitää tietyin edellytyksin sekä kristillistä että marxilaista perinnettä noudattavana.

Kristillinen maailmankuva

Hyvin yksinkertaisesti esitettynä kristillinen usko ja selitys maailmasta ja sen kehityksestä on se, että maailman synty, kehittyminen ja tuleva kohtalo ovat Isän, Jumalan käsissä. Jumala on ilmaissut tahtonsa ja rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan erityisesti Pojassaan Jeesuksessa ja niin, että ohjaus hyvään tapahtuu Pyhän Hengen välityksellä, kuten Raamattu ja perinne opettavat.

Kristilliseltä puolelta katsottuna maailmassa ei ole mitään sattumanvaraista vaan kaikki on Jumalan ohjauksessa. Toisaalta maailmassa ei vallitse yleinen mielekkyyskään vaan vain se on mielekästä ja hyvää, mikä on sitä kristillisen opin mukaan.

Jos kristillisyyttä katsotaan yleisen mielekkyyden puolelta, sen käytännöllisestä vaikutuksesta yhteiskunnalliseen kehitykseen saadaan kuva realisoimalla kristillinen selitys maailmasta kausaalisuhteisesti maan päälle yhteiskuntamalliksi. Näin saadaan rakenne, jossa ylempi isä hallitsee hyvää tarkoittaen maailmaa alemman poikansa ja hänen kauttaan kertomansa totuuden avulla. Oleellisesti tämän muotoinen on autoritaarinen yhteiskuntarakenne, jossa isä on ylin tuomari ja määrääjä, jossa pojalla on poikia eli apujoukkoja, joiden avulla hän suorittaa isänsä tahdon mukaisen määräilemisen ja jossa he alistavat tietonsa kautta hallitsemiensa välineiden voimalla muuta maailmaa isän tahdon ja tiedon mukaan paremmaksi maailmaksi.

Tämähän on tavallisen diktatorisen organisaation perusrakenne, joka voi käytännössä vallita niin uskonnollisissa, poliittisissa kuin taloudellisissakin yksiköissä. Syy- ja seuraussuhteen mukaan on välttämätöntä, että jumala on kussakin näistä aina ylhäällä, viisaamman, vahvemman ja rikkaamman puolella. Tällaisen jumalan tahdolle tärkeitä ovat pappien sanat, esivallan määräykset ja omistajien ohjeet: niitä on seurattava ja mieluummin kyselemättä. Autoritaarinen rakenne, jossa yksi olemus on aina ja joka asiassa oikeassa, on paitsi kasvava myös säilyttävä. Se kehittyy vain pienin (järjestyksellisin) edistysaskelin ja vastustaa suuria (sattumanvaraisia) uudistuksia. Näinhän paavit ovat vastustaneet reformisteja, aateliset tasavaltalaisia ja kapitalistit sosialisteja.

Tämä on se uskonnollinen näkemystapa, joka on vallitsevana aina kun usko kiinnittyy johonkin vanhaan, tiedettyyn totuuteen ja siitä tehdään (materiaalisen) kausaalisia johtopäätöksiä. Tästä mallista ei löydy koskaan sellaista selitystä, jonka mukaan uuden totuuden syntyminen olisi kehitystä ja yhteiskunnallinen tasa-arvoistuminen olisi hyväksi.

Mielekkään mallin puolelta katsottuna tällainen rakenne on hyvä ja kehittyvä vain, jos sen syvimpään perustaan kuuluu rakennemuoto, jonka mukaan uusien uskonrakenteiden syntyminen on mahdollista huolimatta siitä, että vanhaakin pyritään säilyttämään. Vanhan uskon ja totuuden on osattava aika ajoin antaa periksi uudelle ja laajemmalle uskolle ja totuudelle. Uuden uskon syntyminen on edistystä, koska se merkitsee keskimäärin tiedon rakenteen laajenemista.

Kristillisen kulttuurin menestyminen voidaan tulkita näin. Kristillinen sanoma nähdään kenttämallina, jossa Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat jokaisessa hetkessä, jokaisessa paikassa ja jokaisessa henkilössä vaikuttavia ominaisuuksia. Ensisijaista on tällaisten muotojen olemassaolo kaikkialla ja se, että niillä on uusia rakenteita synnyttävä ja mielekkyyttä kasvattava vuorovaikutus. Silloin kristillisyydessä on oleellista Jeesuksen syntymisen ja olemisen muoto siinä uskonnollisessa kentässä, joka kaksi tuhatta vuotta sitten vaikutti maailmassa – ja tärkeää on senmuotoinen vaikuttaminen minkä hyvänsä ajan uskonnollisessa kentässä. Näin nähtynä Jeesus syntyi osana hajallaan olevaa uudistavaa liikettä yhteiskunnallisesti alhaalta opettamaan sen ajan uskonnolliselle ylimystölle samaa vanhaa uskontoa, mutta kertalukua syvempänä ja laajempana, mielekkäämpänä uskonnollisuutena. Jeesus kasvoi vanhasta uskonnollisesta perinteestä, mutta synnytti uuden uskonnon. Siten syntyi tai ainakin vahvistui malli uuden uskon ja tiedon syntymästä.

Näin ajatellen ei ole tärkeintä seurata opetuksen sanoja vaan opettamisen muotoa. Siinä on avain uuteen maailmaan. Pyhän Hengen toiminta ei ilmene ensisijaisesti ylhäältä alas annetuissa syysuhteisissa määräyksissä vaan sinä kentän ominaisuutena, joka synnyttää uusia, entistä mielekkäämpiä eli vähemmän valtaa sisältäviä ja voimaa tarvitsevia määräysrakenteita. Mielekkäimpiä kristittyjä eivät ole ne, jotka puolustavat ylhäältä päin olemassa olevaa valtarakennetta vaan ne, jotka etsivät alhaalta päin laajempaa ja syvempää, “tasa-arvoisempaa” tapaa uskoa, ja muuttaa maailmaa.

Ensimmäinen suurempi edistysaskel Jeesuksen jälkeen oli tämän selityksen mukaan filioque-lisäys, joka virallistettiin läntisen kirkon kannaksi vuonna 1054 huolimatta siitä, että se merkitsi yhtenäisen opin loppua ja osaltaan sinetöi Idän ja Lännen kirkkojen eron. Sen mukaan Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta, kun itäisessä opissa pysyttiin kannassa, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee vain Isästä. Tämän pieneltä näyttävän eron suuri merkitys selittyy sillä, että “Ja Pojasta” -malli on rakenteeltaan ja määräyssuhteiltaan tasa-arvoisempi. Se on vähemmän kausaalinen ja siten mielekkäämpi; kyseisen uskonmallin käytäntöön realisointihan merkitsee pojalle yhtä suurta vaikutusvaltaa kuin isällekin.

Tämän mallin hyväksyminen loikin mahdollisuuden seuraavalle suurelle askeleelle, joka oli “pojan” eli reformoidun kirkon syntyminen ja eroaminen “isästä” eli paavinkirkosta. Näin alkujaan vain opillinen filioque-lisäys toteutui hyvin merkittävällä tavalla myös käytännössä.

Tähän tapahtumaan liittyvät muutokset olivat vallankumouksellisia siitä syystä, että uusi oppi kielsi “isän” ehdottoman auktoriteetin ja korvasi sen laajemmalla “isän ja pojan” totuudella. Raamatussa esitetty totuus ei ollut enää pelkästään kenenkään (katolisen) papin tulkinnan mukainen vaan periaatteessa jokaisella uskovalla oli “lupa” tulkita sitä oman uskonsa mukaan, mutta kuitenkin jollain tavalla samassa rakenteessa pysyen. Tämän tapahtuman edistyksellisyydelle oli olennaista, että näin syntyi mahdollisuus luoda useita “poikia” eli keskenään järjestymättömiä reformoituja kirkkoja, jolloin kokonaisuuden järjestyksellisyys väheni.

Samalla kun uskonpuhdistus realisoi käytäntöön satoja vuosia vanhan uskonmallin, jonka mukaan poika on yhtä vaikuttava kuin isäkin, se loi uuden teoreettisen opin, jonka mukaan jokaisen henkilön käytännön teot ovat yhtä oikeassa. Ihminen – mies tai nainen, pappi tai maallikko – pelastuu yksin uskosta ja armosta. Teoriassa tämä protestanttinen periaate merkitsee sitä, ettei millään ihmisten välisessä käytännössä ja materiaalisesti osoitettavilla syy- ja seuraussuhteilla ole merkitystä ihmisten kristilliselle hyvyydelle tai huonoudelle; kenelläkään ei ole kristillistä valtaa määrätä muita, sitä mihin heidän tulisi uskoa, miten heidän tulisi keskenään järjestyä tai miten heidän tulisi käytännössä toimia, jotta he olisivat “otollisia Jumalalle”. Riittää, että uskon rakenteessa ovat mukana Isä, Poika ja Pyhä Henki; jokainen voi uskoa niiden olemuksiin tai myös olemattomuuksiin halunsa mukaan, ja se on kristillistä riippumatta muiden kristittyjen mielipiteistä. (Niinpä käsitteistö uskonto–politiikka–talouselämä on selvästi tulkittavissa Isä–Poika–Pyhä Henki -mallin mukaiseksi rakenteeksi. Tuskin esitettyä ratkaisua olisi ollut mahdollista löytää muunlaiselle uskonnolle rakentuneessa kulttuurissa.)

Jos tämän kirjan ideologialle annetaan kristillisen opetuksen sisältö – mikä voidaan hyvin tehdä, onhan se syntynyt hyvin luterilaisessa maassa kristillisen ajattelun perinteestä tarkoituksena opettaa ihmisille uusia asioita – niin sen mukaan kristillisen uskon merkitys perustuu kenttämalliin eikä syy- ja seuraussuhteiseen malliin.

Mielekästä ja kehitystä eteenpäin vievää kristillisyydessä on ollut ja jatkuvasti on se, että sen opin perusmuotoon ja perinteeseen kuuluu uusia uskonrakenteita synnyttävä vallankumouksellisuus niin, että vanhan ja uuden välille tulee isä–poika-suhde, jossa poika kasvaa laajemmaksi ja vahvemmaksi kuin isä. Näinhän kävi alkujaan kristittyjen uskon suhteessa juutalaisten uskoon ja myöhemmin läntisten katolisten suhteessa vanhaan yhtenäiseen uskoon ja protestanttien suhteessa katolisiin.

Kausaalisuhteisella mallilla ei sen sijaan ole mitään uskonnollista arvoa, sillä sehän on tiedon malli, ei uskon. Mitä erinomaista siinä on, että uskoo sen olevan oikein, että pappi tietää totuuden paremmin kuin maallikko, että ylempi määrää alempaa, että vahva alistaa heikon ja että rikas ostaa köyhän. Tämänhän tietävät kaikki ja näin tapahtuu jokaisessa yhteiskunnassa riippumatta siitä, mihin niissä uskotaan.

Uskon arvo ja merkitys on siinä, että vain sen avulla voidaan nähdä ratkaisu, joka on kussakin yhteiskunnassa vallitsevan tiedon rakenteen kausaalisuhteiden ulkopuolella ja jonka ratkaisun mukaan voidaan vapautua yhteiskunnan kehitykselle esteeksi käyneistä vanhoista valtarakenteista ja luoda uusi, tasa-arvoisempiin suhteisiin perustuva oppi ja yhteiskuntajärjestelmä.

Marxilainen maailmankuva

Marxilainen ideologia nojaa ajatusmalliin, jota sanotaan dialektiseksi materialismiksi. Sen mukainen maailmankuva on eräässä suhteessa hyvin samanlainen kuin tässä kirjassa esitetyn mielekkyyden ideologian ja tämän mukaan tulkitun kristillisyyden maailmankuva. Näiden kaikkien mukaan maailma on jatkuvan kehittymisen alaisena ja kehitykselle oleellisia ovat perinpohjaiset uudistumiset. Marxilaisuudessahan vallankumouksia sanotaan historian lokomotiiveiksi.

Marxilaisessa mallissa kehityksen ajatellaan tapahtuvan teesin ja antiteesin vallankumouksellisesta kohtaamisesta niin, että seurauksena on synteesi, joka on edistyksellisempi asia kuin ne, joiden vastakkaisuudesta se saatiin. Kehitys etenee jollain tavalla kieltämisen ja kieltämisen kieltämisen kautta.

Jos dialektiikka ymmärretään materialistisesti, kuten marxilaisessa opissa tehdään, teesi ja antiteesi on myös tulkittava materialistisesti. Ne ovat silloin aineellisia, vastakkaisia voimia, joiden yhteenotosta ihmisten materiaalisen kehityksen ajatellaan pakosta kehittyvän, niin että parempi eli vahvempi voittaa. Marxilaisuudesta katsottuna maailmaa ei ohjaa jumala eikä mikään muukaan “henkinen”, mielekäs ominaisuus vaan materian ominaisuudet.

Jos halutaan muuttaa yhteiskunta edistyksellisemmäksi, on saatava aikaan vastakkainasettelu ja väkivalloin kiellettävä hallitseva luokka, jossa ihmisten suhde materiaan on kehittymättömämpi. Ollakseen oikea ja hyvä vallankumouksen on oltava materiaalinen ja väkivaltainen. Sosialistisen vallankumouksen yhteydessä teoriaan on kuitenkin otettava kiusallinen lisä, proletariaatin diktatuuri, joka on välttämätön välivaihe siirryttäessä päämääräyhteiskuntaan, kommunismiin, jossa tuotantovälineet omistetaan yhteisesti, kukaan ei riistä taloudellisesti toista ja jossa ihmisten poliittinen valta häviää olemasta ja valtiot kuoleutuvat.

Proletariaatin diktatuuri on kiusallinen siksi, ettei teoria sisällä selitystä sille, kuinka proletariaatin diktatuurin hallitsemasta sosialismista siirrytään todelliseen kommunismiin ja valtion kuoleutumiseen. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista materialistisista lähtökohdista siitä periaatteellisesta syystä, että kuoleutuminen, itsestään tapahtuminen ei ole materialistinen käsite, kuten kuolettaminen, tappaminen.

Vaikka marxilainen teoria onkin omasta näkökulmastaan katsottuna oikea proletariaatin diktatuurin valtaan asti, siitä eteenpäin se on käyttökelvoton, katsoi sitä mistä suunnasta hyvänsä. Kommunistiseen yhteiskuntaan siirtyminen ei ole realistinen dialektista materialismia noudattaen sen enempää teoriassa kuin käytännössäkään.

Jotta tästä umpikujasta päästäisiin edes teoriassa eteenpäin, on luovuttava joko materialismista tai dialektiikasta. Jos luovutaan dialektiikasta, ei ole olemassa mitään marxilaisen mallin mukaista menetelmää muutoksen aikaansaamiseksi ja joudutaan luopumaan paitsi marxilaisuudesta niin myös muutoksesta. On siis luovuttava “vulgaari-materialismista”, utopistisesta materialismista.

Kun vahvempaa käytännöllistä materiaalista valtaa ei voida kieltää heikommalla vallalla, materiaalisen lähtökohdan dialektinen kieltäminen suoritetaan jo ajatuksen tasolla – käytännön tasolla materialismista ei tietenkään tarvitse luopua, koska käytäntö on aina nimenomaan materialistista.

Tämä tehdään niin, ettei ajatella syysuhteisen, materiaalisen ristiriidan olevan kehityksen ensimmäinen “tekijä” vaan vain ensimmäinen käytännön mitattavuus, “tulos”. Pelkästä tyhjyydestä alkaen ja lukuja esimerkkinä käyttäen ensin on “yksi”, toiseksi on “yksi plus yksi on kaksi” ja kolmanneksi on “kaksi on suurempi kuin yksi”. Kun näiden olemuksien sisältöjä tarkastellaan, ensimmäisessä ei ole mitään selittävää suhdetta mihinkään, koska muuta ei ole; se on täysin epämateriaalinen olemus. Toinen olemus ilmentää samanlaisuutta ja sen (epämateriaalista) kasvamista. Vasta kolmas olemus sisältää mitattavan suhteen, materiaalisen totuuden ja siihen kuuluvan erilaisuuden, ristiriidan: teesin ja antiteesin. Ensin on jotain, sitten on suhde ja vasta kolmanneksi on mitattavuus.

Tässä dialektiikka nähdään niin, että kierros alkaa synteesistä, koska sille ei ole materiaalista syytä eli selitettyä syntymää. Syntyneessä synteesissä on ensisijaisesti merkittävää sen olemassaolo, toiseksi merkittävää on samanlaisten synteesien samanlaisuus ja vasta kolmanneksi merkittävä ominaisuus synteeseillä on erilaisuus, joidenkin kohtien vastakkaisuus: teesin ja antiteesin anti-osuus ja sen kausaalisuhteinen materialistisuus.

Teesin ja antiteesin välinen samanlaisuus on uuden materiaalisen rakenteen syntymisen eli kokonaisuuden kehityksen kannalta ensisijaisempi kuin niiden ristiriita, koska samanlaisuuksien vastakkaisuutta yhdistää materiaalinen side, jollaista ei ole kummankaan näistä ja synteesin välillä. Kehitystä eteenpäin vievä synteesi on uuden alku, joka syntyy kausaalisesti aikaansaamattomaksi erilaisuudeksi teesin ja antiteesin samanlaisuuteen.

Tällä dialektisen materialismin tulkinnalla päädytään sellaisiin mielekkyydestä lähteviin ja mielekkyyttä kasvattaviin ajatuksiin, joiden mukaan vallan ja valtion kuoleutumisen ongelma on ratkaistavissa.

Valaisen asiaa esimerkillä: missä hyvänsä on olemassa kilpailu tai taistelu, siellä kokonaiskehityksen kannalta merkittävintä on vastakkainasettelusta huolimatta kilvan yhdistävä ominaisuus. Se että kilpailu käydään samasta asiasta ja jollakin tavalla samanlaisin välinein. Kilpailijoiden keskinäinen ristiriita on kokonaisuuteen nähden vähäisempi kuin kilpailijoiden ja kilpailun ulkopuolella olevien ristiriita.

Kun esimerkiksi urheilukilpailussa osapuolet kilpailevat toisiaan vastaan, he ovat toisilleen läheisempiä kuin katsojille ja vielä kaukaisempia he ovat niille, joita koko kilpailu ei kiinnosta. Käytäntö vahvistaa tämän näkemyksen varsin selvästi. Paljon toisiaan vastaan kilpailevista urheilijoista tulee usein jopa ystäviä. Katsojia yritetään miellyttää, koska he maksavat lystin. Urheilijoiden kannalta turhimpia ja heidän eduilleen vastakkaisimpia ovat ne, joita koko urheilu ei kiinnosta. Kauemmaksi mentäessä materiaaliset siteet heikkenevät: Kilpailu tapahtuu mitattavasti, kun urheilijat voivat syy- ja seuraussuhteisesti vaikuttaa tulokseen, katsojiin nähden heillä on käytettävissään vain poliittisia keinoja, samanhenkisyyttä, mutta niihin nähden, joita asia ei kiinnosta, koko pelaajien aherrus on irrallista ja tyhjää.

Samanlaisena tilanne voidaan nähdä vaikkapa demokraattisessa politiikassa, jossa puolueet kilpailevat vallasta. Vastakkaistenkin puolueiden johtavat poliitikot tuntevat yhteenkuuluvuutta lähinnä toisiinsa, sitten äänestäjiinsä ja kaikkien poliitikkojen mielestä kaukaisempia ja vaarallisimpia ovat ne, joille politiikka on samantekevää ja jotka eivät äänestä.

Myös kapitalistisessa taloudessa, jossa yritykset kilpailevat keskenään voitosta, voidaan nähdä sama ilmiö. Samalla alalla kilpaileville yrityksille tärkein tavoite ei ole kilpailun kovuudesta huolimatta toisten kilpailijoiden nujertaminen vaan koko alan kasvu. Tuotteiden ostajia on saatava enemmän. Todella vaarallisia eivät ole kilpailijat vaan ne kuluttajat, jotka eivät välitä hankkia kilpailtavan alan tuotteita.

Kehityksen kannalta vielä tärkeämpää kuin kilpailun yhdistävä olemus on kuitenkin se, että kilpailua yleensä syntyy: että syntyy uusia oppeja, lajeja, joista voidaan kilpailla. Ja nämä syntymät tapahtuvat olemassa olevien kilpailujen ulkopuolelta, niiden tuloksista riippumatta. Vallankumouksellinen tulos ei siis synny käydyn kilpailun materialistisesta voittamisesta, vaan se syntyy kilpaileville pyrkimyksille sattumanvaraisten tapahtumien kautta: se syntyy vanhalle kilpailulle välinpitämättömien ihmisten kautta, koska heidän mielensä on avoin uudelle. Vallankumous on uusissa ajatuksissa, jotka syntyvät sattumalta olemassa olevasta materiaalisesta tilanteesta ja jotka ajatukset sitten kasvavat ja leviävät ihmisten noudattamaan käytäntöön.

Kriisin merkitys kiertokulussa

Näiden esimerkkien jälkeen, jotka ilmentävät hyvin sitä, millä tavalla syvempi ja laajempi ajattelutapa pitää varsin vastakkaisiksikin toisensa arvioimia ajatusmalleja merkityksellisimmiltä ominaisuuksiltaan samanlaisina, voidaan jatkaa kolmiulotteisen mallin kehittelyä.

Muodon kasvaminen ymmärretään siis kolmiulotteiseksi: ensin on syntymä sattuman kautta uudeksi, toiseksi on laajeneminen itseään monistamalla ja kolmanneksi on kasvaminen sisällyttämällä vieraita muotoja omiksi.

Tietyllä muodolla on kuitenkin äärirajansa, mittansa, jota suuremmaksi se ei kasva muiden muotojen vaikutuskentässä. Mitä suuremmaksi muoto kasvaa sitä laajemmin sen on kasvaakseen vuorovaikutettava siihen nähden jollain tavalla erimuotoisen, ristiriitaisen ympäristön kanssa. Tämä merkitsee muodon kasvamisen ohella sen ja sen ympäristön välisten ristiriitojen lisääntymistä. Kun näiden ristiriitojen hajottava voima käy yhtä suureksi kuin muotoa koossa pitävä yhtenäistävä voima, muodon kasvu loppuu ja joudutaan epämääräiseen, hallitsemattomaan tilanteeseen, jota tässä kutsutaan kriisiksi ja joka esitetyssä kiertokulussa muodostaa sattumanvaraisen tilanteen uuden muodon syntymisen mahdollistamiseksi.

Tavallisten fyysisten rakenteiden ja kolmiulotteisen avaruuden käsittein tämä on hyvin tunnettua: kun mikä hyvänsä rakenne kasvaa riittävän suureksi, se luhistuu jollain tavalla ja muuttaa muotoaan tämän avaruuden suhteen. Esimerkiksi pystyssä seisovaa tornia ei voida kasvattaa samanmuotoisena rakenteena mielivaltaisen suureksi vaan jossain koossa sen ja ympäristön välinen ristiriita tulee yhtä vaikuttavaksi kuin sen sisäinen yhtenäisyys ja siitä suuremmaksi yritettäessä torni luhistuu ja muotoutuu matalammaksi kasaksi. Tornin kuormitus eli painovoimarasitus kasvaa sen mitan kolmanteen potenssiin, kun tornin lujuus kasvaa vain toiseen potenssiin.

Niin pitkälle kuin tällaisia asioita tiedetään, osataan tämä ilmiö ottaa suunnittelussa huomioon ja rakentaa vain niin isoja torneja kuin on turvallista niiden kriittisiin kokoihin eli kriisialueisiin nähden.

Myös rakenteita rakentavilla olennoilla on raja oman rakentamisensa suhteen, mikä johtuu siitä, että rakentamista koskeva tietokin on jonkin muotoista. Tietyn muotoisella tiedolla on maksimikokonsa ja sen mukaisen tiedon kasvattaminen ja käyttäminen sen pätevyysalueen yli johtaa ristiriitoihin ja kriiseihin. Tiede kehittyy ja laajenee oman traditionsa (muotonsa) mukaan selitettyjen havaintojen pitäessä sitä koossa ja selittämättömien havaintojen rasittaessa sen rakennetta. Tiedon kasvaessa sen ymmärtämien asioiden ala laajenee, mutta myös sen tiedostamien, mutta ymmärtämättömien ilmiöiden ala laajenee ja vielä voimakkaammin, koska tieto luo yhteyksiä lisäulottuvuuteen, sen ulkopuolella olevaan, sattumanvaraiseen maailmaan.

Erilaisten tietojen välinen “ristiriitatilavuus” laajenee, kun tiede luo yhteyksiä yhä laajempaan tuntemattomaan, josta tulee yhä useampia ja merkittävämpiä havaintoja, jotka eivät enää selity kyseisen tieteen sisäisestä “selityspinta-alasta”. Jossain vaiheessa joudutaan sitten tieteen tai sen alueen kriisiin, joka ratkeaa vasta uudella tavalla ja alusta asti laajemmin rakentuvan tieteen avulla.

Jo esitettynä esimerkkinä tästä on se klassisen fysiikan kriisi, joka syntyy siitä, ettei sen muotoisia päättelysääntöjä voida soveltaa rakenteisiin, joiden nopeus on kasvanut erittäin suureksi. Käytäntöön kriisi tuli, kun vanhan tieteen keinoin päästiin havaintoihin, joita sen mukaan ei enää voitu selittää. Ratkaisuna oli vanhan tieteen täydellisyyden luhistuminen ja laajemmin tasa-arvoiselle (ei erityisiä kiintopisteitä sisältävälle) perustalle rakentuva uusi tiede, jonka osaksi vanha tieto sitten jäi.

On huomattava, ettei tällaiseen tulkintaan päästä ajattelemalla, että maailma ja sen fyysiset ilmiöt ovat täydellisiä, mutta niitä kuvaava tieto on puutteellista vaikka jatkuvasti täydellistyvää. Vaan on ajateltava, että sekä maailman että tieteen ilmiöt ovat periaatteessa samanlaisia itseään kasvattavia ilmiöitä, joiden kullakin muodolla on maksimikokonsa. Tieto on todellisuutta muuttavaa todellisuutta niin kuin tuli ja vesikin, se on tavallaan tasa-arvoinen tietämänsä maailman kanssa.

Sen merkitys, että tieto muuttaa kohdettaan, ei näy niinkään tutkittaessa fyysisten ilmiöiden tapahtumia – vaikkakin oma arvioni on, että sillä tulee olemaan käyttöä tulevien ristiriitojen selittämisessä myös tällä alueella. Kun tutkittavien ilmiöiden mielekkyys kasvaa suureksi, kyseinen ajattelurakenteen laajennus on kuitenkin välttämätön, kuten jo edellä on todettu. Muuten ei voida edes teoriassa ratkaista niitä ristiriitoja, jotka ilmenevät siinä, etteivät ihmisten oikeiksi ja järkeviksi “tietämät” asiat ulotu yhteiskuntien käytäntöön vaan niiden ja käytännön ristiriita vain kasvaa.

Kun esimerkeiksi otetaan tässä käsitelty aseistuksen lisääntymisen ja luonnon kuormituksen kasvun ongelma, voidaan sanoa nykyisen käytännön vastaavan täysin sellaisen tornin rakentamista, jota vain rakennetaan samanmuotoisena yhä suuremmaksi ja suuremmaksi aavistaen, että joskus se romahtaa, mutta tietämättä koska ja mistä erityisestä syystä ja mitä asialle voitaisiin tehdä.
Yhteiskunnallisen “tornin” koon “rajoittamisen” ongelmaan päästään kiinni vasta, kun jollain tavalla voidaan “tietää”, millä tavalla yhteiskunnan rakenne joutuu kriisiin. Tälle asialle ei kuitenkaan ole olemassa vanhasta yhteiskunnallisesta tiedosta saatavaa syysuhteista selitystä, koska se kuuluu itse “torniin”. On käytettävä laajempaa kenttämallia ja analogisia, muodon avulla ymmärrettäviä selityksiä. Lähin lähtökohta on silloin olettaa, että kaikki kriisit ovat periaatteessa samanlaisia. Juuri niin tässä kirjassa on tehty: niin fyysinen kuin psyykkinenkin kriisi on kasvun loppumiseen sisältyvä epäjärjestyksen, sattumanvaraisuuden tila, joka antaa tilaa uuden muodon syntymiselle ja kasvulle. Silloin edellä esitettyjä analogioita käyttäen ratkaisu on yksinkertainen: yhteiskunnallinen kriisi on aina rakenteellinen ja seuraus yhteiskunnallisen tiedon rakenteen kriisistä.

Kriisi syntyy siitä, että perustavien käytäntöjen ja lakien mukaan yhteiskuntaa rakennettaessa seuraa syysuhteisesti niin paljon niiden mukaisia eli muotoisia muita käytäntöjä ja lakeja ja niiden syysuhteisina seurauksina niin paljon sen järjestyksen muotoista yhteiskunnallista toimintaa, että se kasvattaa yhteiskunnallisen “tornin” kriittiseen kokoon, jossa tämän “tornin” sisäinen täydellisyys ei enää vastaa sen ulkoista oikeutusta.

Tämä voidaan ymmärtää niin, että yhteiskunnallisen tiedon rakenne kasvattaa väistämättä ajan kuluessa ja sattumalta sillä tavalla laajemmin maailmaan suhtautuvia ihmisiä, ettei heidän toimintansa enää selity vanhan järjestyksen sisältämän tiedon avulla. He kasvavat ulos siitä yhteisestä mielestä ja tiedosta, jolla heidät saataisiin tämän järjestyksen piiriin. Lisääntyvä ohjaus parempaan ja jokaisen ihmisen järjestelmällinen huomioiminenkaan ei auta, koska ongelmana on juuri ohjaus ja järjestelmällisyys. Seurauksena on yksityisten, sattumanvaraisten ihmisten lisääntyvä joutuminen järjestelmän rasitukseksi, kunnes järjestelmä romahtaa.

Tulevasta yhteiskunnan fyysisestä kriisistä ei siis ole muuta tietoa kuin se, että sitä edeltää yhteiskunnallisen tiedon kriisi. Ihmisten materiaalisen syysuhteisesti ymmärtävään tietoisuuteen ilmestyy uhka (työttömyys, ydinsota, luonnon tuhoutuminen), jonka välttämiseksi mikään yhteiskunnan tietojärjestelmä ei osaa esittää ratkaisua, joka samalla kestäisi tämän saman järjestelmän tietämän yhteiskunnallisen todellisuuden kritiikin. Kun tällaiseen tilanteeseen on tultu, kriisiä ei voida estää.

Tilanteeseen on kuitenkin erilaisia ratkaisuja: alkeellisia fyysisiä ratkaisuja ja kehittyneitä mielekkäitä ratkaisuja. Kun tornia rakennetaan, alkeellinen ja hidas tapa kehittyä on rakentaa se niin suureksi, että se romahtaa ja “oppia” näin yrityksen ja erehdyksen kautta. Kehittyneempi ja nopeampi tapa on se, että erilaisia olemassa olevia tietoja yhdistetään ja teoreettisesti päätellään etukäteen, millaista rakennetta suurempaan torniin on käytettävä. Edellisessä tavassa kriisi ulottuu fyysiseen maailmaan hävittäen sen “huonoja” rakenteita, jälkimmäisessä tapauksessa siirryttäessä tietoisesti erilaisesta rakenteesta toiseen kriisi on tiedon kriisi: vanhan tiedon mukaan rakentuvaa tornia ei voida rakentaa korkeammaksi, mutta on olemassa uusi tieto, jota käyttämällä voidaan rakentaa suurempia torneja.

Nämä kaksi mahdollisuutta ovat olemassa myös nykyisiä jälkiteollisia, työttömyyden, terrorismin ja luonnon saastumisen uhkaamia yhteiskuntia – ja myös kansojen yhteisöä – rakennettaessa. Yhteiskuntien rakentamista voidaan jatkaa tiedettyjen suunnitelmien eli yhteiskuntien nykyisten perussääntöjen mukaan ja päätyä epäilemättä hyvin fyysisiin kriiseihin ja kenties totaaliin luhistumiseen. Mielekkäämpikin ratkaisu on mahdollinen. Siinä yhteiskunnallisen tiedon rakentamisen malli uusitaan odottamatta fyysistä katastrofia; siinä muutetaan niitä lakeja, joiden mukaan päätetään se, mikä on käytännössä yhteiskunnallisesti oikein jo ennen kuin muutokselle ilmaantuu fyysisesti pakottavaa syytä.

Oleellista on siis yhteiskunnallisia päätöksiä muodostavan rakenteen muuttaminen paremmaksi, ei näiden päätösten “hyvyys” sinänsä. Tämä merkitsee väistämättä muutosta yhteiskunnan perustuslakeihin, niihin sääntöihin, joiden mukaan muut lait ja käytäntöä koskevat päätökset muodostuvat. Koko yhteiskuntajärjestelmä on muutettava.

Paremmuuden suunta määräytyy silloin niin, että parempi on sellainen yhteiskuntajärjestelmä, joka ei rakenteellisesti ole niin altis joutumaan fyysisiin kriiseihin kuin aikaisempi rakenne. Uuden järjestelmän toiminnallisen muodon on oltava kevyempi eli vähemmän järjestynyt kuin vanhan järjestelmän. Mikä toisin päin sanottuna tarkoittaa sitä, että uudessa järjestelmässä sattumalla on oltava rakenteellisesti merkittävämpi asema kuin vanhassa järjestelmässä.

Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kriisi

Entä mitä tämä muotojen kolmiulotteisesta kiertokulusta ja kehittymisestä seuraava tulos merkitsee tämänhetkisessä maailmassa?

Nykyään niin läntisten kuin itäistenkin yhteiskuntajärjestelmien rakenteet perustuvat, kuten edellä on todettu, sellaisiin ajatuksiin, että toisaalta “oikea” tieto annetaan ylhäältä ja toisaalta kehitystä ohjaavat materiaaliset kausaalisuhteet.

Käytännössä tällainen selitys johtaa sellaiseen yhteiskuntarakenteeseen, joka toimii “oikean” asian puolesta määrätietoisesti, fyysistä voimaa käyttäen ja sattumaa karttaen. Niin diktatuurien kuin demokratioidenkin perustuslait samoin kuin kapitalismin ja sosialismin perussäännöt ovat sellaisia, että kaikki asiat tapahtuvat mahdollisimman syy- ja seuraussuhteisesti. Diktaattori, enemmistö, kapitalisti tai yhteiskunta on välttämättömästi oikeassa; sen määräämiä ohjeita on fyysisen pakon mukaan käytännössä noudatettava, jolloin koko yhteiskuntarakennetta (tornia) kasvatetaan materiaalisia vaivoja kaihtamatta samanmuotoisena seuraussuhteiden verkkona mahdollisimman suureksi yksiköksi.

Tällainen kasvuideologinen yhteiskuntarakenne joutuu kuitenkin ajan mittaan – jos sen rakentamista jatketaan – hyvin fyysiseen kriisiin, koska se ei sisällä itsessään mitään omaa kokoaan rajoittavaa mekanismia.

Käytännössähän tilanne on se, että “oikeita” päämääriä on syntynyt useita ja niiden ympärille on muodostunut samanmuotoisia, mutta materiaalisessa kasvussa kilpailevia yhteiskuntia. Kehitys ja kasvu etenevät silloin hyvin niin kauan kuin kunkin yhteiskunnan uhat ovat erityisiä, muiden yhteiskuntien vastustuksesta johtuvia. Mutta kun kokonaistilanne kehittyy sellaiseksi, että uhka kasvaa yhteiseksi, yleiseksi, tilanne muuttuu. Tässä totaalin uhan vaiheessa edellä esitetyillä tavoilla järjestyneillä yhteiskunnilla ei ole yhdessä eikä erikseen mitään keinoa estää ylikasvu ja luhistuminen. Koko kenttä on sellainen, että ylikasvuakin pyritään vastustamaan kasvulla ja kaikkialla uskotaan ylhäältä eli omalta puolelta annettujen rajoittavien fyysisten pakkojen vaikutukseen. Niinpä kaikkialla pyritään yhä suurempaan materiaaliseen kasvuun ja määräysvoimaan, kunnes sen yhteinen riittävyys ilmenee koko “tornin” romahtamisena.

On huomattava, että syy- ja seuraussuhteisessa mallissa ei todellisuudessa ole mitään sellaista kuin kokemuksesta oppiminen: uuden asian oppiminen vaatii aina pistäytymisen epämääräisyydessä, kriisissä. Sen takia nykyisissä yhteiskuntajärjestelmissä pysyen totaalin kriisin välttäminen voidaan “oppia” vain sen kokemisen kautta. Ajatus siitä, että voitaisiin pysyä nykyisissä yhteiskuntajärjestelmissä ja pienemmistä kokemuksista oppia välttämään suurempi romahtaminen, on täysin utopistinen. Käytännössä huonoistakaan kokemuksista ei itse tarvitse sen suuremmin välittää, koska kausaalisuhteisen mallin mukaan huonojen kokemusten syyt voidaan ja on edullista selittää muiden aiheuttamiksi. Kenttämallissa tämä ei ole mahdollista.

Jos halutaan välttää totaali fyysinen kriisi, on läpikäytävä totaali tiedollinen kriisi. Kun diktatoriselle, nykydemokraattiselle ja kapitalistissosialistiselle yhteiskuntajärjestykselle yritetään tietoisesti etsiä parempaa, suuremman koon kestävää rakennetta, päädytään näille päinvastaiseen yhteiskunnallisen tiedon järjestelmään. Se rakentuu alhaalta, tavallisten kansalaisten yksilöllisistä mielipiteistä, joita ei alisteta paremman tiedon tai enemmistön tiedon alle. Tällä tavalla rakentuvasta “tornista” saadaan suurempi ja kehittyneempi, koska se on järjestymättömämpi: se rakentuu pienemmistä, kevyemmistä ja nopeammin maailmaan reagoivista tiedoista.

II osa: Politiikka

  • Poliittisten järjestelmien kehitys 
    Nykyisten poliittisten järjestelmien tulevaisuus 
    Uuden järjestelmän mahdollisuus 
    Poliittisten järjestelmien eroavuudet 
    Aito demokratia 
    Läntinen poliittinen perinne 
    Kommunistinen perinne 
    Ideologinen tyhjiö 
    Poliittisten järjestelmien tasapaino 
    Eri järjestelmien rakenteellinen kulutus 
    Poliittisen päätöksen arvo 
    Yhdistävä kiertokulku 
    Aidon demokratian käytäntö 
    Sovellutus perinteiseen hallintomalliin 
    Äänestysmenettelyn merkitys 
    Henkilövaalit 
    Aito demokraattinen puolue 
    Järjestelmällinen järjestyksettömyys 
    Yksilöllinen vastuu ja asiantuntevuus 
    Erilaisten järjestelmien kehittymiskyky 
    Järjestelmät toistensa rajatapauksina 
    Tiedon kehitys eri yhteiskuntajärjestelmissä 

Poliittisten järjestelmien kehitys

Edellisessä osassa esitetyn ajatuksen mukaan yhteiskunnalliset tapahtumat kehittyvät kiertokulkumaisesti kolmessa suunnassa. Niillä on ensiksi uskonnollinen eli ideologinen suunta, joka ilmenee ihmisten suhteena tuntemattomaan, siihen mihin yhteiskunnassa uskotaan ja mille ajatuksille yhteiskunta rakennetaan. Toiseksi on poliittinen suunta, joka ilmenee ihmisten välisissä suhteissa ja rakenteissa ja kolmanneksi on taloudellinen suunta, joka ilmenee ihmisten suhteessa luontoon. Myös yhteiskunnan poliittisen järjestelmän sisäinen kehitys noudattaa tätä jakoa.

Yhteiskunnan poliittinen rakenne muodostuu siis ensinnä sen mukaan, miten yhteisössä uskotaan ihmisten välisiin suhteisiin ja niiden oikeaan järjestykseen. Tällaista perustaa voidaan sanoa poliittiseksi ideologiaksi. Toiseksi tällä samalla tavalla uskovat ja ajattelevat ihmiset liittyvät yhteen ja pyrkivät kasvattamaan joukkonsa laajuutta ja vaikutusvaltaa uskonsa tai ideologiansa mukaisin keinoin. Kolmanneksi tämä joukko tai yhteiskunta alkaa noudattaa ideologiansa mukaista taloutta. Se järjestää maataloutensa, teollisuutensa ja kaupankäyntinsä muuttamaan luontoa mahdollisimman tehokkaasti ja edullisesti yhteiseksi hyväksi, sillä tavalla kuin tämä ideologia yhteisen hyvän käsittää.

Ensimmäisessä vaiheessa poliittinen aate itsessään, sen olemassaolo, “oikeassa oleminen” on tärkeintä, toisessa vaiheessa painopiste on yhteisen näkemyksen laajentamisessa ja kolmannessa vaiheessa aatteella saavutettava taloudellinen menestys on pääasia.

Tämä ilmenee muun muassa siten, että kun ihmiset tekevät työtä jonkin yhteiskunnallisen aatteen puolesta, aivan aatteen alussa työ on hyvin idealistista: sitä tehdään uhrautuvasti taloudellisista ja fyysisistä realiteeteista paljonkaan välittämättä ja yleensä vastoin muiden ihmisten mielipiteitä ja arvostuksia. Kun samoin ajattelevien joukko laajenee, työtä aletaan tehdä enemmän yhteisöllisten arvojen vuoksi. Samasta asiasta innostuminen on mieluisaa, koska työ antaa sosiaalista arvostusta ja vain senkin vuoksi, että muut tekevät töitä ja arvostavat työntekoa. Kun aate vanhenee ja sen sosiaalinen miellyttävyys laimenee, taloudelliset motiivit tulevat ensisijaisiksi: aatteellistakin työtä tehdään vain, jos siitä saadaan riittävä palkka eli jos aatteen kannattaminen on taloudellisesti kannattavaa. Näin poliittisen ideologian puolesta taisteleminen tulee keskimäärin yhä kalliimmaksi ja toivottomammaksi sen mukaisen järjestelmän vanhetessa.

Tämän ajatuksen mukaan esitetty aatteita vanhentava kehityskulku on väistämätöntä: se ei ole millään kehityksen alueella eikä missään mittakaavassa valinnaista sen enempää kuin ihmistenkään vanheneminen – ja ainakin keskimäärin ihmiset ovat nuorina taipuvampia idealismiin, keski-iässä sosiaaliseen arvostukseen ja vanhemmiten näkevät parhaiten fyysisten realiteettien olemassaolon.

Kuitenkin on huomattava, että jokainen kehittyvä systeemi, myös tiettyyn ideologiaan perustuva yhteiskuntarakenne, koostuu lukemattomista osasysteemeistä, joilla jokaisella on omat kehitysvaiheensa. Jonkin merkittävän jo ristiriitaiseksi kasvaneen osasysteemin häviäminen tai uuden osasysteemin syntyminen saattaa vaikuttaa hetkellisesti koko systeemiä “nuorentavasti”. Näinhän käy ihmisillekin, kun heitä kohtaa jokin onnekas sattuma: he vapautuvat jostain fyysisestä ristiriidasta, rakastuvat tai muuta sellaista. Siitä huolimatta kokonaisuus vanhenee ja tilanne keskimäärin “materialisoituu”.

Tietyn ideologian mukainen poliittinen järjestelmä syntyy ja kehittyy siis ideologisessa innostuksessa ja vanhenee ja häviää fyysisiin vaikeuksiinsa, taloudelliseen kyvyttömyyteensä tuottaa yhteisön koossapitämiseksi mielekkäitä tuotteita.

Tärkeimmillään tämä ilmiö näyttäytyy poliittisen toiminnan perustapahtumassa, päätöksen tekemisessä. Ennen kuin poliittisen päätöksen tekijä tai tekijät pääsevät päätöstilanteeseen, heidän on kuljettava siihen johtava poliittinen tie: heidän on tehtävä työtä, joka tämän järjestelmän sääntöjen ja käytännön mukaan johtaa päätöstilanteeseen. Kun tietyn ideologian mukaan toimiva yhteisö laajenee esimerkiksi siitä syystä, että yleinen kehitys parantaa kommunikaation tehokkuutta, sen sosiaaliset ja poliittiset suhteet lisääntyvät ja tulevat samalla monimutkaisemmiksi. Jokaisen suhteen ylläpitäminen, jotta tällä suhteella olisi merkitystä, vaatii kuitenkin fyysistä, taloudellista panosta. Mitä monimutkaisimmiksi suhteet tulevat, sitä energiaa kuluttavimmiksi ne tulevat. Sitä kalliimmaksi käy myös se tie, joka näiden suhteiden kautta vie johtamaan niitä.

Tämän saman asian toisella puolella ja tavallaan jatkona on se, että samalla kun kuljettava ja kuljettu poliittinen tie monimutkaistuu, mahdollisesti tehtävissä olevien päätösten lukumäärä vähenee ja niiden laatu tavallaan heikkenee. Ihmisten vanhenemisesta tiedämme tämän asian hyvin: vanheneminenhan on juuri sitä, että mahdollisuudet vähenevät. Mitä kauemmin yksilö toimii tietyllä tavalla omien sääntöjensä ja tapojensa mukaan sitä pienemmät mahdollisuudet hänellä on tehdä päätöksiä eli valintoja muunlaisen toiminnan puolesta. Tässä esitetyn ajatuksen mukaan tämä ominaisuus on yleinen ja pätee myös yhteiskuntajärjestelmissä tehtäviin päätöksiin. Keskimäärin saadaan yhteiskunnassa yhä suuremmalla taloudellisella panoksella eli yhä fyysisemmin keinoin yhteisen ideologian arvoasteikolla yhä huonompia poliittisia päätöksiä.

Tästä johtuu se, ettei samaan ideologiseen rakenteeseen sidotun yhteiskuntajärjestelmän sisällä ole keskimäärin mahdollista päästä päätöksiin, joilla vähennettäisiin taloudellista kulutusta tai fyysistä aseistusta. Nämä päämäärät saattavat näyttää realistisilta poliittisen ja taloudellisen vallan alaportailla, mutta mitä ylemmäksi mennään, sitä epärealistisemmiksi valtaa ja voimaa vähentävät päätökset tulevat.

Kun alkuperäisten ideologisten pyrkimysten ja kehityksen mukanaan tuomien materialististen pyrkimysten ristiriita kasvaa kyllin suureksi, yhteiskuntaa kohtaa kriisi. Jos se on kyllin laaja, sen tyhjyys antaa mahdollisuuden uudelle ideologialle ja sen mukaan rakennettavalle yhteiskunnalle. Vasta silloin on mahdollisuus vähemmän materiaaliseen kokonaisrakenteeseen.

Nykyisten poliittisten järjestelmien tulevaisuus

Ei ole syytä epäillä, etteikö tämä pätisi myös nykyisiin ideologioihin ja yhteiskuntajärjestelmiin. Myös ne ovat jatkuvasti materialisoitumassa ilman, että asiaa on mahdollista muuttaa niiden sisältä. Kun nämä järjestelmät tulevat riittävän fyysisiksi eli keskittyvät ideologiansa mukaisiin taloussotiin ja tavallisiin sotiin, ne vanhenevat ja jollain tavalla romahtavat.

Se, että koko maailman yhteiskuntajärjestelmä muodostuu useiden erilaisten yhteiskuntarakenteiden sekoituksesta, ei muuta asiaa. Tilanne pätee kuhunkin järjestelmään erikseen ja kaikkiin yhdessä niin pitkälle kuin niissä on yhteistä ideologiaa ja sellaisia yhteisiä ominaisuuksia, jotka lisäävät yhteisiä vaikeuksia.

Kun nykyisin maailmanvallassa olevia poliittisia järjestelmiä, läntistä demokratiaa ja itäistä totalitarismia, tarkastellaan erillisinä toisilleen vastakkaisina järjestelminä, niiden tuleva kehitys on edellisen ajatuksen mukaan samaa kilpailua kuin nykyisinkin, mutta tullen laadultaan yhä enemmän taloudelliseksi. Mitään muutosta tilanteeseen ei tule, ellei jompikumpi järjestelmä voita ja hävitä toista tässä kilpailussa – tai ellei synny ja kehity uutta järjestelmää.

Jos tilanne jatkuu nykyisellään, se tarkoittaa jatkuvaa aseistuksen kasvua ja maailman luonnonvarojen käyttämistä yhä enemmän tämän ristiriidan ratkaisuyrityksiin.

Jos toinen puoli voittaa, tällaisella voitolla on luonnollisesti oltava jokin realistinen toteutumistapa, jonka sisällöstä voidaan enintään tietää se, että se varmaan on johdonmukainen jatko voittaneen osapuolen tähän asti noudattamalle tavalle voittaa asioita. Siitä nähdään tämän vaihtoehdon toteutumismahdollisuus ja sen miellyttävyys ihmisille.

Länsimainen demokratia sai voittonsa vähitellen niiden väsyttävien vallankumousten ja sotien seurauksena, joita käytiin Euroopassa 1700-luvun lopulta alkaen ja joita myöhemmin käytiin koko maailmassa keskusvaltioiden vallan kukistumiseen asti. Demokratialle tyypillinen tapa voittaa on täyttää diktatuurien aseellisesti aikaansaama poliittinen tyhjiö eikä ole todennäköistä, että se voisi tai osaisi käyttää jotain muuta tapaa.

Itäisen totalitarismin niin teoreettinen kuin käytännössäkin toteutunut tapa voittaa on aseellinen vallankumous, jonka tekee mahdolliseksi edellisen järjestelmän jättämä materiaalinen heikkoudentila ja jossa kommunismiin pyrkijät valtaavat aseellisesti valtarakenteet. On hyvin epätodennäköistä, että totalitarismi voisi voittaa ja hallita maailmaa jollain muulla tavalla.

Tapahtuupa kumpi hyvänsä näistä vaihtoehdoista, se merkitsee vallankumouksia, taloudellista kurjuutta, luonnon tuhoamista ja sotia – eli sitä mitä nykyäänkin tapahtuu – ajan loppuun asti.

Uuden järjestelmän mahdollisuus

Jotta uusi poliittinen järjestelmä pääsisi syntymään, kasvamaan ja laajenemaan niin, että se ehtisi ottaa merkittävän osan nykyisen demokraattistotalitaarisen järjestelmän tehtävistä itselleen ennen kuin nykyinen järjestelmä kilpailee ja sotii itsensä liian heikoksi, sen tulee täyttää tiettyjä ideologisia, poliittisia ja taloudellisia ehtoja. Ei ehkä voida ajatella, että millainen hyvänsä uusi järjestelmä olisi mahdollinen.

Tässä edellytetään, että uudella ideologialla ja sen mukaisella ajatusrakenteella on oma historiallinen sopivuutensa eli että se on jatkoa siihen kehityksen virtaan, joka on johtanut yhteiskunnat nykyiseen tilanteeseen. Tuskin on liikaa vaadittu, jos edellytetään, että uuden ajatusrakenteen täytyy olla jollain tavalla jatkoa sille elämän kokemistavan ja yhteiskunnallisen ajattelun kehitykselle, jossa merkkipaaluja ovat olleet muun muassa Platonin, Jeesuksen ja Marxin ajatukset ja utopiat.

Toiseksi, uuden järjestelmän on oltava poliittisesti laajenemiskykyisempi kuin nykyiset järjestelmät. Sen on voitava sisällyttää sääntöjensä piiriin suurempi joukko sellaisia ihmisiä, jotka uskovat oman järjestelmänsä edullisuuteen ja tyytyvät myös sen väistämättömiin puutteellisuuksiin. Tämä laajenemiskyky sisältää juuri politiikan voiman eikä voida ajatella, että heikompi järjestelmä syrjäyttäisi vahvemman.

Kolmanneksi, uuden poliittisen järjestelmän täytyy varmasti olla materiaalisessa mielessä realistinen eli taloudellisesti kannattava. Sen avulla yhteiskunnan on pystyttävä kehittymään ja tekemään päätöksiä pienemmin kuluin kuin nykyisissä järjestelmissä. Siihenhän juuri uutta järjestelmää tarvitaan, kun vanhat järjestelmät vanhenevat liian kuluttaviksi.

Kuten seuraavassa nähdään, sellainen poliittinen rakenne, joka seuraa kirjan edellisessä osassa esitetystä ideologiasta ja maailmankuvasta, täyttää nämä kaikki ehdot. Vähemmän järjestystä sisältävä yhteiskuntajärjestelmä on jatkoa sille samalle historian virralle, joka on johtanut nykyiseen tilanteeseen. Vanhoja kehittyneemmäksi uuden järjestelmän tekee se, että se on poliittisesti laajenemiskykyisempi ja taloudellisesti edullisempi kuin nykyiset järjestelmät.

Poliittisten järjestelmien eroavuudet

Sen mukaan, mitä uskontoa käsittelevässä osassa todettiin, politiikkaa pidetään toimintana samalla tavalla ajattelevan ja samoja päätöksiä noudattavan ihmisjoukon laajentamiseksi.

Kun mielekkyyden katsotaan kasvavan alhaalta päin, perustava poliittinen yksikkö on yksi poliittinen mielipide. Yhden ihmisyksilön sisällä voi olla tietysti monenlaisia poliittisia mielipiteitä, mutta alhaalta kasvavan mallin mukaan yksilö on itse lähin määräämään, mitä niistä hän kulloisessakin käytännössä pitää tärkeimpänä. Siksi voidaan sanoa, että tässä järjestelmässä poliittinen yksikkö on yksilö.

Siitä seuraa, että alkeellisimmillaan ja pelkistetyimmillään poliittinen tilanne on kahden tasa-arvoisen poliittisen yksilön päättäessä yhteisestä asiasta vaihtoehdoilla kyllä tai ei. Jos he ovat samaa mieltä asiasta tai toinen ei ole siitä mitään mieltä, ongelmaa ei ole. Jos he ovat eri mieltä asiasta, kuten tässä esitetyn ideologian mukaan jossain asiassa joka tapauksessa käy, heidän on löydettävä jokin yhteinen periaate ja käytännön menettely, jolla päätetään, kumman mielipidettä yhdessä noudatetaan, muutenhan ei voida toimia yhdessä ja laajentua poliittisesti.

Alussa ainoa mahdollinen yhteiseen laajenemiseen johtava periaate on sattuma: annetaan sattuman valita, kumman mielipide toteutetaan. Tämän jälkeen nämä poliittiset yksilöt eivät enää olekaan tasavertaisia, sillä toisella on tämän yhteisen päätöksen mukanaan tuoma etu puolellaan. Siksi seuraavaa yhteistä päätöstä tehtäessä on käytettävissä toinenkin periaate, paremmuus: päätös tehdään sen yksilön mielipiteen mukaan, joka on parempi. Muita mahdollisuuksia ei kahden osapuolen välillä ole.

Politiikka kuitenkin laajenee ja seuraava poliittinen tilanne on se, kun kolme yksilöä päättää yhteisestä asiasta. Silloin tulee kolmaskin periaate mahdolliseksi, enemmistö: noudatetaan enemmistön mielipidettä.

Nämä periaatteelliset päätöksentekotavat riittävät. Valinta kolmen ja kuinka monen hyvänsä mielipiteen kesken voidaan tehdä sattuman avulla, koska kenenkään tieto ei periaatteessa ole toista parempaa, se voidaan tehdä yhden yksilön mielipiteen mukaan, koska hänen tietonsa on parempi, tai se voidaan tehdä enemmistön mielipiteen mukaan, koska sen kannatus on laajin.

Kaikkien yhteiskuntien poliittiset järjestelmät voidaan teoriassa rakentaa näistä kolmesta elementistä ja niistä tulee erilaisia sen mukaan, mitä näistä periaatteista pidetään kussakin yhteiskunnassa perustavimpana ja minkä periaatteen paremmuuteen, laajenemiseen ja eloonjääntiin niissä uskotaan.

Tätä jakoa noudattaen voidaan siis poliittiset ideologiat jakaa kolmeen pääsuuntaan: ensiksi joidenkin ihmisten paremmuutta painottavaan, toiseksi enemmistön tahtoa painottavaan ja kolmanneksi yksilöiden välistä tasa-arvoa painottavaan suuntaan.

Järjestelmää, jossa yhteisistä päätöksistä määrää ”paras” mielipide ja sen haltija tai haltijat, sanotaan diktatuuriksi. Diktatuurissa ei äänestetä asioista, vaan kaikkien on yhdyttävä diktaattorin mielestä parhaaseen mielipiteeseen. Siten tässä luetaan diktatuuriksi myös muut totalitarismit ja tavallisten ihmisten mielipiteistä piittaamattomat järjestelmät. Sosialistinen tai kommunistinen yhteiskuntajärjestelmä kuuluu tähän luokkaan, vaikka kommunistisissa yhteiskunnissa demokraattisillakin rakenteilla on oma sijansa.

Yhteiskuntajärjestelmää, jossa yhteiset päätökset tehdään enemmistön mielipiteen mukaan, on perinteisesti sanottu demokratiaksi, mutta tässä kutsun sitä kansanvallaksi. Kaikki nykyiset kansanvallat rakentuvat enemmistövallan periaatteelle, vaikka niillä olisi merkittävä diktatorinen väritys tai äänestyksiin olisi rakennettu jonkinlaisia vähemmistösuojia.

Kolmannella järjestelmällä, joka painottaa yksilöiden välistä tasa-arvoa, ei vielä ole edes teoreettista merkitystä nykyisessä poliittisessa maailmassa. Se on kuitenkin se poliittinen rakenne, jota kohti yhteiskuntia olisi tämän kirjan mukaan kehitettävä. Aiemmin olen kutsunut sitä persoonakratiaksi, mutta tässä käytän siitä nimitystä aito demokratia vastapooleinaan siis diktatuuri ja kansanvalta. Se määritellään järjestelmäksi, jossa yhteiset päätökset tehdään niin, että kaikkien yksilöiden mielipiteitä painotetaan tasa-arvoisesti. Päätökset tehdään äänestyksillä, joissa jokaisen mielipiteelle annetaan sama mahdollisuus johtaa yhteisiin päätöksiin.

Aito demokratia

Aidolle demokratialle on olennaista, ettei kenenkään mielipiteen arvoa mitätöidä missään vaiheessa enemmistön mielipiteen tai ”paremman” mielipiteen voimalla. Kun jokaisen mielipiteelle annetaan sama arvo, kyseinen arvo ei voi riippua siitä, kuinka moni muu on samaa mieltä, eikä myöskään siitä, kuinka hyvä tämä mielipide on jonkin toisen mielestä. Yhteistä päätöstä tehtäessä on siten käytettävä avuksi sattumaa. Noudatettava mielipide on valittava arvalla.

Asiakysymyksissä päätökset tehdään tässä samoin kuin kansanvaltaisessakin järjestelmässä eli äänestysten avulla. Yhtä ehdotusta koskevassa äänestyksessä mahdolliset mielipiteet ovat: kyllä, ei ja ei kantaa. Päätös tehdään siten, että jos esimerkiksi kuusikymmentä henkilöä kannattaa jotain päätöstä, kolmekymmentä on sitä vastaan ja kymmenellä ei ole asiaan kantaa, yhdessä noudatettavaksi päätökseksi tulee sattumanvaraisesti valitun henkilön mielipide, jolloin päätöksen hyväksymisellä on kuusikymmentä mahdollisuutta sadasta toteutua, päätöksen hylkäämisellä on kolmekymmentä mahdollisuutta sadasta toteutua ja kymmenessä tapauksessa sadasta päätöksenteko siirretään tapahtuvaksi vasta ennalta määrätyn ajan kuluttua.

Henkilövaaleissa noudatetaan samaa periaatetta. Kaikkien äänestäjien joukosta valitaan sattumanvaraisesti yksi. Tällöin jokaisella ehdokkaalla on juuri sen suuruinen mahdollisuus tulla valituksi kuin hänen suhteellinen kannatuksensakin on.

Tälle suhteellisuusperiaatteelle ja sen loogisille käytännön seuraamuksille voidaan rakentaa hyvin samanlainen poliittinen järjestelmä kuin mihin kansanvallassa on totuttu, mutta se johtaa aivan erilaisiin käytäntöihin kuin mihin nykyisillä rakenteilla on koskaan mahdollista päästä. Se johtaa tasaisempaan valtajärjestelmään ja sitä kautta myös tasaisemmin jakautuvaan vaurauteen.

Läntinen poliittinen perinne

Entä miten tällä tavalla tasa-arvoinen järjestelmä sopii länsimaisen poliittisen kehitykseen ja kansanvaltaisen järjestelmän jatkoksi?

Siinä historiallisessa mittakaavassa, jossa on kyse yhtä syvällisten periaatteiden muuttumisista, on viimeisin poliittinen murros länsimaisen yksinvaltaisen järjestelmän vaihtuminen länsimaiseksi kansanvallaksi. Helposti voidaan nähdä, että kansanvallan vaihtuminen aitoon demokratiaan merkitsee aivan samansuuntaista askelta ja siten noudattaa hyvin ainakin tätä historiallista perinnettä. Kysymys on siirtymisestä yhä laajemmin hallittuun ja yhä vähemmän ylhäältä määrättyä järjestystä sisältävään järjestelmään.

Kun kuninkaiden ja säätyjen paremman ja voimakkaamman valtaan perustuva järjestelmä ajautui ratkaisemattomiin ongelmiin, se korvautui laajemmalta pohjalta rakentuvalla järjestelmällä, jossa jokaisella on tasa-arvoinen äänioikeus niiden enemmistöjen ja valtaryhmien valitsemisessa, jotka päättävät yhteisistä asioista.

Kun kansanvaltainen järjestelmä aikanaan ajautuu ratkaisemattomiin ongelmiin, on perinteen mukaista, että se korvautuu vielä laajemmalla järjestelmällä. Kun yksilöiden periaatteellista samanarvoisuutta ei voida enää laajentaa vaakatasossa, äänioikeudessa, sitä täytyy laajentaa pystysuorassa, äänen vaikutuksen suunnassa. Näin joudutaan järjestelmään, jossa yksilöiden valta ulottuu rakenteellisesti aivan niihin päätöksiin asti, joita yhteisistä asioista tehdään. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että yksilöiden valtaa ei katkaista laskemalla mielipiteitä yhteen ja muodostamalla niistä enemmistöjen ja joukkojen valtaa. Tämä on juuri aidon demokratian ja kansanvallan ero.

Perinteen mukaan on järjestelmän muutos kyllä mahdollinen toiseenkin suuntaan: kansanvalta voi taantua diktatuuriksi. Kun yhteiskunta ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin tai ympäristönsä uhkaamaksi, sillä on taipumus keskittää voimansa vaikeuksien voittamiseksi. Käytännössä se merkitsee keskitetymmin hallittuun, diktatorisempaan vallankäyttöön siirtymistä, mihin suuntaan nykyäänkin näyttää olevan painetta.

Demokratialla on siis mahdollisuus kehittyä kahteen suuntaan, jotka lyhyellä tähtäimellä ovat ihmisten “vapaasti” valittavissa, mutta joista tässä esitetyn teorian mukaan ajan mittaan pysyviä ovat vain siirtymät epäjärjestyneemmin rakentuviin rakenteisiin.

Kommunistinen perinne

Tässä esitetyn uuden yhteiskuntajärjestelmän, joka siis perustuu henkilökohtaisen tasa-arvon periaatteelle, ei voida ajatella ratkaisevan idän ja lännen ideologista ja poliittista ristiriitaa, ellei se ole jollain syvällisellä tavalla sopusoinnussa myös kommunistisen perinteen kanssa. Siksi myös kommunistisen ideologian täytyy sisältää ainakin tiedostamattomalla tasolla henkilökohtaisen tasa-arvon järjestelmä jonkinlaisena kehitysaskeleena.

Poliittisena järjestelmänä marxismi-leninismi perustuu edistyksellisimmän joukon ylivallalle eli proletariaatin diktatuuriin kehityskulussa, joka lähtee aseellisesta vallankumouksesta ja jonka tarkoituksena on päätyä valtiottomaan ja luokattomaan yhteiskuntaan, jossa kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia keskenään.

Tällainen järjestelmä voi kehittyä kahdella suunnalla: ensiksi se voi kehittyä vallankumouksen tekemisessä ja toiseksi se voi kulkea lähemmäksi tavoitettaan eli luokatonta yhteiskuntaa. Muita mahdollisuuksia sillä ei ole: ellei se jommassa kummassa kehity, se taantuu ja ennemmin tai myöhemmin häviää kilpaileville järjestelmille.

Proletariaatin diktatuurissa kuitenkin vain ensimmäinen näistä tavallaan vastakkaisista suunnista on mahdollinen. Ideologisissa ja poliittisissa vaikeuksissa se voi vain tehostaa vallankumouksellisuutta, mikä merkitsee järjestelmän pysähtymistä toiseen suuntaan etenemisessä, sillä fyysinen vallankumous vaatii aina alistamista. Toiseen suuntaan tämä poliittinen rakenne ei pääse etenemään siitä kirjan ensimmäisessä osassa esitetystä syystä, että kommunismin teoria ei tunne edes teoreettista tietä todelliseen kommunismiin eli ihmisten väliseen tasa-arvoon ja valtioiden kuoleutumiseen.

Vaikeus on sekä teoriaa että perinnettä noudattaen ratkaistavissa vain yhdellä tavalla. Kehitys tapahtuu vallankumousten kiertokulkuna niin, että ne tulevat yhä vähemmän väkivaltaisiksi ja siis vähemmän järjestäytyneitä ja vähemmän materiaalisia joukkoja vaativiksi.

Sensuuntainen vallankumous tuskin voi kuitenkaan olla enemmistön eli kansanvallan suorittama fyysinen vallankumous aidon demokraattisen järjestelmän puolesta proletariaatin diktatuuria vastaan, jolle kansanvallalle ei myöskään ole tiedossa edes teoreettista tietä luokattomaan yhteiskuntaan, vaan kirjan ensimmäisessä osassa esitetty ideologinen vallankumous, jolla on ainakin teoreettinen mahdollisuus tapahtua proletariaatin diktatuurin reunalla. Näin aito demokratia on selvästi realistisempi utopia kuin kommunismi.

Toisin sanoen tilanne voidaan tulkita niin, että kommunismin utopian kumoutuminen aidon demokratian utopialla noudattaa samaa perinnettä kuin tsaarin uskonnollisen utopian kumoutuminen kommunismin utopialla. Vallankumousten kautta suuntana ja tavoitteena on yhä tasa-arvoisempi poliittinen järjestelmä.

Ideologinen tyhjiö

Ennen kuin vanhan poliittisen järjestelmän korvautuminen uudella voi tapahtua, olemassa olevaan poliittiseen tilanteeseen on kuitenkin ilmaannuttava vastaava tyhjiö, joka aluksi on ideologinen. Mikä on tilanne länsimaisessa kulttuurissa tänään?

Sen jälkeen kuin kansallisen ja rodullisen paremmuuden varaan rakennettu diktatuuri viimeksi osoittautui epätyydyttäväksi, ne ihmiset, jotka halusivat jotain parempaa kuin mihin demokratia pystyi, kohdistivat katseensa kommunismiin, kaikkien ihmisten luokattomaan, tasa-arvoiseen yhteiskuntaan. Tällainen piti voida rakentaa työläisluokan diktatuurin avulla. Mutta sen jälkeen, kun on käynyt ilmeiseksi, ettei kommunismia kohti pystytä ottamaan lyhyitäkään askeleita edes siellä, missä työläisten diktatuuri voitti, on läntiseen ideologiseen ilmastoon muodostunut syvältä uudistavia poliittisia periaatteita koskeva tyhjiö.

Ne yhteiskunnalliset liikkeet, jotka nykyään ovat ajankohtaisia ja jotka pyrkivät jonkinlaisiin suunnanmuutoksiin, eivät enää sovi sen enempää diktatoriseen kuin kansanvaltaiseenkaan muottiin.

Tärkein uusista liikkeistä on luonnon suojelemiseen pyrkivä liike. Sen onnistumisesta tai epäonnistumisesta on jokaisen hyvinvointi tavalla tai toisella riippuvainen ja jokainen varmasti yhtyy omalla tavallaan sen asettamiin tavoitteisiin. Potentiaalista voimaa tällaisella liikkeellä on runsaasti. Vihreä liike ei ole kuitenkaan kovin hyvin onnistunut tarkoituksessaan. Se johtuu siitä, ettei vihreä liike ole vielä kyennyt muodostamaan ideologiaa, joka yhdistäisi uudet tavoitteet sellaiseen poliittiseen ja taloudelliseen rakenteeseen, jonka oma toimintatapa on luontoa suojelevampi kuin nykyisillä rakenteilla. Päämäärien ja keinojen ristiriita estää demokraattisen vihreän liikkeen kasvun.

Kun vihreä liike yrittää tästä puutteesta huolimatta vaikuttaa yhteisiin päätöksiin, se joutuu tekemään sen vanhan poliittisen rakenteen säännöin ja siten joutuu tyytymään samoihin yhä kapeneviin toimintamahdollisuuksiin kuin vanhatkin puolueet. Kuten mitä hyvänsä asiaa ajavassa liikkeessä, vihreässäkin liikkeessä syntyy pian sisäistä erimielisyyttä siitä, miten kutakin asiaa olisi parasta ajaa. Kun vihreä liike yrittää sovittaa ristiriitansa enemmistöpäätöksin, kukin kuppikunta joutuu menestyäkseen hankkimaan lisää voimaa ja kannatusta ja se vaatii lisää rahaa ja se taas vaatii luonnon hyväksikäyttöä. Kun se on kuitenkin loogisesti kiellettyä, mahdollisuudet vähenevät.

Diktatorinen vihreä liike on ajatuksena ja käytäntönä vielä ristiriitaisempi ja mahdottomampi kuin kansanvaltainen. Diktatuurin ylläpitäminen vaatii tasapainosyistä aseellista ylivoimaa vastapuolta vastaan. Tämän ylivoiman ylläpitäminen vaatii väistämättä vielä raaempaa ja tehokkaampaa luonnon hyödyntämistä kuin kansanvallassa. Tämä on täysin toivoton suunta.

Toinen liike, joka on aivan samassa aatteellisessa tyhjiössä ja joutuu yhtä voimattomana toteamaan tavoitteidensa vain etääntyvän yhä kauemmaksi, on rauhanliike. Syykin on sama. Järjestäytyessään nykyisin säännöin rauhanliike ajautuu tilanteeseen, jossa parhaiksi rauhanasiaa edistäviksi keinoiksi osoittautuvat marssit ja vetoomukset. Jotta tällaisella liikkeellä olisi mahdollisuus laajeta ja edetä tavoitteissaan, sen tulisi pystyä konstruoimaan sellainen ajatusrakenne, jossa marssimisen tai vetoomusten osoitettaisiin jonkin logiikan mukaan aiheuttavan aseistariisuntaa tai estävän sodankäynnin. Tai sen tulisi pystyä omalla esimerkillään osoittamaan, kuinka merkittävistäkin erimielisyyksistä voidaan rauhanomaisesti päästä yhteiseen loppuratkaisuun. Edellisen seikan osoittaminen on fyysinen mahdottomuus ja jälkimmäinen asia ei onnistu niin kauan kuin esimerkkisuhde on päinvastainen eli niin kauan kuin rauhanliikkeet järjestäytyvät totalitaarisin tai demokraattisin menetelmin ja kinastelevat täysin hedelmättömästi jo mitä mitättömimmistäkin asioista.

Muita nykyisiä yhteiskunnallisia liikkeitä, joiden merkittävän laajenemisen niiden sopimattomuus diktatoris-kansanvaltaiseen malliin estää, ovat muun muassa miehen ja naisen tasa-arvoisuutta ajava liike ja hajautetumpaan poliittiseen hallintoon eli suurempaan itsemääräämisoikeuteen tähtäävä liike. Näilläkään liikkeillä ei ole mitään mahdollisuuksia saada vaikuttavia voittoja enemmistön etuihin tai parempien etuihin vedoten ja niitä avukseen käyttäen. Kun tällaisia pienten yksiköiden tasavertaisuutta edistäviä asioita ajetaan nykyisin poliittisin menetelmin, yksittäiset tavoitteet kasaantuvat klimpeiksi, vääristyvät puolueellisiksi ja ristiriitaisiksi yrityksiksi ja johtavat tarkoituksille päinvastaisiin tuloksiin.

Kaikille näille nykyisille aatteellisille liikkeille, jotka pyrkivät yhteiskunnassa käytetyn vallan, voiman ja materiaalisuuden vähentämiseen eli joiden päämäärät ja nykyisten poliittisten järjestelmien keinot ovat ristiriidassa toisiinsa nähden, ainoa mahdollisuus kasvuun ja vaikutukseen on järjestyä itse vähemmän voimaa ja valtaa sisältävällä tavalla. Muuta mahdollisuutta ei ole: jos olisi, se olisi toiminut jo nyt. Ainoa kestävä ratkaisu on aidon demokraattinen poliittinen järjestelmä.

Tämä vaatii uudenlaista ajattelua. Politiikan päämääriin on suhtauduttava uudella tavalla. Politiikka ei nähdä välineenä, jonka avulla voidaan tehdä “hyviä” asioita, esimerkiksi pakottaa ihmisiä tuhlaamattomammiksi, painostaa naisille tasa-arvoista kohtelua, taivuttaa kansakunnat rauhaan ja niin edelleen. Uuden poliittisen ajatuksen ja käytännön rakenteen idea on siinä, että se omassa toiminnassaan on tuhlaamaton, kaikille tasa-arvoinen, rauhallinen ja niin edelleen. Sen salaisuus on siinä, että se tekee muun muassa edellä esitetyt erityiset poliittiset liikkeet ja pyrkimykset tarpeettomiksi, jolloin poliittinen riitely ja sen aiheuttama luonnon kulutus vähenee.

Poliittisten järjestelmien tasapaino

Se, että jokin poliittinen järjestelmä sopii muodoltaan ideologisena jatkeena jollekin toiselle järjestelmälle, on järjestelmien muuttumisissa ja vallankumouksissa vain ideologinen puoli asiaa. Jotta näin voisi käydä myös käytännössä, uuden järjestelmän täytyy olla myös fyysisesti vanhaa järjestelmää vahvempi.

Erilaiset poliittiset rakenteet pysyvät tasapainossa eli vastustavat sisältä ja ulkoa tulevaa muutosta eriasteisten fyysisten välineiden avulla, ja tässä asia ymmärretään symmetriasyistä niin, että järjestelmän sisäinen epätasapaino on yhtä suuri kuin sen ulkoinen epätasapaino. Tietty yhteiskuntajärjestelmä vaatii ulkoisia vihollisia vastaan aseita siinä määrin kuin sen sisäinen valtaepätasapaino, järjestyksen “määrä” edellyttää. Tällöin erilaisten järjestelmien välisen käytännön valtasuhteen määräävät kulloinkin fyysisesti vahvimmat välineet.

Kaikki diktatuurit ja vähemmistöjen vallat joutuvat käyttämään aseita sekä sisäisesti poliittisen tasapainon säilyttämiseksi että ulkoisesti muita maita vastaan. Ilman aseitahan vähemmistö on fyysisesti heikompi kuin enemmistö. Tästä perustavasta säännöstä johtuen se järjestelmänmuutos, jossa siirrytään yksinvallasta kansanvaltaan, on niin väkivaltainen ja fyysisesti tuhoisa. Aseiden ylivallasta ei päästä ennen kuin ne ovat hävittäneet toisensa eikä uusien aseiden tekeminen lopu ennen kuin on syntynyt riittävä materiaalinen ja teollinen tyhjiö.

Kun kehitytään enemmistövaltaiseen järjestelmään eli kansanvaltaan, sen sisäinen poliittinen tasapaino säilyy ilman aseita. Enemmistöhän on jo omalta fyysiseltä voimaltaan vahvempi kuin vähemmistö. Tästä syystä myöskään kilpailevat kansanvaltaiset yhteiskunnat eivät tarvitse aseita keskinäisen poliittisen tasapainon säilyttämisessä. Niinpä läntisen kulttuurin valtiot voivat nyt ensimmäistä kertaa historiansa aikana hoitaa keskinäisiä suhteitaan ilman aseita, ja toisiaan vastaan kilpailemisessa keskittyä taloussotaan. Sen sijaan ne välttämättä tarvitsevat aseita vastapainoksi vähemmistövaltaan perustuvien yhteiskuntien aseille.

Enemmistön mielipiteeseen perustuvan järjestelmän ainoa sisäistä tasapainoa uhkaava tekijä on yleisen mielipiteen hajoaminen. Jos yleinen mielipide hajoaa liian moneksi erisuuntaiseksi poliittiseksi pyrkimykseksi, kuten juuri nykyään tapahtuu, enemmistön yhteisen tavoitteen löytäminen käy vaikeaksi ja mahdollisiksi ajateltavat ja osoittautuvat edistysaskeleet jäävät lyhyiksi. Se merkitsee järjestelmän heikkenemistä ja altistumista muutokselle. Ne fyysiset välineet, joita kansanvalta tarvitsee sisäisen tasapainonsa ylläpitämiseen, ovat joukkotiedotusvälineet, tärkeimpinä televisio, radio ja lehdistö. Niiden poliittisena tehtävänä on pitää enemmistö koossa: yhdenmukaistaa asioita ja saada ihmiset kokemaan todellisuutta samalla tavalla ja haluamaan samansuuntaisia asioita.

Jos tältä perustalta arvioidaan niitä fyysisiä edellytyksiä, joita siirtyminen kansanvallasta aitoon demokratiaan vaatii, huomataan, että tällainen valtarakenteen muutos voi tapahtua vain väkivallattomasti ja vain tiedon vallankumouksen kautta, uuden ajattelutavan syntymisellä ja leviämisellä.

Asia voidaan ymmärtää niin, että tähän vallankumoukseen kuuluva taistelu on itse asiassa jo käynnissä ja sitä käydään kansanvallan keinoin eli joukkotiedotusvälineissä. Niissä erilaiset ja ristiriitaiset tiedot hävittävät toisiaan. Joukkotiedotusvälineillä on tässä kehityksessä samanlainen poliittinen rooli kuin aseilla on yksinvallan muuttumisessa kansanvallaksi. Yrittäessään hävittää samaan järjestelmään kuuluvan vastapuolen voimaa ja sanomaa ne hävittävät itse järjestelmää ja luovat muutokseen tarvittavan tyhjiön.

Kun kansanvaltaa kannattava joukkotiedotus käsittelee yhä laajemmin maailman tapahtumia, se murskaa tahtomattaankin aste asteelta sille toivolle rakentuvaa toimintaa, jonka mukaan kansanvaltaisin menetelmin voitaisiin ratkaista nykyisten yhteiskuntien ongelmat, samalla tavalla kuin diktaattorit vapaasti toisiaan vastaan taistellessaan murentavat yleistä luottamusta diktatuuriin. Se tieto, jota joukkotiedotusvälineet välittävät kansanvaltojen aikaansaannoksista, on päinvastaisista toiveista huolimatta tietoa yhä suuremmista poliittisista epäonnistumisista. Uskoa nykyiseen kansanvaltaan ei pidä koossa enää muu kuin se, ettei muuhunkaan osata uskoa.

Siten aidon demokratian on mahdollista voittaa kansanvalta samalla tavalla kuin jälkimmäinen on voittanut diktatuurin, vaikka alun pitäen valta ja voima on ollut edellisellä mallilla. Kun kansanvaltainen aatemaailma on hävittänyt itseään ja tullut riittävän tyhjäksi, ihmiset voivat enemmistöpäätöksellä siirtyä noudattamaan aitoa demokraattista valtiomuotoa.

Tämä johtuu siitä, että syvimmillään kyse ei ole voimasta vaan tiedosta ja uskosta. Siten kiertokulun kautta “heikompi” voi voittaa “vahvemman”, vaikka fyysinen tasapaino säilyy koko ajan. Se on tavallaan ihme, mutta tässä kirjassa esitetyn teorian mukaan täysin mahdollista, mielekästä ja välttämätöntä.

Eri järjestelmien rakenteellinen kulutus

Se että erilaiset poliittiset järjestelmät tarvitsevat tasapainonsa säilyttämiseksi eriasteisia fyysisiä välineitä, ulottuu tavallaan rakenteellisena kuluna läpi yhteiskunnan myös sen ideologiselle ja taloudelliselle sektorille. Tästä syystä se energian kulutus, jonka poliittiset järjestelmät vaativat pelkästään pitämään itseään toiminnassa, joka kulutus siis ei ole ruokaa, asuntoja tai muuta yksilöiden tarvitsemaa energiaa vaan vallankäyttöä, on erikokoinen eri periaatteille rakentuvilla järjestelmillä.

Tähän kulutukseen päästään käsiksi tarkastelemalla politiikkaa taloudellisena välineenä. Poliittinen järjestelmä on menetelmä yhdessä noudatettavien päätösten tekemiseksi. Politiikka on siis toimintaa, joka muuttaa luonnon ja ihmisten voimavaroja kauppansa tekeviksi, mahdollisimman laajalti hyväksytyiksi päätöksiksi. Vastaavasti taloudellinen yritys on toimintaa luonnon ja ihmisten voimavarojen muuttamiseksi myytäviksi tavaroiksi ja palveluiksi.

Erääksi politiikan tuotannon hyötysuhteen mitaksi voidaan näin ottaa se, kuinka pienellä energialla yksityinen poliittinen päätös tehdään. Se riippuu toisaalta päätökseen johtavan poliittisen tien pituudesta eli niiden edeltävien päätösten määrästä, jotka välttämättä tarvitaan tähän päätökseen pääsemiseksi, ja toisaalta sen osan suuruudesta, jota kyseinen päätös edustaa edeltävien päätösten pohjalta tehtävien päätösten joukossa. Aivan kuten yksityisen taloudellisen tuotteen kustannukseksi saadaan koko tuotannon kulut jaettuna tuotteiden lukumäärällä.

Koska poliittisten päätösten määrällä ei kuitenkaan ole sinänsä mitään edullista vaikutusta – politiikassahan yksi päätös riittää jokaiselle ja pyrkimys on päinvastoin harvoihin mutta laajalti tyydyttäviin päätöksiin – niin voidaan sanoa, että jokainen tehty päätös on kulu, joka vaaditaan seuraavan päätöksen tekemiseen. Siitä seuraa sääntö, jonka mukaan poliittinen järjestelmä on taloudellisesti sitä edullisempi mitä lyhemmän päätösten tien sattumanvaraisen yksilön on kuljettava koko järjestelmää koskevan poliittisen päätöksen tekemiseen.

Diktatuurissa, jossa koko järjestelmää koskevien poliittisten päätösten täytyy periaatteessa olla yhden henkilön tekemiä tai hyväksymiä, päätöksen tekoon pääseminen on hyvin pitkän tien takana, vaikka diktaattorina asioista päättäminen tuntuisikin helpolta. Ennen päätöksen tekemistä on nimittäin sattumalta maailmaan syntyneen yksilön kuljettava diktaattoriksi sellaista tietä pitkin, joka valikoi hänet muiden joukosta. Tätä tietä reunustavien fyysisten ehtojen ja poliittisten päätösten määrä on hyvin suuri, eikä tällä tiellä edetä, ellei vanhoja päätöksiä noudateta ja ellei niihin liitetä muita kulkijoita estäviä uusia päätöksiä. On huomattava, että tämän tien ylläpitokustannuksiin kuuluu koko hallintobyrokratia, jonka diktaattori tarvitsee valtansa kuuluttamiseksi ja siitä kiinni pitämiseksi ja joka diktatuurissa ulottuu kaikille elämän aloille. Diktatuurin ylläpitämiseen kuuluvat kaikki ne päätökset, jotka tehdään järjestyksen puolesta, mutta yhteisiä kuluja ovat myös ne päätökset, jotka tehdään edellisten kiertämiseksi tai vastustamiseksi.

Kansanvallassa päästään koko yhteiskuntaa koskevista poliittisista asioista päättämään vähän helpommin ja pienemmin kustannuksin, sillä siihen riittää periaatteessa vain muutaman äänestyspäätöksen tulos ja enemmistöön hankkiutuminen. Sattumanvaraisen valtaan pyrkivän kansalaisen tie kansanedustajaksi tai presidentiksi on paljon lyhempi ja sen ylläpitäminen vaatii yhteiskunnalta paljon vähemmän poliittista energiaa kuin diktatuurin ylläpitäminen. Siitä huolimatta tämäkin menettely on vielä kallis ja erityisesti siitä syystä, että enemmistöjen muodostaminen erilaisten poliittisten päätösten taakse vaatii lukuisan määrän alustavia enemmistöjä ja niitä muodostaneita päätöksiä.

Sivumennen voidaan todeta, että tämä on melko käyttökelpoinen menetelmä arvioitaessa erilaisten kansanvaltojen diktatuuripitoisuutta ja siten niiden taipumusta tässä esitettyyn diktatuurille tyypilliseen käyttäytymiseen. Mitä pidemmällä ja vaivalloisemmalla päätöstiellä, joka muodostuu kalliista kampanjoista, taloudellisista painostuksista ynnä muista energiaa kuluttavista menetelmistä, yhteiskunnan korkeinta valtaa edustavat henkilöt valitaan, sitä diktatorisempi järjestelmä on. Tämä on varsin selvä selitys sille, miksi esimerkiksi Yhdysvaltain poliittinen järjestelmä tuottaa hyvinkin fyysistä ja diktatorista toimintaa.

Aito demokratia on poliittisena menetelmänä kaikkein taloudellisin, sillä siinä on sattumanvaraisella kansalaisella lyhin tie koko järjestelmää koskevan päätöksen tekemiseen. Jokainen osallistuu omalta osaltaan koko yhteiskuntaa koskevan päätöksen tekemiseen mahdollisimman välittömästi jokaisessa poliittisessa äänestyksessä, sillä hänen mielipidettään ei hävitetä energiaa vaativilla muiden ihmisten toimenpiteillä. Tässä järjestelmässä poliittinen päätös voidaan tehdä ilman sitä energiaa, joka demokratiassa kuluu enemmistön kannatuksen hankkimiseen ja joka diktatuurissa kuluu siihen, että joku osoittaa olevansa kaikkein voimakkain tekemään päätöksiä. Samasta syystä tässä järjestelmässä tarvitaan vähiten byrokratiaa.

Poliittisen päätöksen arvo

Se kuinka paljon energiaa poliittisen päätöksen tekemiseen käytetään, on ensisilmäyksellä kuitenkin vain asian toinen puoli; toinen puolihan on se, millaiseen päätökseen päästään. Voidaanhan ajatella, että jos se päätös, johon pyritään, on yhteiskunnalle tai jopa ihmiskunnalle korvaamattoman arvokas, niin mikään vaiva siihen pääsemiseksi ei ole liian suuri. Siksi joudutaan kysymään, millainen on poliittisesti hyvä päätös, mihin se kohdistuu ja mitä se siitä päättää. Se on eräs politiikan avainkysymys.

Tämän kirjan ideologian mukaan politiikka on itse se menetelmä, joka etsii vastausta tähän kysymykseen ja joka vastaa siihen parhaalla todellisuudessa mahdollisella tavalla. Poliittinen järjestelmä on se käytännöksi muotoutunut rakenne, joka nostaa esiin kunakin hetkenä yhteiskunnan tärkeimmät kysymykset ja tekee niistä parhaat tehtävissä olevat päätökset. Muuta käytännöksi realisoituvaa menetelmää tämän kysymyksen käsittelemiseksi ja ratkaisemiseksi ei ole.

Jos esimerkiksi ajatellaan niin – kuten on varsin yleistä – että tietyssä poliittisessa päätöksenteossa olisi ollut olemassa jokin parempi, “kristillisempi”, “inhimillisempi” tai “vihreämpi” ratkaisu, johon todellisuudessa päästiin, niin tämä ajatus on järjetön: se ei perustu kokemukselliseen tietoon vaan se rakentaa teoriaa ihmisten poliittisesta käyttäytymisestä sille utopistiselle perustalle, miten asioiden pitäisi tapahtua. Se merkitsee samaa kuin fysiikan puolella ajateltaisiin omenan putoamisesta, että sen pitäisi pudota jollain paremmalla tavalla kuin todellisuudessa tapahtuu, ja rakennettaisiin teoriaa kappaleiden putoamisista tämän toiveen pohjalle. Tulokset ovat molemmissa tapauksissa yhtä hedelmättömiä.

Käytännössä toteutuvaa päätöstä on pidettävä aina järjestelmälle sen toivomana ja järjestelmän kannattajiin nähden ainakin keskimäärin hyvänä päätöksenä. Mutta silloin tämän luvun alussa esitetyltä ehdolta putoaa pohja: mikään järjestelmä ei pysty tekemään itselleen huonoja päätöksiä. Poliittisten päätösten yhteiskunnallisia hyvyyksiä tai huonouksia ei ole saman poliittisen järjestelmän sisällä olemassa, koska mittaaja on samalla mitattava. Jos hyviä ja huonoja päätöksiä on olemassa, ne muuttavat yhteiskunnan rakenteellisia ominaisuuksia, jolloin sekä mitat että mitattavat muuttuvat.

Rakenteellisten muutosten hyvyyksiin ja huonouksiin päästään puolestaan käsiksi siten, että jos on olemassa jotain poliittisen järjestelmän ulkopuolista politiikan mitattavuutta, sen on oltava yleisesti mitattavaa eli tieteellistä, fyysistä, taloudellista laatua. Silloin ainoa asia, joka merkitsee, on poliittisen toiminnan eli yhteisen päätöksen tekemisen vaatima energia, päätöksenteon hyötysuhde, jota voidaan mitata ainakin jollakin tarkkuudella poliittisen tien taloudellisena hinnalla. Näin kysymys palautuu edellä esitettyyn ja havaitaan, että heikoin hyötysuhde on diktatuurilla, sitten on kansanvalta ja paras hyötysuhde on aidolla demokratialla.

Tämä on aika yksinkertainen tulos, mutta se on vahvasti perusteltu. Sehän sanoo oikeastaan vain sen, että menneisyys tiedetään paremmin kuin tulevaisuus. Siitä, kuinka kannattavaksi tai kannattamattomaksi jokin päätös tulee seurauksineen tulevaisuudessa osoittautumaan, ei ole tietoa, kuitenkin voidaan ainakin teoriassa arvioida, kuinka paljon propagandaa, aseita tai rahaa päätökseen pääseminen vaatii. Niin pitkälle kuin tulevaa voidaan “tieteellisesti” ennustaa, tulos on se, että saman järjestelmän mukaan asiat tapahtuvat samansuuntaisesti tulevaisuudessakin: jos vanhoista päätöksistä kiinni pitäminen ja seuraavien valmistelu on aiemmin vaatinut paljon energiaa, näin tulee käymään tulevaisuudessakin. Taloudellisessa mielessä, siis luonnon ja ihmisten resursseihin nähden ratkaisevaa muutosta parempaan politiikkaan ei voi tapahtua järjestelmää muuttamatta.

Johtopäätös on selvä ja sama, mihin tultiin jo ideologisilla tarkasteluilla. Jos halutaan yhteiskunnan energiankulutusta vähentäviä poliittisia päätöksiä, on muutettava itse poliittinen järjestelmä sellaiseksi, että se pystyy tekemään päätöksiä pienemmin kuluin. Se millä menettelyllä asioista päätetään, määrää jo sen, millaisiin päätöksiin päästään. Jos järjestelmä on fyysistä voimaa käyttävä ja siten luontoa kuluttava, myös ne päätökset, joita se tuottaa, suosivat fyysisen voiman käyttöä ja luonnon kuluttamista.

Tästä saadaan eräs näkökulma siihen, kuinka aito demokraattinen ideologia eroaa sosialistisesta ja myös kansanvaltaisesta ideologiasta. Jälkimmäiset perustuvat sille ajatukselle, että elämä pyörii materian ympäri: tärkeintä on materiaalinen hyvinvointi ja vasta siitä seuraa veljeys, ystävyys, järkevyys ja hyvät tunteet; kun vain saadaan yhteiskunnalle tarpeeksi voimaa, ihmismassoja, rahaa ja tavaraa, niin kaikista tulee veljiä keskenään ja ihmiset oppivat ajattelemaan järkevästi ja heistä tulee onnellisia. Siitä, kuinka pitkälle tässä on onnistuttu, voi jokainen muodostaa oman kantansa vaikkapa päivän uutisia kuuntelemalla.

Tämän kirjan ideologian mukaan tilanne on täysin päinvastainen, materia pyörii elämän ympäri: tärkeintä elämässä, tunne ja ajattelu ja vasta näistä seuraa veljeys, ystävyys ja kaikki materiaalinen hyvä. Kun vain eletään, tunnetaan ja halutaan sitä, mikä ajatellaan järkeväksi, saadaan veljeyttä ja ystävyyttä, mutta aivan yhtä välttämättömästi myös aineellista hyvinvointia.

Yhdistävä kiertokulku

Näin voidaan todeta, että aito demokratia vastaa hyvinkin niitä vaatimuksia, joita sille edellä esitettiin. Aatteellisessa perinteessä se seuraa tavallaan demokratian isän, liberalismin ajatuksia yksilöllisyydestä kun se samalla tähtää samaan riiston ja vallan kuoleutumisen suuntaan kuin marxilaisuus. Lisäksi se täyttää sen aatteellisen tyhjiön, jonka vanhojen aatteiden kyvyttömyys uusien ongelmien edessä on saanut aikaan.

Nyt voidaan kysyä, että jos kerran henkilökohtaisen tasa-arvoon perustuva järjestelmä on kaikkein taloudellisin poliittinen rakenne, niin miksei se ole ollut käytössä kulttuurin alusta asti? Selitys on kiertokulussa.

Kulttuurien ja yhteiskuntien perusta ja alku on aina uskonnollinen. Ilman yhteistä uskoa ei ole yhteistä ajatusta maailmasta ja ihmisen tarkoituksesta eikä yhteistä tavoitetta. Vasta yhteinen oikeaksi uskottu tavoite tekee yhteisön laajenemaan pyrkiväksi yhteiskunnaksi. Silloin on ensiarvoista, että politiikka on mahdollisimman uskottavaa, ei välttämättä taloudellista. Uskottavinta politiikkaa on kuitenkin väkivallan käyttö: on varsin luonnollista uskoa, että on parempi antaa sen määrätä, joka on fyysisesti vahvempi tai jolla on aseet takanaan. Tällä tavalla uskova kulttuuri ja sen sisällä olevat yhteiskunnat kasvavat toisiaan ja muita kulttuureja vastaan, kunnes tämä fyysinen poliittinen menetelmä käy liian kalliiksi eikä kulttuuri pääse enää tätä tietä voittamaan ihmisiä puolelleen.

Toiseksi tärkeintä yhteiskunnalle uskonnollisen oikeassa olon jälkeen on yhteisen mielipiteen laajentaminen. Kun yhteiskunnan aseellinen laajeneminen estyy fyysisistä syistä, löytyy seuraavaksi uskottavin poliittinen järjestelmä: enemmistövalta. Tähän valtaan on vähän vaikeampi uskoa kuin aseiden valtaan, mutta se on taloudellisesti kehittyneempi järjestelmä. Aikaa myöten myös enemmistövaltaan rakentuva laajeneminen loppuu: sekin ajautuu fyysiseen ristiriitaan, ellei muiden yhteiskuntien kanssa niin luonnon kanssa. Järjestelmä tarvitsisi laajenemiseensa enemmän taloudellista tuotantoa kuin se pystyy järkevästi käyttämään.

Vasta kolmannessa vaiheessa on kulttuurin elämälle ja kehittymiselle tärkeintä siirtyä taloudellisimpaan poliittiseen järjestelmään. Silloin kulttuuri on jo saanut piiriinsä sen ihmismäärän, joka on sille edullista, ja se on muokannut ihmisten mielipiteet niin yhtenäisiksi kuin kulttuurin yhtenäiselle uskonnolliselle ja poliittiselle pohjalle on mahdollista, mutta se ei ole vielä osannut järjestäytyä kannattavaksi muuhun luontoon nähden. Kulttuuri kuluttaa enemmän luontoa kuin luonto ehtii uusiutua, ja se aiheuttaa tarpeen siirtyä luontoa ymmärtävämpään, taloudellisesti kannattavampaan yhteiskuntarakenteeseen.

Samalla se kyllä merkitsee kaikkein vähiten uskottavaan vallan malliin siirtymistä. Ihmisten on varsin helppoa uskoa, että aseiden haltijat ja vallanpitäjät ovat oikeassa ja vieläpä että kansalaisten enemmistö on oikeassa, mutta sen asian uskominen, että tavalliset ihmiset itse ajattelevina sattumanvaraisina yksilöinä olisivat oikeassa, on luultavasti ainakin alussa vaikeaa.

Aidon demokratian käytäntö

Se että on yleensä mahdollista rakentaa poliittinen eli ihmisiä toisiinsa liittävä järjestelmä sille perustalle, että jokaisen henkilökohtainen mielipide on periaatteessa yhtä oikea ja seuraamisen arvoinen, johtuu siitä, ettei puhdasta yksilöllistä, sattumanvaraista mielipidettä ole olemassa. Jokaisen yhteiskunnallisiin asioihin kantaa ottavan ihmisen mielipide on riippuvainen yhteisestä maailmasta ja myös muiden ihmisten mielipiteistä. Yksilölliset mielipiteet, näyttävätpä ne kuinka omalaatuisilta hyvänsä, ovat yhteistä geeneihin sitoutunutta, kulttuurillista ja kasvatuksellista perua.

Niinpä ihmisillä on jo sisään rakennettuina sellaiset suhtautumistavat toisiinsa kuin autoritaarisuus ja sosiaalisuus. Heillä on oman kehityksensä takia sellainen ominaisuus, että he uskovat joidenkin tietävän joitakin asioita paremmin kuin yleensä tiedetään ja myös paremmin kuin he itse katsovat tietävänsä. Järjestyksen muodostaminen ihmisten välille on jo yksilöiden sisäinen taipumus. Toiseksi jokaisella ihmisellä on synnynnäinen pyrkimys toistensa yhteyteen ja työskentelemään yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Siksi yksilöitä ei tarvitse joukkojen avulla tai ylhäältä päin pakottaa yhteisten päämäärien löytämiseen ja järjestäytymiseen niiden saavuttamiseksi. Tärkeimmät asiat ovat ihmisille yhteisiä ja niitä he pyrkivät saavuttamaan vapaaehtoisesti.

Tässä kirjassa esitetty tasa-arvoinen yhteiskuntajärjestelmä ei rakennu sille ajatukselle tai tähtää siihen päämäärään, että ihmiset olisivat tiedoiltaan ja taidoiltaan samanlaisia, mikä on tavallaan kansanvallan suunta. Aito demokratia ei myöskään pidä sitä asiaa perustavana, että ihmiset ovat moraaliltaan parempia ja huonompia, mille erolle diktatuuri rakentaa valtansa ja jota eroa se pyrkii pitämään yllä.

Aito demokratia rakentaa sille perustalle, että ihmiset ovat erilaisia, mutta he itse tietävät sen, ja tässä tietoisuudessa he ovat samanlaisia, tasa-arvoisia ihmisiä. Kokemus vahvistaa tämän näkemyksen sillä tavalla, että todellisuudessa ei ole havaittu sellaista seikkaa, että “paremmat” ihmiset tietäisivät keskimäärin oman “paremmuutensa” rajat paremmin kuin “huonommat” ihmiset.

Se, että järjestelmän rakentaminen on erityisesti nykyään kristillisen kulttuurin hallitsemassa maailmassa mahdollista, johtuu siitä että ne perustavat arvot, joille kristillisyys on tähän asti rakentunut, ovat jo laajalti tulleet nykyään elävien yksilöiden arvoiksi. Siksi ei jouduta missään tapauksessa aloittamaan yhteisten arvojen ja päämäärien tyhjiöstä.

Kulttuurimme yksilöiden omaksumat arvot ovat eräissä tärkeissä asioissa nykyisin kenties yhtenäisempiä kuin koskaan. Yksilönä, itsensä puolesta, jokainen toivoo rauhaa ja jokainen toivoo, ettei luontoa tuhota. Toisin sanoen tuskin kukaan kansalainen haluaa nykyään lisätä henkilökohtaista arvostustaan sodankäynnillä tai voittaa palkintoja luonnon tuhoamisella. Näyttää jopa siltä, että näiden yhteisten päämäärien saavuttamiseksi useat ihmiset olisivat valmiita tinkimään omasta henkilökohtai-sesta toimeentulostaan, jos vain jotenkin olisi nähtävissä, mitä se auttaa.

Se että tähän suuntaan ei nykyään edetä, ei johdu yksilöllisten arvostusten ja pyrkimysten väärästä suunnasta vaan siitä, etteivät ne pääse vaikuttamaan poliittisiin päätöksiin asti. Kuten edellä on todettu, tämän suuntaiset toiveet eivät pääse miltään osin paremmuuteen ja enemmistöön perustuvan poliittisen rakenteen läpi, koska ne ovat perustaltaan erisuuntaisia; se on niin teoriassa kuin käytännössäkin yhtä mahdotonta kuin fysikaalisesti on vaakatasoisen värähtelyn pääseminen pystysuoran raon läpi.

Kun tällaiset hyvin arvokkaiksi koetut pyrkimykset kuitenkin tulevat käytännössä jatkuvasti estetyiksi eikä löydy edes teoreettista tietä niiden edistämiseksi, yksilöiden arvomaailma kapenee ja he alkavat toimia “arvottomasti”, itsekkäästi ja hävittävästi niin kuin nykyisin tapahtuu.

Aito demokratia rakentuu yksilöiden välisten henkilökohtaisten mielipiteiden samanarvoisuudelle. Niin pitkälle kuin asioista ollaan yksimielisiä, päätökset tehdään tältä perustalta. Mutta heti kun on yksikin eriävä mielipide, se otetaan päätöksen teossa huomioon tasavertaisena muiden henkilökohtaisten mielipiteiden kanssa.

Jos esimerkiksi seitsemän henkilön ryhmästä kuusi kannattaa tiettyä poliittista päätöstä ja yksi vastustaa, valitaan arvalla se henkilö, jonka mielipidettä yhdessä noudatetaan. Silloin on kyllä päätöksellä kuusinkertainen toteutumismahdollisuus ei päätökseen nähden. Kumpi hyvänsä ratkaisu syntyykin, yhteistä toimintaa jatketaan sen pohjalta seuraavaan päätökseen asti, jolloin taas arvalla valitaan se henkilö, jonka mielipidettä noudatetaan ja niin edelleen.

Tämä varsin yksinkertainen muutos nykyiseen enemmistövaltaiseen päätöksentekomenetelmään on uuden poliittisen yhteiskuntajärjestelmän oleellisin rakentamisohje ja tälle yksinkertaiselle periaatteelle rakentuu aivan erilaisiin käytäntöihin johtava ja verrattomasti laajemmin ihmisten toiveita vastaava poliittinen järjestelmä kuin nykyiset järjestelmät. Mukaan tulijan ei tarvitse kuin hyväksyä tämä periaate ja jo rakentunut todellisuus.

Sattuman hyödyntäminen perustuu kirjan ensimmäisessä osassa esitettyyn teoreettiseen välttämättömyyteen, jonka mukaan kehitys kulkee kohti yhä ”entrooppisempia” järjestelmiä. Kuitenkin järjestelmään rakenteellisesti liitetyn sattuman edullisuutta voidaan perustella myös varsin käytännöllisillä esimerkeillä.

Koko yhteiskuntaa koskevat päätökset muodostuvat aidossa demokratiassa joka tapauksessa pitkästä ja haaraisesta päätösten tiestä, kentästä: siellä ja täällä erilaisissa joukoissa tehdyt ja noudatetut päätökset kasautuvat peräkkäin ja rinnakkain kokonaisuudeksi. Jos ne tehdään tässä esitetyllä tavalla, niin harvinaiset ja kannatusta saamattomat suunnat jäävät lyhyiksi niin kuin kansanvallassakin ja yksilöllisestä ja sattumanvaraisesta alusta huolimatta keskimäärin noudatetaan enemmistön tahtoa. Tässä järjestelmässä – ja tämä on merkittävää – tulee yksilöiden keskimääräistä tahtoa noudatettua itse asiassa paremmin ja nopeammin kuin kansanvallassa, sillä tässä lasketaan keskiarvo yksilöiden mielipiteiden elävästä tilanteesta, kun taas kansanvallassa se lasketaan ryhmiksi seisautetusta tilanteesta.

Sovellus perinteiseen hallintomalliin

Vaikka jo edellä esiin tullut lyhyt käyttöohje on riittävä uuden poliittisen järjestelmän rakentamiseksi, ei liene mitään syytä alkaa aivan alusta ja luopua sen hallintomallin rungosta, joka on tähän mennessä osoittautunut hyväksi. Tässä tarkoitetaan sellaista poliittista rakennetta, joka muodostuu kolmesta osasta: yhtäällä ovat yhteisön jäsenet, jokainen sen sääntöjä noudattava yksilö, toisaalla on yhteisiä päätöksiä tekevä poliittinen ryhmä, ja kolmannella suunnalla on yhteen henkilöön keskittyvä poliittinen voima.

Esimerkiksi puoluetasolla näitä osia ilmentävät ensimmäiseksi puolueen jäsenkunta, toiseksi puolue-edustusto tai muu sellainen ja kolmanneksi puolueen puheenjohtaja. Ja valtiollisella tasolla näitä poliittisia valtaryhmiä edustavat yhtäällä kansalaiset, toisaalla parlamentti, eduskunta tai muu joukkovaltainen elin ja kolmannessa suunnassa valtion presidentti, pääministeri tai muu ylimmän henkilökohtaisen vallan haltija. Siten sopii seuraavassa tarkemmin esitettyä aidon demokratian rakennemallia soveltaa niin poliittiseksi puolueeksi kuin valtioksikin järjestäydyttäessä.

Uuteen järjestelmään tämä jako sopii itse asiassa oikein hyvin, sillä se noudattaa tavallaan tässä tuttua käsitteistöä. Kansalaiset, jäsenet edustavat tasa-arvoisten yksilöiden poliittista valtaa. Eduskunta tai vastaava toteuttaa jollain tavalla edustuksellista, ryhmäksi seisautettua poliittista valtaa, ja presidentti tai vastaava edustaa diktatorista poliittista valtaa riippumatta valtansa määrästä.

Kuten edellä on todettu, näitä kaikkia eri suuntia tarvitaan kiertokulun ja kehityksen aikaansaamiseen riippumatta siitä, minkä osuutta vallasta kulloinkin painotetaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvalla poliittisella liikkeellä on edullista olla nämä kaikki vallan suunnat. Sillä tulee olla johtaja, jolla on yksinvaltainen tehtävä, sillä tulee olla edustusto, joka ilmentää joukkovoimaa, ja luonnollisesti sillä tulee olla kannattajansa, tavalliset yksilöt kasvamisen ja uudistumisen lähteenä.

Tämä hallinnollinen malli ja aiemmin esitetty äänestysmenetelmä voidaan varmasti risteyttää monella erilaisella tavalla ja päätyä erilaisiin poliittisiin käytäntöihin samoin kuin kansanvaltoja on erilaisia ja diktatuureja on erilaisia. Vaikka liian tarkat esitykset ovat tällaisissa tapauksissa usein hedelmättömiä, esitän tästä asiasta erään käytännöllisen ehdotuksen, joka on mielestäni hyvä ja joka joka tapauksessa havainnollistaa niitä mahdollisuuksia ja etuja, joita uuden ideologian soveltaminen käytännössä tarjoaa vanhoihin järjestelmiin nähden.

Tässä esimerkissä valta tehdä yhdessä noudatettavia päätöksiä on sillä tavalla tasan jakautunut johtajan, edustuston ja kansalaisten kesken, että millään näistä valtaelimistä ei ole ylivaltaa toisiin nähden missään päätettävässä asiassa. Sekä johtajalla että edustustolla on vapaa oikeus esittää mikä hyvänsä itse kannattamansa ehdotus yhteiseksi päätökseksi ja päätös tehdään, mikäli se saa kahden näistä kolmesta valtaelimestä kannatuksen. Jos siis johtajan mielestä olisi hyvä tehdä tietty poliittinen päätös, esimerkiksi uusi laki, tämä ehdotus tulee edustuston käsiteltäväksi, ja mikäli se hyväksyy ehdotuksen, päätös astuu voimaan. Jos edustusto hylkää kyseisen esityksen, johtajalla on mahdollisuus pitäessään asiaa vaivan arvoisena kysyä siitä kansan mielipidettä, ja mikäli esitys saa kansan kannatuksen, se astuu voimaan. Vastaavasti edustuston tekemä päätösehdotus alistetaan johtajan vahvistettavaksi, mutta mikäli hän kieltäytyy, asia voidaan alistaa kansan päätettäväksi.

Siinä menettelyssä, jolla muiden elimien kuin johtajan mielipide ratkaistaan, tulee kysymykseen esitetty äänestyskäytäntö. Kun johtajan mielipide on selvästi hänen oma henkilökohtainen mielipiteensä, niin edustuston ja kansan on muodostettava oma mielipiteensä jonkinlaisella äänestyksellä.

Kun edustusto tai kansa päättää esillä olevasta kysymyksestä, on mahdollista toimia niin kuin edellä on esitetty, jolloin edustustosta tai kansan keskuudesta valitaan sattumanvaraisesti se henkilö, jonka mielipidettä pidetään yhteisenä päätöksenä, mutta on myös mahdollista tehdä tästä menettelystä hiukan enemmistövaltaisempi sillä tavalla, että henkilöitä valitaan sattumanvaraisesti useampia, kunnes saman mielipiteen takana on esimerkiksi sadan hengen edustustossa viisi henkilöä tai kansan keskuudessa esimerkiksi sata henkilöä. Tämä ei vielä oleellisesti vähennä niitä etuja, joita järjestelmä antaa, mutta se tarjoaa tavallaan kompromissin kansanvaltaan päin.

Kun edustusto tai kansa päättää kahta useamman vaihtoehdon välillä, joista yksi tai useampia voidaan toteuttaa, esimerkiksi kansan valitessa edustajiaan edustustoon, tilanne on palautettavissa edelliseen malliin. Silloinkin voidaan valita sattumanvaraisesti vain yksi mielipide kutakin täytettävää mahdollisuutta kohti, jolloin mielipiteitä valitaan niin monta kuin tarvitaan mahdollisuuksien erilaiseksi täyttämiseksi, tai yhtä vaihtoehtoa kannattavia mielipiteitä voidaan vaatia useampia ennen kuin se tulee yhteiseksi päätökseksi.

Kun vallan rakenne tehdään tässä esimerkissä kuvatulla tavalla kolmijakoiseksi, se merkitsee paitsi sitä sinänsä arvokasta ja nykyisin toteutumatonta asiaa, että yksilöt, joilla on erilaisia taipumuksia, tulevat tasa-arvoisiksi keskenään valtaan pyrkiessään, niin myös sitä, että erilaiset vallan muodot, järjestelmät, joutuvat kilpailemaan vallasta samassa järjestelmässä ja tasa-arvoisista lähtökohdista lähtien.

Tässä asetetaan diktatuuri, kansanvalta ja aito demokratia tavallaan kilpailemaan toistensa kanssa saman järjestelmän sisälle. On syytä olettaa, että tällainen järjestelmä löytää nopeammin kuin pelkkä diktatuuri tai kansanvalta sellaisen poliittisen menettelytavan, joka kulloinkin vastaa parhaiten niitä muuttuvia olosuhteita, joissa yhteiskunta joutuu toimimaan. Jos maailman muuttuminen vain kiihtyy nykyisestään kuten näyttää, tätä on pidettävä tärkeänä näkökantana.

Diktatuurihan on sidottu diktatuuriin: se ei järjestelmänä voi valita mitään muuta. Kun kehitys etenee ja alkaa suosia uutta tietoa, koskipa se millaisia asioita hyvänsä, diktatuuri on hidas oppimaan ja se jää väistämättä jälkeen, jos on olemassa kilpailutilanne laajemman järjestelmän eli kansanvallan kanssa.

Kansanvaltainen rakenne on puolestaan sidottu kansanvaltaan ja diktatuuriin. Se voi oman järjestelmänsä sisällä kehittyä vielä enemmistövaltaisemmaksi tai taantua esimerkiksi ulkoisen vaaran uhatessa myös diktatuuriksi ja sillä on siksi laajempi mahdollisuus reagoida ympäristön muutoksiin ja oppia uusia asioita, mitä ne sitten ovatkin. Siinä ei kuitenkaan voida noin vain valita sitä vähemmän järjestynyttä rakennetta, vaikka olosuhteet sitä vaatisivatkin.

Tämän esimerkin mukaan järjestetty aito demokratia sen sijaan sisältää paitsi oman järjestelmänsä niin myös sekä kansanvallan että diktatuurin. Kun mistä hyvänsä yhteiskunnassa tai luonnossa tapahtuvasta muutoksesta saadaan uutta ennalta arvaamatonta tietoa, tämä järjestelmä voi reagoida siihen millä tahansa näistä kolmesta menetelmästä ja omaksua sen eli kehittyä nopeammin kuin kansanvalta tai diktatuuri. Myös reagointi diktatuuriin päin, joka tulee kysymykseen esimerkiksi hyökkäävän vaaran uhatessa, on mahdollista ja nopeaa.

Jos vielä tarkastellaan esimerkkinä esitetyn hallintomallin kolmijakoista käytäntöä hiukan toiselta suunnalta, todetaan, että tässä rakenteessa varsinaiset valtaa pitävät elimet, toisaalla johtaja ja toisaalla edustusto, on tavallaan järjestetty keskinäiseen kilpailutilanteeseen, jossa kansa on erotuomarina. Tällainen järjestelmä saa aikaan sen, että kumpikin korkea valtaelin voi, ja menestyäkseen sen tuleekin, pyrkiä omalta kannaltaan parhaaseen tulokseen, toisin sanoen tuomaan esiin sellaisia asioita, joilla sen itsensä mielestä on yleistä tärkeyttä, ja tekemään sellaisia päätöksiä, joita kyseinen valtaelin pitää itselleen edullisina. Toisin sanoen hallitsijat voivat vapaasti pyrkiä omasta mielestään niin hyviin ja omaa valtaansa lisääviin ratkaisuihin kuin vain osaavat. Tämä vapaus johtuu siitä, että jokaista vallan elintä on rajoittamassa kaksi muuta, jotka sekä periaatteessa että käytännössä pyrkivät eri suuntiin.

Sillä että järjestelmä sallii kunkin poliittisen yksilön toimia niin hyvin kuin hän mielestään osaa, on tietysti suuri merkitys sille, miten vapaiksi ihmiset tällaisessa yhteiskunnassa itsensä tuntevat ja miten ihmiset siinä toimivat. Ei ole epäilystäkään siitä, ettekö silloin yksilöllinen rohkeus, aloitekyky ja kekseliäisyys nouse suurempaan arvoon kuin nykyisin. Eikä se tietenkään koskisi vain poliittisia asioita, koska järjestelmän sisältämä vapaus on kenttäominaisuus.

Nykyisissä järjestelmissä asiat eivät ole näin. Niissä ei ole yhteiskunnan omaan rakenteeseen sisältyvää valtaa rajoittavaa mekanismia, vaan niissä vallan mureneminen tapahtuu sisäisen kriisin kautta tai ulkoa päin vahvempien toimesta.

Diktatuurissa diktaattorin valta on tunnetusti kokonainen ja sisäisesti rajoittamaton. Niinpä muut yhteiskunnat muodostavat diktatorisen yhteiskunnan poliittisen vallan rajat fyysisesti ja fyysisestä rajoituksesta tulee koko diktatorisen vallan kenttäominaisuus. Tässä rakenteessa jokainen kansalainen voi pyrkiä niin hyviin ratkaisuihin kuin mahdollista, mutta vain niin pitkälle kuin ne ovat samansuuntaisia kuin diktaattorin valta, mikä on tietysti hyvin rajoittavaa. Tästä syystä ihmisten fyysisen vapauden alue on diktatuurissa pieni ja sen aikanaan kohtaama kriisi on fyysisiä rakenteita tuhoava.

Tavallisessa länsimaisessa kansanvallassa taas kaikki poliittiset valtaelimet edustavat tavallaan samaa enemmistön valtaa. Koko poliittisen päätännän kenttä muodostuu hyvin yhdensuuntaiseksi ja tämä samanmielisyys rajoittaa itse omaa vapauttaan ja valtaansa sillä tavalla, että sen sisällä on mahdollista tehdä vain yhä lyheneviä poliittisia kehitysaskeleita.

Viimeistään silloin kun kehittyneessä kansanvallassa päästään valtaan, joudutaan huomaamaan, että todellinen valtaan sisältyvä vapaus on hyvin vähäistä: ne suuret ja hyvät tarkoitukset, joiden toteuttamista varten valtaan pyrittiin, ovatkin enemmistön massasta johtuen poliittisesti mahdottomia toteuttaa. Näin poliittiset yksilöt, ja tämä tarkoittaa jälleen jokaista kansalaista, joutuvat vähitellen, järjestelmän takia mutta tavallaan itse asiasta päättäen luopumaan vapaudestaan ajatella ja toimia omasta mielestään suurten ja merkityksellisten yhteiskunnallisten muutosten aikaansaamiseksi: “Minun ei kannata yrittää parastani, koska sillä ei kuitenkaan ole mitään merkitystä.” Näin tyydytään vanhoihin yhteisiin näkemyksiin ja pyrkimyksiin ja yleiseen passiivisuuteen.

Äänestysmenettelyn merkitys

Se että kansanvallassa kehitys monimutkaistaa poliittisten päätösten kentän yhdeksi samaan suuntaan hitaasti kulkevaksi möhkäleeksi, johtuu siis enemmistövaltaisesta äänestysmenettelystä. Tähän on vaikuttamassa kahdella tavalla toimiva mekanismi, joka on seurausta enemmistöpäätöksen rakenteellisesta ominaisuudesta.

Ensimmäinen poliittista toimintaa raskaammaksi tekevä ja uusien ongelmien ratkaisemista jarruttava ominaisuus seuraa siitä, että kun kansanvallassa enemmistö aina varmuudella voittaa, päätettävät asiat voidaan suunnitella ja pitkälti päättää muualla kuin varsinaisissa päättävissä elimissä. Näin voidaan tehdä sitä paremmin, mitä vanhempi kansanvalta on ja mitä kehittyneempi on sen sisäinen tuttavuus- ja riippuvuusjärjestelmä. Sen tähden se kansanvallan ominaisuus, jonka pitäisi toteuttaa kansan valtaa, vähitellen vesittyy, ja samalla menetetään se välitön tieto, joka ihmisillä on yhteiskuntaa koskevista asioista. Kansanvallassa valtaa pitävien ja siitä kilpailevien ryhmien on aina mahdollista tehdä keskenään sellaisia sopimuksia, että jos te tuette meitä tässä asiassa, jonka merkitystä kansa ei ymmärrä, niin me tuemme teitä siinä teidän ajamassanne asiassa, jonka toteutumista kansa ei halua. Sopimukset voidaan tehdä hyvin pitkälle sitoviksi, koska ryhmien äänestyskäyttäytyminen voidaan yhtenäistää, ja se voidaan yhtenäistää, koska enemmistö on oikeassa.

Tässä kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien vähenemisessä ei päättäjien lukumäärä tai päätöksenteon välillisyys ole ensisijaisesti oleellinen asia. Vaikka tilannetta yritettäisiin parantaa kansanäänestyksillä, niiden tulokset tiettyihin kysymyksiin saadaan melko tarkasti etukäteen selville mielipidekyselyillä ja kysymykset voidaan muotoilla sen mukaan.

Sama vallan vähenemisen suunta koskee eduskuntaa, vanhenevassa kansanvallassa sen valta vähenee niin kuin kansalaistenkin valta. Puolueiden johtoelimet ja hallitus voivat keskenään suunnitella ja sopia tärkeimmät päätökset sellaisiksi, että ne menevät eduskunnassa varmasti läpi. Tämä on selitys sille, miksi kansanedustuslaitokset ovat kaikkialla kansanvalloissa menettäneet merkitystään, mutta samalla tämä selittää myös sen, miksi tätä kehitystä ei voida demokratian sisällä muuttaa. Enemmistövaltainen äänestysmenettely suosii poliittista kaupankäyntiä. Jokainen uusi kansanedustaja, vaikka hänen pyrkimyksensä kansan ja eduskunnan vallan voimistamiseksi olisi kuinka aitoa tahansa, joutuu ajamaan asioitaan olemassa olevien pelisääntöjen mukaan. Jos hän pysyy idealistina, hän ei pääse päättämään asioista, jos muuttuu realistiksi ja hyväksyy ja hyötyy pelisäännöistä, hän ei enää halua muuttaa niitä.

Tällöin politiikanteon kiertokulusta vähenee siihen uudistusta tuova osa. Kiertokulkuhan on sellainen, että toisaalta ihmisten mielipiteet aiheuttavat poliittisia päätöksiä ja toisaalta poliittiset päätökset muodostavat ihmisten mielipiteitä. Jos päätökset jo valmistetaan enemmistöksi arvellun tai sovitun mielipiteen mukaan, uusia mielipiteitä ei pääse kehitystä ohjaaviin päätöksiin eikä niitä silloin kannata tuottaakaan.

Saman asian toinen puoli liittyy siihen, että niissä päätöksissä, joiden ratkaisu ei ole itsestään selvä eli joista äänestettäessä on rajalla olevia ääniä, näiden äänien merkitys kasvaa suureksi verrattuna selviin ääniin. Useinhan jokin pieni ryhmä muodostaa niin sanotun vaa’ankieliaseman, jonka äänestyspäätös määrää koko äänestyksen tuloksen. Silloin on kaupankäynti näillä äänillä kannattavaa.

Koska tämä ominaisuus on yleinen ja koko kansanvallan kentässä vaikuttava asia, sillä on vaikutusta koko yhteiskunnan olemiseen. Vaikutusta ei kuitenkaan voida pitää yhteiselle hyvinvoinnille edullisena ja syy on samantapainen kuin edelläkin. Kaupankäynnin mahdollisuus aiheuttaa sen, että erilaisiin tavoitteisiin pyrkivät mielipiteet paketoidaan ristikkäisiä pyrkimyksiä sisältäviksi päätösryhmiksi, jolloin parhaistakin mahdollisista päätöksistä tulee kompromisseja, jotka eivät ole edullisia kenellekään erikseen eivätkä myöskään kaikille yhdessä.

Samalla päätösten tekeminen käy koko yhteiskunnalle taloudellisesti kalliiksi, koska myös taloudellisten piirien kannattaa uhrata varojaan ja ostaa päätöksiä mitä moninaisimmin eri tavoin. Kaikki kansanvallan poliittiset lehmänkaupat ja politiikanteon taloudelliset kytkennät tavallisesta poliittisesta mainonnasta aina eri korruption muotoihin asti ovat peräisin – kenties lukijalle yllätyksenä, mutta varsin perustellusti – pelkästään kansanvaltaisen äänestysmenettelyn järjestelmällisestä varmuudesta.

Tällainen lievempi tai törkeämpi poliittisten päätösten ostaminen ei siis johdu ihmisten heikkouksista tai pahuuksista. Ihmisiä on aina kaikenlaisia ja he täyttävät koko oman yhteiskuntajärjestelmänsä niin kuin tälle järjestelmälle on tyypillistä. Jos järjestelmän todellisuudessa on kannattavaa ostaa poliittisia päätöksiä, niin aina on ihmisiä, jotka niin tekevät. Järjestelmän sisällä ei ole mahdollista luoda minkäänlaista kannattavuustyhjiötä.

Jos ajatellaan, että syy kansanvallan saamattomuuteen, lehmänkauppoihin ja korruptioon on yksityisten ihmisten kyvyttömyydessä tai pahuudessa, päädytään helposti diktatoriseen rakenteeseen. Silloin ajatellaan, että “hyvät” asiat voidaan saada pakolla aikaan, ja “huonot” ihmiset kuten korruptoituneet virkamiehet voidaan opettaa paremmiksi. Näin hypätään kuitenkin ojasta allikkoon, sillä diktatuuri on vielä jär-jestelmällisempi järjestelmä ja siitä syystä massiivisempi ja alttiimpi korruptiolle. Diktatuurillehan on tyypillistä, että siinä ei äänestetä asi-oista. Oleellista ei tässä mielessä ole se, päättääkö asioista reaalisesti yksi henkilö taikka kansankokous. Jos päätökseltä edellytetään yksimielisyyttä, se kuuluu tässä määritellysti diktatuuriin ja sillä on kaikki tässä esitetyt seurannaisilmiöt.

Kun mistään asioista ei edes äänestetä, kunkin vallassaolijan valta on vielä ehdottomampaa kuin kansanvallassa ja rahalla tai vastapalveluilla ostettavat järjestelmän päätökset ovat vielä varmempaa saatavaa ja poliittinen kaupankäynti on vielä kannattavampaa.

Aidossa demokratiassa asiat ovat toisin. Syy on hyvin yksinkertainen ja perustuu siihen, että sen äänestysmenettelyyn kuuluu tietty epävarmuus eikä siinä ole rajalla olevia ääniä. Vain silloin kun jokainen äänestäjä on omasta vapaasta mielestään samaa mieltä kuin muutkin, äänestystulos on varma, mutta silloinhan ei mitään painostettavaa tai ostettavaa olekaan. Kun jokaisen henkilön mielipiteellä on sama arvo, sama epävarma mahdollisuus päästä valtaan, ei synny missään vaiheessa sitä äänten arvoeroa, joka on välttämätöntä sille, että joitain niistä kannattaisi painostaa tai ostaa.

Luonnollisesti sekin ominaisuus on tämän järjestelmän kenttäominaisuus ja vaikuttaa koko yhteiskunnassa tehden kaikkia kansalaisten päätöksentekoja vähemmän painostaviksi ja kaupallisiksi. Se merkitsee siirtymistä kaupankäynnistä vapaampaan poliittiseen elämään ja myös politiikasta vapaampaan talouselämään. Tähän varsin yleisesti toivottuun tulokseen, johon ei voida päästä poliittisia ja taloudellisia yhteyksiä kieltämällä, päästään tekemällä ne sekä poliittisesti että taloudellisesti kannattamattomiksi, mutta silloin on luovuttava ”parhaisiin” päätöksiin pääsemisen varmuudesta.

Henkilövaalit

Vaikka näillä säännöillä toimiva järjestelmä pystyy itse päättämään sen tavan, jolla se nostaa uusia henkilöitä ja uusia ajatuksia valtaan, niin tässä on ehkä syytä tuoda vaalimenettelystä esiin sellainen näkökohta, jota diktatuuriin tai kansanvaltaan tottuneesta on vaikea huomata mutta joka tavallaan liittyy olennaisena osana tässä esitetyn järjestelmän ajatukseen.

Diktaattorihan nousee valtaan yleensä epäselvän, kaoottisen ja fyysisesti rasittavan tilanteen läpi, ja hänen valtansa on tarkoitettu elinikäiseksi ja mieluummin vielä perinnölliseksi.

Kansanvallassa käytetään säännöllisin väliajoin tai vallanpitäjien määrääminä aikoina tapahtuvia vaaleja, joissa vallanpitäjät yrittävät kaikin voimin välttää sattuman puuttumista peliin ja joihin valmistautuminen aiheuttaa vastapainona melkoisesti epäjärjestystä ja fyysistä rasitusta poliittiseen tilanteeseen.

Aidossa demokratiassa on luonnollista ja edullista, että vaalit pidetään kansanedustajien tahtoon nähden sattumanvaraisina aikoina ja siten kansalaisten ehdoilla. Vaaliajankohtien saattamiseksi sattumanvaraisiksi voidaan varmaan ajatella monenlaisia menetelmiä, mutta esimerkiksi voidaan ottaa hyvin yksinkertainen, nykyistä käytäntöä lähellä oleva menetelmä: tietokone ohjelmoidaan sattumanvaraisesti, mutta keskimäärin joka neljäs vuosi päättämään, että kuukauden kuluttua on vaalit.

Vaaliajankohdan epämääräistämisellä on kauas vaikuttavia seurauksia. Eräänä poliittisen vallan järjestelmällisyyden, voimakkuuden, kovuuden ja taloudellisen kulutuksen mittarina on se, millaiset mahdollisuudet tavallisella kansalaisella on päästä päättämään yhteisistä asioista. Mitä useamman mutkan takana mahdollisuus on, sitä kovempaa on yksilöihin kohdistuva valta.

Diktatuurissa tämä mahdollisuus on hyvin pieni, sillä diktaattoreita nousee valtaan niin harvoin ja se tapahtuu aina täysin järjestelmän (fyysisillä) ehdoilla. Tämä juuri merkitsee sitä, että poliittisesti voimakkain ja kovin nousee valtaan. Jos diktatuurivaltaisessa yhteiskunnassa järjes-tetään vaalit, ne pidetään mahdollisimman tiukasti vallanpitäjän ja hänen alaistensa vallanpitäjien ehdoilla heidän määräämänään ajankohtana heidän esittämillään ehdokaslistoilla ja tarpeen vaatiessa heidän ohjaamallaan äänten laskennalla. Mitään järjestelmään nähden epätarkoituksenmukaista ja sattumanvaraista ei suvaita.

Kansanvallassa yksityisen ihmisen mahdollisuus nousta päättämään yhteisistä asioista on jo helpompaa. Toistensa kanssa ainakin periaatteessa tasa-arvoisia vallanpitäjiä on useita ja he vaihtuvat nopeammin kuin diktatuurissa.

Vieläkin uusien vallanpitäjien valinta tehdään enimmäkseen vanhojen vallanpitäjien eli vallassa olevien poliittisten ryhmien ehdoilla, sillä käytännössä muilla kuin puolueiden asettamilla ehdokkailla on vain vähäinen mahdollisuus tulla valituksi. Tämä johtuu paljolti siitä, että kansanvallassa, jonka ideologisena perustana on enemmistön, massan oikeassa oleminen, vaaleja ennen järjestetyllä ehdokkaiden mainostamisella on niin suuri merkitys vaalin lopputulokseen. Vaaleissa menestyminen vaatii ensisijassa runsaasti julkisuutta eli massakontakteja äänestäjiin ja se puolestaan vaatii rahaa ja suhteita, ja niitä taas on vanhoilla valtaryhmillä. Tämä on eräs niistä menetelmistä, joita kansanvalta käyttää sattumanvaraisten muutosten vastustamiseen, mutta joka saattaa sen yhä riippuvammaksi talouselämän tuesta, joka puolestaan vaatii vastapalvelua ja niin edelleen.

Jos kuitenkin kuka tahansa voi ilmoittautua vaaliehdokkaaksi ja vaalit pidetään sattumanvaraisina aikoina, tilanne muuttuu aivan toiseksi. Jos kenellekään ei ole etukäteen tiedossa koska vaalit järjestetään, poliitikkojen propagandistisen vaalityön ja rakentavan poliittisen työn ero poistuu. Vallanpitäjien on pidettävä vaalityötään myös jokapäiväisenä työnään ja päinvastoin. Jos pitää vaaliesiintymistä ja muiden ehdokkaiden arvostelua tärkeänä, sitä on tehtävä jatkuvasti, ja jos pitää yhteyksiä rakentavaa poliittista työtä tärkeänä, siihen voi keskittyä ilman pelkoa vaaleista. Kansalaiset palkitsevat kannatuksellaan keskimäärin sellaisen työn, jonka tuloksista he pitävät.

Se, että tällaisessa järjestelmässä on poliittiseen massatiedottamiseen käytetty energia vähäisempää kuin kansanvallassa, johtuu sen kalliimmasta hinnasta ja epävarmemmista tuloksista. Ollakseen näissä oloissa tehokasta vaaliehdokkaiden esiintymisen ja vaalilupausten antamisen on oltava jokapäiväistä ja se tulee entistä kalliimmaksi.

Toisaalta kun valintaan tulee sattuma mukaan, kasvavilla kuluilla saatava hyöty vähenee, jolloin tällaisen toiminnan käyttö pienenee. Näin television, suurten mainoskampanjoiden ja rahan käyttö yhteiskunnan poliittista kehitystä ja päätöksentekoa ohjaavina tekijöinä on aidossa demokratiassa taloudellisesti kannattamattomampaa kuin kansanvallassa – luultavasti myös näyttelijöiden osuus valituksi tulevista poliitikoista on pienempi.

Jälleen on sanottava, että tämä on vain yksi esimerkki koko kentän suunnan muuttumisesta. Massatiedotuksen, mainonnan ja rahan väliset suhteet muuttuvat kaikkialla näiden keskinäistä riippuvuutta heikentäen. On siis varsin odotettavaa, että siirtyminen henkilökohtaisen tasa-arvon järjestelmään vähentää ihmisten kaikkinaista tarvetta etsiä totuutta ja elämyksiä massatiedotusvälineistä ja erityisesti televisiosta, joka on näistä “massaisin”. Mitä enemmän yhteiskunnan käytännössä annetaan merkitystä ihmisten omille yksilöllisille toiveille ja haaveille, sitä pienempi tarve ihmisillä on etsiä merkitystä muiden ihmisten toiveista ja haaveista.

Aito demokraattinen puolue

Käytännöllisenä menetelmänä niiden yhteiskunnallisten arvojen ajamiseksi, joita tässä on esitetty edullisiksi, mutta demokratialle ja diktatuurille mahdottomiksi saavuttaa, on aidon demokraattisen puolueen perustaminen.

Sen organisoitumismuodon on oltava jollain tavalla edellä esitetyn muotoinen, jotta se pystyisi ajamaan asioita pienemmällä energiankulutuksella kuin tavalliset puolueet, ja sen päämääränä on oltava koko yhteiskunnan poliittisen järjestelmän muuttaminen aidoksi demokratiaksi, ja yhteiskunnan taloudellisen järjestelmän muuttaminen sellaiseksi kuin kirjan seuraavassa osassa on esitetty.

Tämän puolueen avulla kehitys etenee siten, että niiden yksilöiden, jotka ovat samaa mieltä siitä asiasta, että nykyistä kehityssuuntaa ei voida muuttaa nykyisillä tavoilla toimivien poliittisten puolueiden avulla, kannattaa liittyä tähän puolueeseen. Elleivät he tee näin, heillä ei ole mitään käytännön mahdollisuutta poliittiseen vaikuttamiseen. Siinä määrin kuin kirjassa esitetty teoria on oikea, tämä joukko vähitellen kasvaa ja lisää vaikutusvaltaansa, sillä aidon demokraattisesti järjestäytynyt puolue on ainoa poliittinen rakenne, joka voi kerätä piiriinsä sen kasvavan ja tavoitteiltaan hajanaisen ihmisryhmän, jota nykyinen massajärjestelmä ei tyydytä.

Järjestelmällinen järjestyksettömyys

Ensimmäinen asia, johon lukijan huomio tässä järjestelmässä kiinnittyy, on varmaan se, että siinä käytetään yhteiskunnallisen kehitysmekanismin osana, kehityksen alkuna sattumaa. Tavoitteena on hyödyntää järjestyksettömyyttä ja rakentaa siitä järjestystä. Järjestys sanan voi myös korvata samaa perua olevalla järki sanalla. Koska tällainen menettely on varsin vieras sellaiselle ajattelutavalle, jossa yhteiskunnallinen “oikea” tai ”järki” annetaan ylhäältäpäin määrättynä arvona, jota kohti tavallisten kansalaisten on ponnisteltava, niin seuraavassa tarkastellaan vielä sitä, miten nämä erilaiset maailmankatsomukset eroavat toisistaan, kun kyseessä on yhteiskunnallisten epäkohtien korjaaminen.

Vanhassa, ylhäältä annettuihin arvoihin nojautuvassa, syy- ja seuraussuhteisessa ajattelutavassa syy yhteiskunnallisiin epäkohtiin on tyypillisesti seuraava: yhteiskunnassa on joko päättäjinä tai kansalaisina kaikenlaisia hulluja ja pahoja ihmisiä, jotka tekevät järjettömiä päätöksiä tai terrorisoivat ympäristöään. Parannus tilanteeseen saadaan estämällä heidän toimintansa. Järjestystä on tiukennettava ja kuria kovennettava eli yhteiskunnallista sattumanvaraisuutta on vähennettävä. Se, että joku voisi sattumanvaraisesti päästä päättämään jostain asiasta, ei tule kysymykseenkään, koska on olemassa hulluja ja pahoja ihmisiä. Jos näille henkilöille annettaisiin pienikin mahdollisuus vaikuttaa tahtonsa mukaan yhteiskunnallisiin asioihin, se merkitsisi järjettömyyden ja terrorin kasvua, koska sitähän he juuri haluavat. On päinvastoin eristettävä järjettömät ja tapettava terroristit.

Kun kuitenkaan ei ole olemassa mitään yhteisesti hyväksyttyä koordinaatistoa, jonka mukaan tiedettäisiin, kuka on järjetön ja paha, näin ajattelevat ihmiset ja yhteiskunnat eristävät ja tappavat toisiaan.

Jos lähdetään alhaalta kasvavien arvojen ja kenttämallin pohjalta, päästään yhteiskunnallisten epäkohtien poistamisessa aivan erilaiseen toimintamalliin. Tällöin ajatellaan, ettei mitään absoluuttiseksi tiedettyä hyvää tai huonoa ole olemassa vaan arvot ovat suhteellisia ja muodostuvat joka tapauksessa jollain tavalla sattumanvaraisesti esiin tulleiden yksilöiden yhteisestä näkemyksestä. Näin ajatellen sekä epäonnistunut vallanpitäjien valinta että kansalaisten järjettömyys ja terrorismi ovat koko yhteiskunnallisen kentän ominaisuuksia, joista ei päästä eroon ihmisyksilöihin kohdistuvilla toimenpiteillä. Opettaminen, eristäminen ja tappaminen, tehtiinpä se kuinka “hyvästä” syystä tahansa, lisää aina vaikuttamisen kentän sitä ominaisuutta, joka aiheuttaa opettamista, eristämistä ja tappamista myös “huonoista” syistä.

Tässä mallissa yhteiskunnallisia epäkohtia ovat juuri vallankäytöt: ne jotka vallassaolijat kohdistavat toisiin vallassaolijoihin, ne jotka vallassa olijat kohdistavat alamaisiinsa, ne jotka alamaiset kohdistavat vallassaolijoihin, ne jotka alamaiset kohdistavat toisiin alamaisiin ja ne jotka kaikki yhdessä kohdistavat luontoon. Epäkohtien ratkaisemiseksi vallan järjestyksellisyyttä on vähennettävä eli valtajärjestelmän sattumanvaraisuutta on lisättävä.

Jos tämän mukaan yhteiskuntajärjestelmä muutetaan sellaiseksi, että sattumalla on siinä oma rakenteellinen sijansa, muuttuu koko yhteiskunnallinen kenttä, ja se on otettava huomioon tämän muutoksen seurauksia ennakoitaessa. Kun tilanne muuttuu niin, että jokaisen ihmisen yksilöllisellä arvomaailmalla on todellisuudessa yhtä suuri mahdollisuus uudistaa yhteiskuntaa kuin kenen muun arvomaailmalla hyvänsä – mikä ei käy päinsä diktatuurissa eikä myöskään kansanvallassa – tarve poikkeavaan käyttäytymiseen eli hulluuteen ja väkivaltaisen muutoksen aikaansaamiseen eli terrorismiin vähenee. Jos ihmiset oletetaan viisaiksi ja heille annetaan todelliset mahdollisuudet kehittää omia toiveitaan ja ajatuksiaan, ihmisten mielipiteet ja toiminnat kehittyvät rauhallisesti niin pitkälle kuin kunkin lähtökohdista pääsee.

Tilanne alkaa kehittyä kaikkien ihmisten ensimmäisten, perustavimpien arvojen suunnasta ja siinä on hulluilla ja terroristeillakin pyrkimys yhteisyyteen, rauhallisuuteen ja toimeentuloon. Valittiin tällaisista mielipiteistä sattumalta mikä tahansa ja kenen tahansa, siitä rakentuu yhteisyyttä, rauhallisuutta ja toimeentuloa. Järjettömyys ja väkivalta ovat vasta viimeisiä, äärimmäisiä keinoja saavuttaa ymmärtämystä ja samanmielisyyttä. Ne ovat sellaisten henkilöiden olemassaolon ja yhteydenoton ilmauksia, joilta muut vaikutusmahdollisuudet on suljettu ja joiden henkilökohtaisesti kokema hyvä ei mahdu sen “hyvän” piiriin, joka yhteiskunnassa sallitaan. Järjettömien puolelta katsottuna asia on se, että jos yhteiskunta ei ole samaa mieltä hyvässä, se voidaan väkivallalla pakottaa samanlaisuuteen edes väkivallassa – sillä pyrkimys samankaltaisuuteen on, kuten edellä on todettu, mielen ensisijaisempi ominaisuus kuin pyrkimys fyysiseen, taloudelliseen järjellisyyteen.

Poliittisena järjestelmänä aito demokratia merkitsee juuri järjestelmää, jossa järjestelmän sisäisenä ominaisuutena on vähempi järjestyksellisyys kuin diktatuurissa tai demokratiassa. Se merkitsee järjestelmää, joka hyväksyy laajemmin erilaisia mielipiteitä samaan järjestelmään kuuluvaksi eli siis hyväksi. Siitä syystä se inhimillisten pyrkimysten ja toimintojen alue, joka on kiellettyä ja joka johtaa väkivaltaisiin yhteydenottoihin, pienenee: kaikki vallankäyttö vähenee.

Luultavasti useat ihmiset, vaikka tilapäisesti kannattaisivat kurin koventamista, näkevät toisaalta tilanteen sellaisena, että suuri osa niistä järjettömyyksistä, joihin ihmiset nykyisin ajautuvat, on maailman rakenteellisesta väkivallasta johtuvaa. Jos nykyiset vaikeudet olisivat kasarmeilla, vankiloilla ja mielisairaaloilla voitettavissa, asia olisi jo hoidettu. Siitä ei vain ole osattu tehdä kyllin selviä johtopäätöksiä, koska hyppäys pienemmän vallan rakenteeseen on niin suuri ja vaatii koko vanhan ideologian pätevyyden uudelleen arvioimista.

Se, että yhteiskuntarakenteeseen sisällytetään sattuma alkuun panevaksi “voimaksi”, merkitsee itse asiassa vain yleisen luonnossa ilmenevän ominaisuuden ottamista yhteiskunnalliseen käyttöön. Kaiken uuden syntymän ja kehityksen alkunahan on aina sattuma. Uusien lajien, uusien ihmisten ja uusien ajatusten syntymisen edellytyksenä ovat sattumanvaraiset tapahtumat.

Niin erilaiset diktatuurit kuin kansanvallatkin, jotka pyrkivät siirtämään sattuman osuutta mahdollisimman kauas, joutuvat vastaanottamaan tämän välttämättömän vieraan vastentahtoisesti jo kasvaneessa järjes-telmässä ja hävittävänä voimana. Siinä se tulee vastaan yhteisistä päämääristä tietämättömyytenä ja kriiseinä, kuten edellä on osoitettu. Siinä yksilöllisyys pääsee lopulta valtaan muita vastustavana hävityksenä ja viime kädessä terrorismina ja diktaattorien käyminä sotina: sattumanvaraisina, hävittävinä tapahtumina, kunnes sattumalta löytyy parempi alku uudelle yhteisymmärrykselle.

Yksilöllinen vastuu ja asiantuntemus

Toiseksi on kiinnitettävä huomio siihen, että uudessa järjestelmässä asioista päätettäessä ja kehityksen suuntaa valittaessa ei valita asioiden vaan henkilökohtaisten mielipiteiden välillä. Asioista päätetään yksityisten mielipiteiden kautta siten, että arvalla valitaan joukosta se henkilö, jonka kyllä tai ei mielipidettä noudatetaan. Muiden mielipiteille ei anneta käytännöllistä merkitystä, äänestyksen yhteydessä niitä ei edes lasketa.

Tämäkin tuntuu varmasti diktatuuriin tai kansanvaltaan tottuneesta mielestä melko omituiselta. Silti silläkin asialla voidaan osoittaa olevan yllättävällä tavalla edullisia vaikutuksia yhteiselle politiikalle.

Kun aidossa demokratiassa asioista päätetään yksilöllisten mielipiteiden kautta, se tarkoittaa sitä, että jokaisella yksilöllä on reaalinen, suora vaikutusmahdollisuus yhteisiin päätöksiin. Tämä reaalisuus aiheuttaa sen, että yksilöllinen vastuu tulee vahvasti mukaan yhteiskunnallisten asioiden hoitamiseen. Jokainen, jonka mielipiteellä on mahdollisuus toteutua, on tämän järjestelmän mukaan itse vastuullinen toiveestaan ja sitä todellisuuteen sitovasta tiedostaan, koska päätöstä ei tehdä joukolla eikä sitä tehdä korkeampaan auktoriteettiin vedoten.

Jokainen on velvollinen vastaamaan ja selittämään sekä itselleen että muille, mihin hän pyrkii ja miten hänen ajatustensa mukaan tähän päämäärään edetään. Päätös päätökseltä opitaan siten kannattamaan laajemmin haluttavia ja paremmin perusteltuja yhteisiä tavoitteita. Tällä tavalla yhteiskunnan kehityssuunta muotoutuu sen mukaan, mitä yksilöt tuntevat päämääriksi ja miten pitkälle he osaavat ajatella yhteiskunnallisia syitä ja seurauksia. Tällainen järjestelmä rakentuu tavallisten ihmisten toivomista ja todellisiksi ajattelemista kehitysaskeleista; siinä ei ole “parempien” ihmisten ja ryhmien valmiiksi “tietämää” kaukaista päämäärää, jota kohti “huonompaa” väkeä pakotetaan kulkemaan.

Diktatuurissa ja demokratiassa tällainen vapauden ja vastuun suhteen sisältämä itseohjautuvuus on heikompi ja hitaampi.

Diktatuurissa vain ne yhteiskunnalliset toiveet, ajatukset ja käytännön teot, jotka yhtyvät johtajan kaukaisiin näkemyksiin, pääsevät läpi, ja muut tyrmätään jo alkuunsa. Siten diktatuurissa kokeillaan vain yhden ihmisen tai ihmisjoukon ajatusmaailman “oikeutta”, jota ei tarvitse sen kehitysaikana millään tavalla perustella ja josta oppiminen kestää koko diktaattorin vallan ajan. Vastauksen löytäminen siihen, onko diktaattorin valitsema suunta oikea vai väärä, on hyvin hidasta ja turhauttavaa etsimistä ainakin sellaisena aikana, kun ympäristön olosuhteet ovat nopeasti muuttuvia. Alussa hyvältä näyttänyt suunta saattaa osoittautua huonoksi jo paljon ennen kuin diktaattori on mahdollista syrjäyttää vallasta.

Kun diktatuurissa yksilöllinen vastuu on liian pitkä, jotta siitä oppiminen olisi riittävän nopeaa syntyviin uusiin ongelmiin nähden, niin demokratiassa henkilökohtainen vastuu on aivan liian lyhyt, jotta mitään merkittävästi uutta voitaisiin oppia. Demokratiassa ei ole itse asiassa ollenkaan sellaista henkilökohtaista poliittista vastuuta, joka aiheuttaisi yhteiskunnallisten tavoitteiden ja menetelmien suhteuttamisen yh-tenäiseksi ajatusrakenteeksi. Koska päätökset tehdään enemmistön tunteiden ja toiveiden mukaan, kukaan ei ole niistä ja niiden seurauksista lopulta vastuussa ja kokonaistilanne kehittyy enemmän tai vähemmän käsittämättömästi.

Tällaisesta järjestelmästä tulee enemmistö/vähemmistö kaksijakoinen ihmisten sisälläkin; niin poliittiset päättäjät kuin tavalliset kansalaiset ovat toisaalta sidottuja viralliseen, enemmistön mielipiteeseen, jonka mukaan on toimittava, ja toisaalta heillä on oma mielipiteensä, joka voi olla sille hyvinkin vastakkainen, mutta jonka järjellisyys on unohdettava enemmistön mielipiteen vuoksi. Tällöin saatetaan ajautua, ja tämän teorian mukaan lopulta väistämättä ajaudutaan, sellaiseen poliittiseen toimintaan ja todellisuuteen, joka on järjestelmän säilymiselle välttämätön, mutta jota jokainen ihminen yksityisesti pitää mielettömänä.

Koska yhteiskunnalliset asiat eivät todellisuudessa kuitenkaan tapahdu tärkeimmiltä kohdiltaan enemmistön tahtoa noudattaen, muutenhan ei köyhyyttä ja sortoa olisi olemassakaan, seuraa ristiriitainen tilanne: yksilön oma ja kokemukseen perustuva ajatus ei ole oikea, mutta yleinenkään ajatus ei ole oikea. Seurauksena on maailman kokeminen mielettömäksi, kaikenlaisten yhteiskunnallisten ajatusten vieraantuminen todellisuudesta ja yhteiselämän muuttuminen epämiellyttäväksi.

Tämä kaksijakoisuus ei ole vain yhteiskuntien ja yksilöiden sisäinen ominaisuus vaan tietysti myös koko kansainvälisen politiikan ominaisuus. Maailmassa valtiovallat tekevät kansojensa yleisistä mielipiteistä johtuen tekoja, joita ne pitävät oikeina esimerkiksi rauhan turvaamiseksi, luonnon säästämiseksi ja köyhyyden poistamiseksi. Kun asiat eivät kuitenkaan etene toivotulla tavalla vaan sotiminen jatkuu, luonto tuhoutuu ja köyhyys kasvaa, niin missä on oikea tieto? Tällaisessa maailmassa sitä ei ole ja niinpä ihmiset pysyvät tietämättöminä.

Henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvassa järjestelmässä ei tällaista kahtiajakautumista ja etääntymistä todellisuudesta tapahdu, sillä jokainen vastaa vain omista toiveistaan ja siitä ajatuksesta, joka liittää ne todellisuuteen. Siksi tässä järjestelmässä ei tule tilannetta, jossa päättäjä joutuisi toimimaan omasta mielestään järjettömästi ja jossa hän voisi siirtää vastuun tekemisistään Jumalan tai enemmistön tahdolle.

On odotettavissa, että tällainen tilanne muuttaa ihmisten poliittista käyttäytymistä aivan eri suuntaan kuin mihin se diktatuurissa tai kansanvallassa kehittyy. Jos henkilö ei itse tunne oikein hyvin jotain asiaa eikä hänellä ole teoreettista mahdollisuutta nojata auktoriteetin voimaan eikä myöskään yleiseen mielipiteeseen, kuten aidossa demokratiassa, hän ei mielellään ota asiasta päättämisen vastuuta ja pidättäytyy äänestyksestä. Tähän liittyy nimittäin sellainen tärkeä asia, kun ääniä ei lasketa, että äänellä on merkitys vain siinä tapauksessa, että se tulee valituksi: kenenkään ei siis kannata äänestää vain joukon mukana, sosiaalisesta paineesta.

Tällä voidaan ajatella olevan kahdenlaista vaikutusta. Ensiksikin asioista päättäjiksi valikoituvat vain ne, jotka itse tuntevat mahdollisimman hyvin käsiteltävät asiat. Ja toiseksi käsiteltäviksi asioiksi nousevat vain sen suuruiset asiat, joista päättämisen vastuun voi yksi henkilö yksin kantaa eli jotka ovat selitettävissä yhden yksilön ajatuksilla eli yleensä ajatuksellisesti, sillä tämähän on ajatuksen maksimikoko. Näin asiantuntijoiden valta omiin asioihinsa kasvaa, eikä vain huipulla vaan järjestelmän koko laajuudella, myös jokaisen kansalaisen suhteessa omiin asioihinsa: ihmisten mahdollisuudet päättää omista asioistaan yksilöllisesti, mutta silti yhteiskunnan hyväksymällä tavalla, paranevat. Samasta syystä tällöin päätettäviksi nousevat vain niin suuret kysymykset, joiden mahdolliset seuraukset eivät ylitä yksilön tietämiä asioita eli joiden ratkaisuvaihtoehtoihin ei liity yksilön ajatuksella tavoittamattomia riskejä.

Diktatuureissa ja kansanvalloissa on aivan päinvastoin. Diktatuurissa koko yhteiskunta on yksi yhteisen tiedon ja vastuun kantava ryhmä. Johtaja toimii kansan “valtuuttamana” sen parhaaksi ja kansa toimii johtajan päätösten mukaan yhteiseksi hyväksi. Siksi kenelläkään ei ole asioiden kehittymisestä lopullista henkilökohtaista vastuuta vaan jokainen voi vetäytyä yhdessä hyväksytyn yhteisen ajatuksen taakse. Tästä syystä diktatuurissa ei ole mitään sellaista mekanismia, joka automaattisesti johtaisi päättämään asioista ne henkilöt, jotka tuntevat parhaiten kunkin asian. Diktatuuri nostaa mieluummin päättämään kaikista asioista ne henkilöt, jotka tuntevat parhaiten yhden asian, diktatuurin edun, ja tulokset ovat sen mukaisia. Samasta syystä diktatuurit ovat myös alttiimpia nostamaan käsiteltäväksi ja päättämään niin suuria kysymyksiä, että ne merkitsevät ajatuksellisesti käsittämätöntä riskinottoa.

Kansanvaltainen hallitusmuoto ei jää tässä suhteessa paljoa jälkeen diktatuurista. Kansanvallassa päätöksentekijän henkilökohtainen vastuu voidaan aina siirtää enemmistölle, joka on valtuuttanut hänet tekemään päätöksen yleisen mielipiteen mukaan.

Asioista päättämään eivät suinkaan nouse ne henkilöt, jotka tuntisivat asiat parhaiten vaan ne, joiden toiveet tai kuvitelmat asioiden ratkaisuista miellyttävät parhaiten enemmistöä. Laajan tuntuisen vastuutaustan vuoksi – sata miljoonaa ihmistä ei voi olla väärässä – myös demokraattiset yhteiskunnat uskaltavat ryhtyä sellaiseen vähin erin, mutta laajalla alueella tapahtuvaan kehityskulkuun, joka kokonaisuutena merkitsee valtavaa riskinottoa.

Se innokkuus, jolla diktatuurissa kansalaiset ahdistetaan kaikissa asioissa yhteiseen ajatteluun ja käytäntöön, vaikka heillä olisikin taipumus olla joistakin asioista eri mieltä, ja jolla kansanvallassa kansalaisia patistetaan vaaleihin, vaikka he eivät ymmärtäisikään tärkeimmistä poliittisista kysymyksistä tuon taivaallista, voidaan nähdä myös tässä valossa: kyse on päättäjien tarpeesta siirtää vastuu laajemmalle. Mitä vähäisempi tieto ja ymmärrys jonkin laajan asian käsittelyyn liittyy, sitä suuremman massan ja energian tästä asiasta päättäminen tuekseen vaatii.

Aidossa demokratiassa vastuun suunta on päinvastainen. Vastuuta siirretään yksityisten ihmisten tiedoille ja ymmärryksille eikä massalle ja energialle. Silloin on odotettavissa, että poliittisiin vaaleihin osallistutaan hyvin vähän ja vain ne osallistuvat, jotka katsovat tuntevansa asioita. Kun tasa-arvoisuus on viety niin pitkälle, että kaikilla on tarvittaessa yhtä suuri mahdollisuus vaikuttaa yhteiskunnan kehittämiseen eli kun yhteiskunnan järjestyksellinen järjestys on mahdollisimman pieni, todellinen tarve poliittiseen vaikuttamiseen ja politiikan suunnan muuttamiseen vähenee. Tämä merkitsee kaikenlaisen poliittisen toiminnan ja siihen kuluvan energian vähenemistä, aseiden käyttö mukaan lukien. Se merkitsee toisin sanoen kääntymistä siihen suuntaan, jossa valtiovalta kuoleutuu.

Esimerkkinä jo tapahtuneesta samanlaisesta kehityskulusta voidaan ottaa kulttuurimme uskonnollisen valtarakenteen kehitys paavinkirkosta nykyiseen tilanteeseen. Erityisesti siellä, missä protestanttisuus on voittanut ja uskonnollinen elämä on tasa-arvoistunut ja tuonut maallikoille tarvittaessa mahdollisuuden vaikuttaa kirkollisiin asioihin, uskonnon merkitys ja siihen sisältyvä taloudellinen kulutus on vähentynyt. Uskonnollisen vapauden lisääntyminen on johtanut siihen, että kirkollisista asioista kiinnostuneita, joita aiemmin oli lähes sata prosenttia ihmisistä, on enää ehkä vain parikymmentä prosenttia ihmisistä ja kirkollisten asioiden hoitoon, joihin ennen käytettiin huomattava osa yhteisistä varoista, riittää nyt pari prosenttia kansan varoista.

Kun politiikan puolella edetään samaan, ihmisten poliittisen kulutuksen pieneneminen merkitsee todella suurta vähenemistä ihmisten ja luonnon voimavarojen kuluttamisessa.

Erilaisten järjestelmien kehittymiskyky

Kiinnitetään vielä huomio siihen, että henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvan järjestelmän mukaisessa tavallisessa äänestyksessä on tarpeen valita vain yksi päätös, jota sitten noudatetaan. Äänestysten yhteydessä ei tarvitse eikä pidäkään laskea, kuinka suuri ja keiden muodostama kannatus ja vastaavasti vastustus tehdyllä päätöksellä on puolellaan. Tällä ominaisuudella on pari mielenkiintoista seurausta.

Olipa poliittinen järjestelmä millainen hyvänsä, käytännössä yhteiskunnallinen kehitys valitsee vain yhden toteutumismuodon lukemattomista mahdollisista muodoista, joilla se voisi toteutua. Eikä tämä valiutunut muoto koskaan vastaa kenenkään yksilön ajatuksia tai yhteisön toiveita muuten kuin ehkä aivan pääpiirteissään ja hetkittäin. Näin ihmisten yhteiskunnalliset toiveet ja toteutunut käytäntö eroavat aina enemmän tai vähemmän toisistaan, olipa kyseessä kenen toiveet tahansa ja mikä käytäntö tahansa.

Toisaalta voidaan ainakin tämän kirjan teorian mukaan sanoa, että yhteiskunta rakentuu sitä paremmin mitä enemmän yhteiskunnan poliittisessa rakentamisessa noudatetut toiveet ja pyrkimykset vastaavat aikaansaatua yhteiskunnallista käytäntöä. Tarkoituksena on toiveiden ja todellisuuden lähentäminen kumpaakin muuttamalla.

Siinä kysymyksessä, kuinka hyvin yhteiskunnalliset toiveet vastaavat käytäntöä, on eräällä seikalla oleellinen merkitys. Yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttuessa muuttuvat myös ne asiat, jotka ovat käytännössä mahdollisia saavuttaa. Jos silloin pidetään sellaisista toiveista kiinni, jotka ovat jo muuttuneet mahdottomiksi saavuttaa, toiveet ja todellisuus vain erkanevat toisistaan. Tärkeää on toiveiden muuttumiskyky, jotta toiveet pysyisivät muun kehityksen mukana. Muuttumiskyky taas riippuu siitä, kuinka vahvaa on toiveiden ja ajatusten sitoutuminen vanhaan teoriaan ja käytäntöön. Tällaista sitoutuneisuutta voidaan nähdä olevan kolmea eri vahvuutta.

Yksilön mielipide on kaikkein sitoutunein olemassa olevan poliittisen tilanteen oikeuteen (tai vääryyteen) silloin, kun hän on ollut tekemässä (tai vastustamassa) siihen johtanutta päätöstä. Tällaiseen tilanteeseen joudutaan, kun yksilön mielipidettä kannatetaan laajasti ja se johtaa käytännön toimintaan. Tämänasteisesta sitoutumisesta omiin pyrkimyksiinsä on vaikea luopua, koska sen takana on muiden mielipiteitä ja käytäntöä. Seuraavaksi vaikeinta yksilön on luopua toiveesta tai ajatuksesta, jonka hän on tuonut ilmi ja joka on saanut muilta kannatusta, vaikkakaan se ei ole johtanut käytännön toimintaan. Helpointa yksilön on luopua sellaisesta mielipiteestä, joka ei ole saanut kannatusta tai jota hän ei ole edes kertonut muille. Tämähän noudattaa vain tässä esitettyä yleistä kolmijakoa, jonka mukaan ensin on tuntematon ajatus, toiseksi on samanlaisia ajatuksia ja kolmanneksi on niiden suhtautuminen erilaisiin ajatuksiin eli poliittiseen käytäntöön, ja sitä yleistä ominaisuutta, että mitä laajemmin asiat ovat toisissaan kiinni, sitä raskaampia ja vaikeammin liikutettavia ne ovat.

Kevyimmin ja nopeimmin kehittyvä on tämän mukaan sellainen yhteiskunta, jossa päätökset tehdään mahdollisimman vähällä sitoutumisella eli niin, että siihen mielipiteeseen, jonka mukaan päätös tehdään, sidotaan mahdollisimman vähän muiden ihmisten mielipiteitä. Tällä tavalla tapahtuu juuri kun noudatetaan aitoa demokraattista äänestysmenettelyä, koska siinä muiden kuin asiasta päättävän henkilön mielipide pysyy yleisesti tuntemattomana.

Jos yhteiskunnassa lähdetään mielekkään ideologian ja aidon demokratian osoittamaan suuntaan, se merkitsee ihmisten välisiä suhteita koskeville ajatuksille samanlaista vapautumista vanhan totuuden taakasta kuin luontoa koskeville ajatuksille tapahtui silloin, kun luontoa alettiin tutkia ja ymmärtää kokeellisen tiedon avulla ja irtauduttiin kirkon edustamasta auktoriteettitiedosta.

Tieto siitä, mikä yksityisille ihmisille – ja näistähän koko ihmiskunta muodostuu eikä päinvastoin – on hyväksi, saadaan vain yksityisiltä ihmisiltä. Sitä ei saada ihmismassoilta eikä sitä saada ylhäällä olevalta auktoriteetilta.

Järjestelmät toistensa rajatapauksina

Teoreettiselta kannalta on mielenkiintoista, että aitoa demokratiaa voidaan, kuten edellä on jo esitetty, käytännössä “venyttää” kohti kansanvaltaista järjestelmää muttei diktatorista järjestelmää. Kun henkilökohtaisille mielipiteille vaaditaan riittävän suurta lukumäärää päätöksen tekemiseen, päädytään enemmistövaltaan. Kansanvalta on tällä tavalla henkilökohtaiseen tasa-arvoon perustuvan järjestelmän rajatapaus.

Toisaalta on kiintoisaa, että diktatuuri on samalla tavalla ymmärrettävissä kansanvallan rajatapaukseksi. Kun puhdas kansanvalta olisi sellainen järjestelmä, jossa kansalaiset suoralla kansanvaalilla ja enemmistöjä laskien päättäisivät jokaisesta yhteisestä asiasta, niin edustuksellisuuden asteet kasvattavat tätä kohti diktatuuria. Jos kansan enemmistö valitsee edustuston, jolle se antaa oman valtansa, jonka edustuston enemmistö valitsee keskuudestaan pienemmän edustuston käyttämään käytännön valtaa ja jos lopulta näin muodostunut pieni joukko valitsee enemmistöpäätöksellä keskuudestaan johtajan, jolle se siirtää kaiken valtansa, niin on päädytty täysin kansanvaltaisesti diktatuuriin, siis vaikka periaatteellinen valta pysyykin kansalla.

Tästä joudutaan analogiaan, joka sopii hyvin siihen kuvaan, minkä tässä esitetty teoria on jo edellä esittänyt. Järjestelmän rajatapaus on sen kriisitila, sen syntymisen tai häviämisen tila. Koska kehitys etenee kohti yhä ”entrooppisempia”, vähemmän järjestystä sisältäviä yhteiskuntajärjestelmiä, pitkällä aikavälillä suunta on diktatuurista kansanvaltaan ja kansanvallasta aitoon demokratiaan.

Silloin diktatuurin kriisitila on edellytys kansanvallan synnylle eli diktatuurin kriisin kautta kulkee ainoa tie kansanvaltaan. Kansanvalta näyttää diktatuurin puolelta katsottuna järjettömältä, koska kansanvallassa yhteiskuntaa johtamaan voivat päästä asioista tietämättömät talonpojat ja työläiset, ja koska edessä on näkyvyyden estävä kriisi. Toisaalta kun kansanvaltaan on siirrytty, diktatuuri näyttää huonolta järjestelmältä ja siihen taantumista pyritään välttämään.

Vastaavasti silloin kansanvallan kriisitila on edellytys aidon demokratian synnylle. Aito demokratia näyttää kansanvallan puolelta katsottuna järjettömältä, koska siinä kenen hyvänsä tavallisen ihmisen mielipide voi johtaa yhteiskunnan kehittymistä. Toisaalta, kun asioita ajatellaan aidon demokratian puolelta, kansanvalta tuntuu vanhalta ja huonolta järjestelmältä ja jos ja kun joskus on siirrytty aitoon demokratiaan, pyritään varmasti välttämään taantumista tilanteeseen, jossa enemmistöllä on taipumus kehittää itselleen diktatorista valtaa.

Tiedon kehitys eri yhteiskuntajärjestelmissä

Jotta yhteiskunta pysyy tasapainossa ja voi rauhassa kehittyä omaan suuntaansa, sen järjestelmään kuuluu mekanismi, joka pyrkii estämään sitä hajottavan tiedon syntymisen ja leviämisen. Yhteiskunnan virallinen tieto asettuu joidenkin yksilöiden tietoa vastaan. Näin muodostuvat toisaalta kansalaisten välistä tiedotusta rajoittava sensuuri ja toisaalta yhteiskunnan vallanpitäjien toimia koskevan tiedon salailu. Nämä tiedon kulkua rajoittavat toimet asettuvat erilaisissa yhteiskuntajärjestelmissä eri tasoille: sen menettelyn tasolle, jolla kunkin yhteiskuntajärjestelmän fyysinenkin tasapaino muodostuu.

Sen tähden diktatuurissa nämä tiedon lisääntymistä ja kulkua rajoittavat menetelmät ovat fyysisiä ja tarvittaessa väkivaltaisia. Yhteiskuntajärjestykselle epäedullisen tiedon levittäminen on fyysisen rangaistuksen uhalla kiellettyä. Vastaavasti kaikki sellainen vallanpitäjiä koskeva tieto, joka osoittaisi heidän olevan tiedoiltaan ja taidoiltaan tavallisia kuolevaisia, pidetään salassa. Siksi yhteiskunnallinen ja sen mukana tieteellinenkin tieto kasvaa ja leviää huonosti tällaisessa järjestelmässä.

Kansanvaltainen yhteiskunta ei tarvitse näin fyysisiä menetelmiä tiedon kulun rajoittamiseksi, paitsi niiden tietojen osalta, jotka liittyvät jotenkin diktatorisesti järjestäytyneisiin yhteiskuntiin. Kansanvallassa käytetään tiedon tasapainon säilyttämiseksi enemmistön painostusta, yleistä mielipidettä, ja tämä vaikuttaa jokaisen kansanvallassa elävän mielessä ja ajatuksissa ilman ulkoista painostusta. Sitä, joka ajattelee eri tavalla kuin muut, ei kannata kuunnella, koska sillä, joka ei yhdy yhteisiin tavoitteisiin, ei ole poliittista merkitystä.

Koska kyseessä on kenttäominaisuus, se vaikuttaa kansanvallan sisällä kaikissa asioissa, myös jokaisen yksilön suhteessa omiin ajatuksiinsa. Kansanvallan “ajatuspoliisi” estää jokaista kehittyneessä kansanvallassa elävää yksilöä, ketä enemmän ketä vähemmän, ajattelemasta omilla aivoillaan, pyrkimästä hänelle itselleen tärkeisiin päämääriin ja elämästä sisäisesti vapaasti, mikä sitten käytännössä ilmenee juuri siinä, ettei mitään tärkeää huvita ymmärtää eikä tehdä. Näin tämä seikka erottaa yksilöiden arvomaailman heidän ajatuksistaan ja tunteen heidän teoistaan. Tavallisten ihmisten itselleen tekemästä, mutta yhteiskuntarakenteesta johtuvasta todellisuudesta tulee arvo- ja tunnepuutteista: ei tiedetä mikä on tärkeää ja mikä on vähemmän tärkeää eikä oikein tunneta mitään, kunhan vain tehdään niin kuin muutkin, tai sitten ollaan muita vastaan. Silloin tehdään juuri sellaisia asioita, joiden seurauksia ei sitten halutakaan ja silloin ajatellaan juuri sillä tavalla, mikä ei anna ohjetta haluttuja tuloksia tuottavaan toimintaan.

Aidossa demokratiassa vanhan tiedon kulku ja erityisesti uuden tiedon syntyminen tapahtuu pienemmin vastuksin. Kun yhteiskunnassa jokaisen yksilön mielipiteellä on sen omalaatuisuudesta riippumatta todellinen mahdollisuus päästä yhteiseksi tiedoksi eli koettelemaan itseään todellisuuteen, niin se tarkoittaa yksilön mittakaavassa sitä, että hän on tunteiltaan vapaa ajattelemaan ja kehittämään mitä asioita tahansa niin pitkälle kuin ne ovat ristiriidattomia hänen tietämänsä todellisuuden kanssa. Uutta tietoa laajentavan ajatuksen rajoittavana poliisina ei ole se, mitä mieltä yksilö luulee diktaattorin tai muiden ihmisten siitä olevan, vaan se, kuinka hyvin tämä ajatus vastaa sitä tietoa, joka hänellä itsellään on ympäröivästä maailmasta.

Tässä ilmenee hyppäys seuraavaan ulottuvuuteen: ei ajatella eikä toimita sen mukaan, mitä mieltä muut olevat, vaan sen tietäen. Näin tunteet yhdistyvät ajatuksiin ja tekoihin ja hyviksi tiedetyille päämäärille tulee käytäntöön johtava arvojärjestys.

Siirtyminen toisesta tiedon rakenteesta toiseen tapahtuu silloin, kun vanhan rakenteen mukaista tietoa kasvattamalla ei enää saavuteta tiedon tasapainoa todellisuuden havaintojen ja järjestelmän antamien selitysten kesken. Tämän ehdon nykyinen yhteiskuntatieteellinen ja poliittinen tilanne näyttää täyttävän katsottiinpa tilannetta tieteen tai politiikan puolelta. Uusia yhteiskunnallisia ilmiöitä, kuten erilaisia ympäristömuutosten, työttömyyden ja uudenlaisen sosiaalisen käyttäytymisen aiheuttamia ongelmia, syntyy kehityksen mukana nopeammin kuin niitä pystytään nykyisellä tieteellisen tiedon rakenteella selittämään ja selvittämään. Vaikka uusi tieto lisääntyy kuinka nopeasti, sen aiheuttamat ongelmat lisääntyvät vielä nopeammin: jokainen uusi erillinen tieto tekee kokonaisuuden ymmärtämisen entistä vaikeammaksi.

Kun vanhassa kaksiulotteisessa poliittisessa käytännössä pyritään ratkaisemaan uusia yhteiskunnallisia ongelmia, sieltä ei löydy yksityisten ihmisten luovaa tietoa vapauttavaa menettelyä vaan näissä järjestelmissä täytyy käyttää kieltoja, vastavoimaa: väärä tieto ja pahuus on poistettava maailmasta. Tällöin väkivalta, tunteettomuus ja luonnon hävittäminen on toistaiseksi puolustettavaa ja välttämätöntä. Erityisesti oikein “hyvään” yhteiskuntaan pyrkivät ihmiset tarvitsevat erityisen paljon valtaa, jotta he voisivat ohjata muita tähän päämäärään.

Kaksiulotteisen rakenteen sisältä ei voida huomata tämän “työn” reaalista, luontoon ja yksilöihin nähden kannattamattomuutta, sillä näiden rakenteiden sisällä tämä “pahaa” vastustava työ on arvostettua ja siitä kannattaa maksaa palkkaa siinä kuin muistakin töistä – ja yleensä vähän enemmänkin.

Kolmannesta suunnasta katsottuna tässä käy kuitenkin samalla tavalla kuin käy, jos kepistä yritetään katkaista “huonompi” pää pois: keppi kyllä lyhenee, mutta molemmat päät pysyvät. “Hyvää” valtaa ja “huonoa” valtaa ei voida erottaa toisistaan, mutta ulkopuolelta voidaan vallan materi-aalinen kuluminen, kepin lyheneminen, kyllä todeta: on olemassa suu-rempaa ja tuhlaavampaa valtaa käyttäviä yhteiskuntarakenteita ja pienempää ja vähemmän tuhlaavaa valtaa käyttäviä rakenteita.

Kaikki ajatukset, joiden mukaan kansanvallan tai diktatuurin sisällä voidaan yhteiskunnan roolia vähentää ja valtaa hajauttaa, jos vain osataan valita oikeat miehet johtoon ja jos vain ihmisistä tulee rauhallisia ja järkeviä, ovat utopistisia. Näiden toiveiden toteutuminen on vielä kauempana epämääräisyydessä kuin tässä kirjassa esitetyn uuden järjestelmän toteutuminen siitä yksinkertaisesta syystä, että meillä ei ole mitään käytännöllistä tietoa siitä, kuinka osaisimme valita oikeat miehet johtoon ja kuinka osaisimme muuttaa ihmiset rauhallisemmiksi ja järkevämmiksi, mutta meillä on tässä esitetty käytännöllinen tieto siitä, kuinka uusi, tiedon kehittymiselle avoimempi järjestelmä rakennetaan.

III osa: Talouselämä

  • Yhteiskunta taloudellisena järjestelmänä 
    Taloudellisen tiedon vajavaisuus 
    Missä sitten on ratkaisu? 
    Nykyisen talouden perusrakenne 
    Kolme eri hintajärjestelmää 
    Aidon markkinatalouden idea 
    Talouden kolmiulotteinen rakenne 
    Kapitalismin kehitys 
    Kapitalistis-sosialistisen talouden kehitys 
    Globaali kapitalistinen kilpailu 
    Uudet poliittiset mahdollisuudet 
    Talousjärjestelmät ja luonto 
    Aidon markkinatalouden käytäntö 
    Markkinatietojen avoimuus 
    Raha arvon mittana 
    Raha kaupan kohteena 
    Tavallinen kaupankäynti 
    Kuluttajien ohjaama tuotanto 
    Omaisuuden hallinta 
    Keinottelu 
    Henkisen työn laatu ja määrä 
    Taiteen, tieteen ja keksintöjen kauppa 
  • Tekniikan kehityksen suunta 
    Yhteiskunnallinen säätely 
    Verotuksen perusteista 
    Tuotannon verotus 
    Yhtiöiden verotus 
    Kollektiivisen omistuksen haitat 
    Kuluttajasuoja 
    Työn arvo 
    Perustulo 
    Suuri saneeraus 
    Yksilö, yhteiskunta ja maailma 

Yhteiskunta taloudellisena järjestelmänä

Yhteiskunnan talouselämällä tarkoitetaan kaikkea sitä toimintaa, jolla yhteiskunta muuttaa luontoa omaksi hyödykseen eli jonka tuloksia käyttämällä se pyrkii laajentamaan oman suuntaista mielekkyyttään ja vaikutustaan maailmassa. Yhteiskunnallisen kehityksen kiertokulussa talouselämä merkitsee energian ja materian ottamista muilta olemassaolon muodoilta yhteiskunnan sisäisen yhtenäisyyden vahvistamiseksi ja sen yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi.

Talousjärjestelmällä puolestaan tarkoitetaan sitä yhteiskunnallista järjestelmää, johon järjestyneenä yhteiskunnan jäsenet harjoittavat taloutta. Ihmiset ottavat tietojensa ja taitojensa rajoissa ja taloudellisten suhteiden rakenteeseen järjestyneenä luonnosta raaka-aineita, energiaa, kasveja ja eläimiä, käyttävät niitä elääkseen ja laajentaakseen omaa olemassaoloaan ja palauttavat ne luontoon itselleen huonommassa muodossa kuin ne olivat ennen käyttöönottoa.

Kullakin talousjärjestelmällä on tietyt perussäännöt, joita sen taloudellisessa toiminnassa noudatetaan. Säännöt ovat poliittisesti laaditut ja ne määräävät sen, miten erilaisten taloudellisten toimintojen arvosuhteet muodostuvat. Tämän mukaan tässä kirjassa talousjärjestelmällä tarkoitetaan omistamisen ja vaihdannan sääntöjen järjestelmää, jonka mukaan hyödykkeiden hinnat ja niiden tuottamisen kannattavuussuhteet muodostuvat.

Taloudellisen tiedon vajavaisuus

Yhteiskunnan taloudellinen menestyminen riippuu ainakin kahdesta tiedollisesta tekijästä. Mitä kehittyneempi tieto yhteiskunnan jäsenillä on siitä, kuinka heidän kannattaa yhdessä toimia ja kuinka luontoa voidaan muuttaa ja hyödyntää taloudellisiksi tuotteiksi, sitä paremmin ihmiset voivat ja sitä enemmän ja moninaisemmin luontoa voidaan käyttää yhteiskunnan hyväksi: tuottaa ruokaa, tavaroita, lääkkeitä, koneita ja niin edelleen, joilla luodaan mahdollisuuksia paremmalle tiedolle, laajemmalle yhteistoiminnalle, hyödyllisempien tuotteiden valmistamiselle ja edelleen menestymiselle.

Toisaalta, mitä puutteellisempi tieto yhteiskunnalla on siitä, millä tavalla yhdessä kannattaa toimia ja miten luonnon käyttäminen ja kuluttaminen sekä käytettyjen tuotteiden palautus luontoon heikentää luonnon tilaa, sitä heikommin ihmiset voivat ja sitä vaikeammin hyödynnettäväksi luonto muuttuu.

Tämä tuntuu hyvin selvältä riippuvuussuhteelta ja se antaa käytännöllisen ohjeen erityisesti tämänhetkisten vaikeuksien vähentämiseksi. Vaikeudet eivät näytä niinkään johtuvan sen tiedon puutteesta, jonka avulla osataan valmistaa koneita ja tavaroita, vaan sen tiedon puutteesta, jonka avulla tiedettäisiin, miten koko tuotantorakenne vaikuttaa ihmisten välisiin suhteisiin ja luonnon terveyteen.

Tieteellisesti hankittavaa tietoa haittavaikutuksista, huonoista seurauksista, ei kuitenkaan ole olemassa. Huonous ja hyvyys eivät kuulu tieteen piiriin: jos jokin asia on tiedollisesti ja teknisesti mahdollista tehdä, mikään tiedollinen seikka ei voi estää sitä osoittamalla teolle huonoja seurauksia. Seurauksien arviointi jää aina uskomusten ja tunteiden eli jonkinlaisen kokonaisnäkemyksen varaan. Käytännössä tämä ilmenee esimerkiksi siinä, että tieteellinen tutkimus yhteiskunnallisten asioiden erilaisista syistä ja seurauksista ja kaikkien niiden yhteisvaikutuksista puuroutuu vähänkin laajempaa ongelmaa, kuten esimerkiksi työttömyyttä, tutkittaessa niin sekavaksi kokonaisuudeksi, ettei siitä saada käytännöllistä hyötyä. Siitä saadaan tunnetta ja sen laatu riippuu siitä maailmankuvasta, jonka kautta tilannetta tarkastellaan. Tieteellistä tietoa saadaan vain yksilöityjen ja tilastoitujen tapahtumien kautta, mutta yhteiskunnallisen kokonaisuuden aiheuttamien huonoiksi koettujen seurausten välttämiseen se on riittämätöntä ja myöhäistä.

Tämä periaatteellinen vaikeus merkitsee sitä, ettei yhteiskunta voi rajoittaa sen tietojärjestelmän, tässä talousjärjestelmän, aikaansaamia kokonaishaittoja sen itsensä tuottamalla tiedolla, tässä tiedoilla hintasuhteista. Kun jokin yksittäinen taloudellinen toiminta on yhteiskunnan talousjärjestelmän mukaan tiedetysti eli mitattavasti kannattavaa, kaikki samanlaiset taloudelliset toiminnat ovat jatkuvasti kannattavia, vaikka niiden yhteinen vaikutus olisi kuinka katastrofaalinen tahansa. Mikään tämän järjestelmän tuottama tieto ei pysty osoittamaan päinvastaista – jälleen sama tulos, johon päädyttiin jo politiikan ja ideologian yhteydessä ja joka tavallaan selittyy Maxwellin demonin mahdottomuudella.

Esimerkiksi, kun hallitseva yhteiskuntaluokka käyttää toista luokkaa hyväkseen eli riistää sitä esimerkiksi orjuudella, hallitseva luokka ei voi minkään tieteellisen tiedon avulla rajoittaa riistämistään, vaikka se olisi kokonaisuuden kannalta haitallista. Riistäjien näkökulmasta eli niiden hyväksymien tietojen mukaan toiselta ottaminen on jatkuvasti kannattavaa. Jos riistävä luokka luottaa vain oman rakenteensa tuottamaan tietoon, ja pysyy vallassa, se jatkaa riistämistään vielä kauan senkin jälkeen, kun riistäminen on käynyt sillekin rasitteeksi. Muutoksen on tapahduttava muulla perusteella kuin taloudellisella. Muun muassa tästä syystä läntinen kristillinen kulttuuri, jossa orjuudesta luovuttiin aikaisemmin, kehittyi nopeammin kuin itäinen kulttuuri, jossa vielä viime vuosisadalla oli melko laajasti maaorjuutta.

Toisena esimerkkinä on tilanne, jossa jokin valtio ryhtyy sotaan toista valtiota vastaan tarkoituksena vallata siltä maata tai muuta omaisuutta. Sen näkökulmasta katsottuna sodankäynti on kannattavaa ratkaisuun asti. Minkäänlainen taloustiede, sodankäyntitiede tai muu tiede ei pysty osoittamaan sitä, missä vaiheessa sodan aiheuttamat sekä omat että vastapuolen tappiot käyvät niin suuriksi, ettei mitään taloudellisia etuja ole voitettavissa.

Edelliset esimerkit ovat läntisen kulttuurin toivottavasti jo ohi menneestä todellisuudesta, mutta nykyisin sama kulttuuri on vastaavassa tilanteessa suhteessaan köyhiin ja luontoon. Se alistaa köyhiä ja riistää luontoa eikä se voi rajoittaa alistamistaan eikä riistämistään minkään tämän talousjärjestelmän tuottaman tieteen avulla, vaikka yhteiset tappiot olisivat kuinka suuret.

Missä sitten on ratkaisu?

Koska ratkaisu ei ole taloudellisia edullisuuksia koskevan tiedon lisäämisessä, se on tätä tietoa muodostavan rakenteen muuttamisessa. Taloudellisia edullisuussuhteita koskeva tieto määrää sen, kuinka ihmiset hyödyntävät toisiaan ja luontoa. Näitä suhteita muodostava rakenne on yhteiskunnan talousjärjestelmä. Ratkaisu on sen muuttaminen vähemmän materialistiseksi, vähemmän järjestykselliseksi.

Tietyn talousjärjestelmän sisällä taloudellisten hyödykkeiden arvosuhteet ovat ainakin periaatteessa tieteellisiä eli yhteisesti hyväksytyin periaattein mitattavia: käytännössä mittaus suoritetaan rahallisena hintana. Hinnoilla saadaan tieteellisesti päteviä väittämiä. Esimerkiksi sadan markan hintaista tuotetta voidaan sanoa viisi kertaa niin arvokkaaksi kuin kahdenkymmenen markan hintaista tuotetta. Jos aivan sama tuote maksaa toisessa kaupassa viisi markkaa ja toisessa kuusi, niin on taloudellisesti kannattavampaa ostaa se viidellä markalla, edellyttäen tietenkin, että myös muut kaupantekoon liittyvät seikat ovat samanlaisia. Tällaisista tosiasioista voidaan sitten kehittää varsin monimutkaisia tieteellisiä kaavoja kertomaan mikä on kannattavaa ja mikä ei.

Erilaisten asioiden taloudelliset kannattavuudet ovat kuitenkin vain järjestelmän sisäinen ominaisuus eivätkä ne kerro sitä, kuinka arvokas tai hyödyllinen mikin asia on jossakin toisessa järjestelmässä.

Tunnettua on että sosialismissa tuotteiden hinnat muodostuvat aivan eri tavalla ja erilaisiksi kuin kapitalismissa. Sosialismin sisäisen logiikan mukaan hinnat ovat aivan järkeviä ja oikeita, mutta on perusteltua väittää, että kapitalistinen hintajärjestelmä on kehittyneempi ja parempi, koska se on paremmin menestynyt maailmassa.

Kun talousjärjestelmän sisäisten kannattavuuksien noudattaminen johtaa yhteiskunnan toiminnassa tilanteeseen, jossa järjestelmän ulkoinen kannattavuus kääntyy jyrkän negatiiviseksi, yhteiskuntaa kohtaa talouskriisi. Tästä vapautumisen ratkaisu perustuu siihen, että on olemassa erilaisia talousjärjestelmiä, jotka muodostavat taloudellisten toimintojen suhteelliset arvot eri tavoin, ja eri järjestelmillä on erilaisia talou-dellisia kannattavuuksia ulkomaailmaan ja erityisesti luontoon nähden. Toisin sanoen erilaisille ideologioille rakennetut talousjärjestelmät tuottavat yhteisön jäsenille yhtä hyödyllisiä tuotteita erisuuruisilla luontoon ja ihmisiin kohdistuvilla rasituksilla.

Nyt kysymys on siitä, millainen on sellainen talousjärjestelmä, jolla on kapitalismia parempi hyötysuhde aivan samassa mielessä kuin kapitalismilla on sosialismia parempi hyötysuhde.

Nykyisen talouden perusrakenne

Nykyiset talousjärjestelmät rakentuvat pääosin kahdelle vastakkaiselle periaatteelle ja niiden erilaisille sekoituksille.

Toisena periaatteena on se, että taloudellisten arvojen suhteiden – suhteethan ovat oleellisia – annetaan muodostua vapaalla kaupankäynnillä siten, että tuotteiden omistajat saavat vapaasti myydä tuotteitaan ja tietojaan niistä haluamillaan hinnoilla tai olla myymättä. Tälle periaatteelle rakentuvaa järjestelmää, jolle nykytalous suureksi osaksi perustuu, sanotaan tässä kapitalismiksi. On huomattava, että näin määriteltynä sen sisältö poikkeaa siitä yleisestä mielikuvasta, että kapitalismi on kaikin puolin vapaata markkinataloutta.

Toisena periaatteena on se, että taloudellisen toiminnan kannattavuuksia eli hintasuhteita säädellään kaupankäynnin ulkopuolelta poliittisen elimen päätösten avulla. Tälle periaatteelle rakentuvaa järjestelmää, jota noudatetaan niin sanotuissa kommunistisissa maissa, sanotaan tässä sosialismiksi. On huomattava, että näin määriteltynä sen sisältö on jotain muuta kuin kansan tahtoa noudattava talousjärjestelmä.

Mainitut järjestelmät eivät yleisesti esiinny puhtaina vaan eri yhteiskunnissa noudatetut talousjärjestelmät ovat näistä periaatteista muodostuneita erilaisia sekoituksia. Koska eri valtioiden välinenkin käytäntö noudattaa joko kapitalistisia tai sosialistisia periaatteita, koko maailman talousjärjestelmää voidaan sanoa kapitalistis-sosialistiseksi.

Vielä on huomattava, että niin kapitalismi kuin sosialismikin ovat kasvuideologisia järjestelmiä. Kummankin sääntöjen ja käytäntöjen ensisijainen perustelu on se, että tällä tavalla rakentuva talous kasvattaa taloudellista toimeliaisuutta ohjaamalla talouden tuloksia tehokkaimmalla tavalla tuotannon kasvattamiseen, jonka tuotannon kasvun sitten oletetaan parantavan kaikkien hyvinvointia. Keinot vain poikkeavat. Kun kapitalismissa katsotaan, että parhaiten tuotantoa kasvatetaan yksityisesti omistettujen yritysten avulla ja niiden etuja ajamalla, niin sosialismissa uskotaan poliittiseen ohjaukseen ja poliittisen vallan etujen turvaamiseen.

Koska nykyään ollaan tilanteessa, jossa melko yleisenä ja myös perusteltuna pelkona on se, ettei kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä pysyvä maailmantalous pysty ajoissa reagoimaan luonnontilan huononemiseen sen enempää kuin rikkaiden ja köyhien välisen ristiriidan kasvamiseen vaan se on ohjelmoitu kulkemaan katastrofista katastrofiin, on tarkasteltava, löytyykö muuta järjestelmää. Täyttävätkö mainitut järjestelmät koko taloudellisten järjestelmien kentän vai onko sieltä löydettävissä jokin näistä poikkeava kolmas periaate, jolle voidaan rakentaa entistä vakaampi käytännön talous.

Millaisille säännöille rakentuisi talousjärjestelmä, joka ei nojaisi kasvuideologiaan vaan ihmisten väliseen tasa-arvoon ja oikeudenmukaisuuteen, senkin uhalla, että talous kasvaisi silloin hitaammin?
Kolme eri hintajärjestelmää

Ratkaisu edellisessä luvussa esitettyyn kysymykseen selviää syventymällä talouden peruskäsitteisiin. Yhteisön taloudellinen toiminta voidaan jakaa kolmeen periaatteessa eriluontoiseen osaan. Ensiksi on se toiminnan osa, jossa kansalaiset muuttavat luonnon ja toistensa voimavaroja heille hyödyksi niin kuin yhteisössä hyödyllisenä pidetään. Tämä on tuotantoa. Toiseksi on toiminta, jossa ihmiset jakavat saavutetut tuotteet eri tarkoituksiin ja joka suoritetaan yhteiskunnan talousjärjestelmän luoman hintajärjestelmän avulla siten, että sen mittaamat suhteelliset hyödyt ohjaavat tuotteita oikeisiin kohteisiin. Tämä on talouteen puuttuvaa yhteisöllistä tai poliittista toimintaa. Kolmanneksi on se taloudellisen toiminnan osa, jossa tuotteita käytetään ja kulutetaan ja palautetaan luonnon kiertokulkuun. Se on kulutusta.

Hyödykkeiden jakaminen yhteisölle, toisin sanoen hintajärjestelmä, voidaan tehdä kutakin näitä kolmea erilaista toimintaperiaatetta painottavaksi. Nämä järjestelmät, kuten myöhemmin tullaan huomaamaan, sopivat eri kehitysvaiheisiin kulttuurin taloudellisen kehityksen kaaressa.

Ensimmäinen periaate rakentuu tuottamisen pohjalle, tuotannon ja tuottajien etuja painottaen. Taloudellisen hyödykkeen tuottaja, haltija tai omistaja suorittaa jaon haluamallaan tavalla. Alkeellisimmillaan hallinta tai omistus on valtauksen tulosta, kun vallataan maata, voitetaan orjia tai muuta sellaista. Myöhemmin se on valmistuksen tulosta, kun edellä mainitun hallinnan avulla valmistetaan taloudellisia hyödykkeitä esimerkiksi ruokaa ja rakennuksia. Kehittyneemmässä yhteiskunnassa jaettavien tuotteiden hallinta on myös välittäjänä olemista, kun tuotteilla käydään kauppaa ostaen valmistajilta ja myyden kuluttajille. Tämän periaatteen mukaan tuotteen omistaja, olipa omistamisen alkuperä mikä tahansa edellä mainituista, voi suorittaa omaan käyttöönsä tulemattomien tuotteiden jaon vapaasti.

Hän voi antaa tai myydä niitä mihin palvelukseen, vaihtotuotteeseen tai hintaan hyvänsä ja kenelle, missä ja koska hän haluaa, tai hän voi olla myymättä niitä kenellekään. Sama vapaus koskee myös kaikkea myymiseen liittyviä tietoja. Tällaista ideaalijärjestelmää kutsun tässä kapitalismiksi ja se vastannee melko tarkkaan myös sitä talouden laatua, mitä useimmat kapitalistit pitävät ihanteenaan.

Toinen periaate on se, että tuotteiden jako suoritetaan yhteisesti poliittisen elimen avulla. Alkeellisimmillaan tällainen poliittinen elin on perhe, heimo, alkuseurakunta tai muu sellainen, joka jakaa keskenään sen jäsenien hankkimat elämisenvälineet. Yhteisöjen kasvaessa niiden poliittiset elimet erikoistuvat ja järjestäytyvät aina valtion ja valtioliittojen poliittisen rakenteen kokoiseksi yhteiskuntakoneistoksi, jolla on vapaus säädellä uusien taloudellisten arvojen valtausta, tuotantoa ja kaupankäyntiä yhteisön yhteiseksi hyväksi. Tässä määritellään sosialismi tätä periaatetta noudattavaksi järjestelmäksi. Sillä on kuitenkin kaksi toisistaan poikkeavaa tarkoitusta ja toimintatapaa, kuten myöhemmin ilmenee.

Kolmas periaate on se, että tuotteiden kuluttajat ohjaavat tuotteiden jakautumisen yhteiskuntaan. Jakautumista ohjaavat hintojen suhteet muodostuvat ostajien, viime kädessä kuluttajien valinnanvapauden, toiveiden ja toimien ohjaamina. Tätä periaatetta noudattavaa järjestelmää sanotaan tässä aidoksi markkinataloudeksi. Se vastaa myös kaikkia niitä katsantokantoja, joiden mukaan ostajat ja kuluttajat lopulta päättävät siitä, mitä ja miten hyödykkeitä tuotetaan.

Kussakin tapauksessa syntyy aivan erilainen hintamekanismi. Jos tuottajat saavat vapaasti päättää, millä ehdoilla he kauppoja käyvät, hinnat muodostuvat sellaisiksi, että ne ohjaavat vaurautta ensisijassa myyjille, kauppiaille ja tuottajille. Jos poliittinen valta saa vapaasti päättää, miten arvokasta mikin tuotanto on, hinnat muodostuvat sellaisiksi, että ne ylläpitävät kyseistä poliittista vallankäyttöä. Jos taas kuluttajat saavat vapaasti päättää, millaista tuotantoa he haluavat, hintamekanismi muodostuu heidän etujaan ajavaksi. Tähän asti asia on selvä, kunhan ratkaistaan, mitä tarkoitetaan kuluttajien ohjaamalla, aidolla markkinataloudella.

Aidon markkinatalouden idea

Edellisen mukaan voidaan päätellä, että aito markkinatalous toteutuu, kun sen enempää tuottajat kuin poliittinenkaan valta eivät säätele taloutta omaksi edukseen.

Tuottajien mahdollisuus säädellä taloudellisten arvojen suhteita perustuu myymisen vapauteen, vapauteen säädellä hintoja ja hintatietoja sen mukaan, kuka on ostaja ja millaisia vastapalveluksia hänellä on tarjota. Valikoivalla kaupankäynnillä myyjät säätelevät markkinoita tietysti omaksi edukseen. Jotta talous ohjautuisi aidosti kuluttajien eli ostajien toiveiden mukaan, tuottajat eli myyjät eivät voi kohdella eri asiakkaita eri tavoin.

Myöskään poliittisen vallan toimet eivät saa säädellä hintasuhteita. Se tarkoittaa sitä, ettei poliittinen valta saa ohjata laeilla ja säädöksillä hintasuhteita suosimalla joitain tuotantoja ja syrjimällä muita. Tällaista suosintaa ovat esimerkiksi joihinkin talouden aloihin kohdistuvat lupamenettelyt, tuotantotuet, hintasäännöstelyt ja erityiset verokohtelut. Tällainen säätely, vaikka sen tarkoituksena olisi kansalaisten etu, tuottaa sellaista taloudellista toimintaa, joka lisää poliittisen tuotannon määrää ja poliittista vallankäyttöä. Tämä on sosialismin suunta, joka ohjaa taloudellisia resursseja yhä voimakkaammin kansalaisten hallinnasta puolueiden ja poliitikkojen hallintaan.

Poliittisen vallan on kuitenkin valvottava taloutta myös toisella tavalla. Jos yhteisön jäsenet saavat aivan vapaasti toteuttaa taloudellisia toiveitaan, kaikki eivät tyydy avoimeen ja rehelliseen kaupankäyntiin vaan aina löytyy ihmisiä, jotka varastavat, kiristävät, lahjovat ja tekevät keskenään ihmisarvoa loukkaavia sopimuksia. Jotta talous ei kärsisi tällaisista yhteisiä voimavaroja kuluttavista toimista, yhteiskunta kieltää ne laeilla. Jos kielto koskee yhtälailla jokaista, sellaisen asettaminen ei ole talouden säätelyä sosialistisessa mielessä. Tällaiset taloudellisen toiminnan rajoittamisethan eivät lisää poliitikkojen valtaa, päinvastoin, eivätkä ne myöskään vaikuta tuotteiden hintasuhteisiin ainakaan millään poliittista valtaa suosivalla tavalla.

Aidon markkinatalouden ero kapitalistiseen talouteen nähden on siinä, että aidossa markkinataloudessa yhteiskunta lisää sille haitallisten ja kiellettyjen taloudellisten toimien listaan myös sellaisen kaupankäynnin, jossa myyjä kohtelee eri ostajia eri tavoin tuotteiden hintojen ja niistä kertovien tietojen suhteen. Näin tehdessäänhän myyjä syrjii joitakin ostajia, yksityisiä tai yrityksiä, toisten kustannuksella ja siten estää markkinoiden ohjautumista alhaalta päin.

Tuotteen valmistajalla on täysi vapaus valmistaa myyntiin haluamiaan tuotteita, sikäli kun niitä ei ole muutoin katsottu yleisölle haitallisiksi, ja pyytää niistä vapaasti valitsemaansa hintaa. Kuitenkin sillä ehdolla, että hinta on kaikille sama. Se puolestaan edellyttää sitä, että hinta on ilmoitettu kaikille samanarvoisissa yksiköissä eli rahassa. Toiseksi se edellyttää sitä, että kaupantekomahdollisuus ja tieto siitä ovat kaikille avoimet. Aidossa markkinataloudessa ei ole tuotteiden hintoja ja kauppoja koskevia liikesalaisuuksia.

Jokaisella tuotteen välittäjällä ja jatkojalostajalla on vapaus ostaa tuottajien tarjoamia tuotteita samaan hintaan kuin niitä myydään muillekin. Hänellä on myös vapaus myydä tuotteita itse valitsemaansa hintaan, kunhan se on sama kaikille.

Kuten nähdään, aidon markkinatalouden idea on analoginen kirjan ensimmäisessä osassa esitetyn mielekkyyden idean ja toisessa osassa esitetyn poliittisen demokratian idean kanssa. Aidossa markkinataloudessa taloudelliset arvosuhteet rakentuvat alhaalta päin, yksinkertaisuudesta ja vajavaisuudesta kasvamalla, aivan niin kuin yleinen mielekkyys. Samoin toimii myös aito demokratia. Senkin toimintaideana on alhaalta päin kasvavan mielekkyyden ja järjen saattaminen yhteisen hyvän lähteeksi. Alhaalta päin vaikuttaminen edellyttää jokaiselle tasa-arvoista mahdollisuutta vaikuttaa yhteisiin asioihin.

Politiikassa demokratia tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä kaiken poliittisen toiminnan läpinäkyvyyttä. Taloudessa demokratia tarkoittaa yleistä ja yhtäläistä osto-oikeutta sekä kaiken taloudellisen toiminnan läpinäkyvyyttä.

Talouden kolmiulotteinen rakenne

Edellä esitetyn kolmiulotteisen käsitteistön avulla voidaan teoriassa rakentaa millainen talousjärjestelmä tahansa. Toisaalta esitetty kolmiulotteinen käsitteistö selittää myös nykyisten talousjärjestelmien olemukset ja toimintatavat paljon selvemmin kuin nykyisin käytetty kaksiulotteinen kapitalismi–sosialismi malli. Se johtuu luonnollisesti siitä, että kaksiulotteinen malli jättää osan talouselämän ilmiöistä ulkopuolelleen asioiksi, joita sen mukaan ei voida edes periaatteessa ymmärtää.

Eräs merkittävä taloudellisen tiedon kehittymistä rajoittava käsitteellinen puutteellisuus on perinteisesti liittynyt siihen, että kapitalistiseen periaatteeseen nojautuvan järjestelmän on kuviteltu täyttävän koko markkinatalouden kentän, koko sen alueen, joka ei ole sosialistisesti säädelty. Nyt voidaan todeta, että tämä malli on ollut väärinkäsitys – tahaton tai tahallinen. Markkinatalouden puoli jakautuu selvästi kahden vastakkaisen periaatteen alaiseksi alueeksi, ylhäältä ohjautuvaksi ja alhaalta ohjautuvaksi, joista kummallekin periaatteelle on rakennettavissa aivan eri tavoin toimiva, erilaisiin hintasuhteisiin johtava ja myös erilailla ihmisiä ja luontoa kohteleva talousjärjestelmä.

Tähän asti on asia ymmärretty tai ainakin selitetty niin, että kuluttajien edut tulevat automaattisesti huomioitua sillä, että heillä on mahdollisuus vapaasti valita vähittäiskaupasta itselleen edullisia tuotteita ja jättää epäedulliset tuotteet ostamatta, ja samalla he ohjaavat koko kansantaloutta omaksi hyväkseen. Kuluttajan vapautta on, sinänsä oikein, pidetty niin tärkeänä asiana, että useissa maissa on laeilla säädetty muun muassa hintojen selvästä näkyvyydestä vähittäiskaupoissa ja kaikkien asiakkaiden yhtäläisestä kohtelusta. Nyt vain tämä valinnan vapaus on ulotettava koko siihen monipolviseen ketjuun, joka johtaa tuottajilta, alihankkijoilta, sisaryrityksiltä, tukkukauppiailta ja muilta välikäsiltä kuluttajille. Tämä on tärkeää, sillä kuluttajille lopulta tulevan tarjonnan laatu riippuu aivan olennaisesti siitä, millaisia tuotteita tämän monimutkaisen ketjun kannattaa toisilleen tuottaa.

Kolmiulotteinen talousmalli, henkilöitynä poliitikko–myyjä–ostaja, ratkaisee itse asiassa sen pitkäaikaisen periaatteellisen kiistan, toimiiko nykyinen markkinatalous eli kapitalismi tuottajien vai kuluttajien ehdoilla: ovatko tuotteet nykyisessä taloudessa ensisijaisesti sellaisia, joiden valmistaminen ja kauppaaminen on tuottajille ja kauppiaille mahdollisimman kannattavaa vai ovatko ne sellaisia, jotka täyttävät mahdollisimman hyvin kuluttajien toiveet. Kysymys jää kaksiulotteisessa mallissa vastaamatta, koska siinä on vain yhdenlaista markkinataloutta, ja sen mukaan kummatkin näkökannat ovat yhtä perusteltuja.

Nyt voidaan sanoa, että kapitalistinen markkinatalous toimii tuottajien ehdoilla, mutta ei siitä syystä, että tuottajat määräisivät mitä on kulutettava, tai että tuotteet olisivat huonoja tai että tuottajat kähmisivät itselleen liian suuria voittoja, vaan siitä syystä, että kapitalismissa tuottajilla on mahdollisuus kuluttajilta piilossa ohjata sitä kaupankäyntiä, jonka viimeisessä vaiheessa tarjonta kuluttajille syntyy.

Aito markkinatalous toimii kuluttajien eduksi, mutta ei siitä syystä, että heillä olisi tässä järjestelmässä suurempi valinnanvara tai että he saisivat halvemmalla haluamiaan tuotteita, vaan siksi, että jokainen osa siinä kaupankäyntien ketjussa, joka lopullisen tarjonnan muodostaa, on kaikille avointa niin tiedon kuin ostamisenkin suhteen. Tällöin tuotteiden hintasuhteet muodostuvat kaikkien ostajien yhteisen toiminnan tuloksena ja silloin tuotteiden tuottaminen suhteutuu sellaiseksi, että tarjonta on kuluttajien näkökulmasta katsottuna riittävän monipuolista, laadukasta ja edullista.

Toinen kaksiulotteiseen malliin liittyvä taloudellista ajattelua rajoittava seikka on se, että siinä kovan, työläisiä, kuluttajia ja luontoa riistävän kapitalistisen järjestelmän ainoaksi vastakohdaksi on esitettävissä sosialistinen järjestelmä. Ajatellaan, että ainoa tie pois kapitalismin aiheuttamasta tilanteesta on lisätä markkinoiden säätelyä. Kun sosialistiseen suuntaan siirtyminen ei ole kuitenkaan käytännössä poistanut tavallisten ihmisten tyytymättömyyttä, epäillään olisiko vika sittenkin ihmisissä eikä järjestelmässä. Kysymys on kaksiulotteisessa talousmallissa ratkaisematon.

Vasta kolmannesta näkökulmasta nähdään, että vika on sekä kapitalismissa, että sosialismissa eli nykyisen järjestelmän kaksiulotteisuudessa – tai niissä ihmisissä, jotka ymmärtävät talouselämän kaksiulotteisesti.

Se, että kapitalismissa riistetään työläisiä ja ollaan ottamatta huomioon pienen ihmisen vaikeuksia, ei suinkaan johdu siitä, että vallassa olevat kapitalistit olisivat sen “huonompia” ihmisinä kuin muutkaan. Kun he maksavat mahdollisimman pientä palkkaa ja irtisanovat työläisiään, he tekevät sen taloudellisten realiteettien pakosta sillä hetkellä kannattavimpana toimintana, ja myös työläistensä eduksi. Ellei jokin taloudellinen yritys tai yhteiskunta tarvittaessa tee tällä tavalla, se joutuu vaikeuksiin ja sen kaikki työläiset menettävät taloudellista hyvinvointiaan.

Tästä syystä johtajien on joskus kovetettava mielensä ja tästä syystä valtaajiksi, omistajiksi ja kauppiaiksi valikoituu keskimäärin sellaisia ihmisiä, jotka parhaiten oppivat olemaan näkemättä yksityisten ihmisten vaikeuksia. Se on eduksi koko yhteiskunnalle, mutta vain niin kauan kuin pysytään kapitalistisessa järjestelmässä ja sen mukaan suhteutuvissa kannattavuuksissa.

Se, että sosialismissa tavallisten kansalaisten on jatkuvasti uhrattava omaa taloudellista hyvinvointiaan järjestelmän hyväksi, ei johdu ollenkaan siitä, että poliittiset johtajat olisivat pätemättömiä tai eivät haluaisi kansansa parasta. Kansalaisten parhaaseen pyrkivien johtajien on järjestelmällisesti noudatettava ylemmiltä annettuja määräyksiä. Ylimmät ovat puolestaan sitoutuneita kaikkien hyväksymään ideologiaan. Muuten yhteiskunnan kiinteys hajoaa. Parasta mitä ihmiset voivat tällöin tehdä on saada kansalaiset unohtamaan omat henkilökohtaiset tarpeensa ja vapautensa, ja tästä syystä johtajiksi valikoituvat sellaiset henkilöt, jotka osaavat tämän työn, mutta näin on vain niin kauan kuin pysytään sosialistisessa järjestelmässä.

Aidossa markkinataloudessa taloudellisten edullisuuksien ja välttämättömyyksien suhteet muodostuvat aivan erilaisiksi kuin kummassakaan vanhassa järjestelmässä. Siinä kannattavuussuhteet muodostuvat sen mukaan, kuinka yksityiset kuluttajat kokevat taloudelliset arvot; kuinka kuluttajat voivat mahdollisimman hyvin hyödyntää taloudellisen kiertokulun etuineen ja haittoineen. Tällaisessa järjestelmässä on edullista osata pienimmällä luontoon kohdistuvalla rasituksella tuottaa eniten yksilöiden arvioimaa hyötyä, ja silloin johtajiksi valikoituvat ne, jotka parhaiten näkevät tavallisen ihmisen tavalliset tarpeet.

Kuluttajien ohjaamasta järjestelmästä päin nähdään myös se, miksi kulttuurin talouselämässä on ensin edullista olla kapitalistinen vaihe, sitten on kannattavaa siirtyä sosialistisempaan rakenteeseen ja vasta kolmanneksi tulee mahdolliseksi ja välttämättömäksi siirtyä aitoon markkinatalouteen. Tämä johtuu siitä, että talouden aikajärjestyksessä ensin on tuotanto, toiseksi on jakelu ja vasta kolmanneksi on kulutus. Sama muoto vaikuttaa koko kentässä.

Kapitalismin kehitys

Taloudellisen toiminnan alussa, kun jokin olio ottaa luonnosta ravintoa tai käyttää sitä muuten hyväkseen, on yksinkertaisinta, että olio nauttii sen itse tai muuten määrää sen käytöstä. Sen osan ruoasta tai muusta taloudellisesta hyödystä, jota sen hankkija ei käytä itse, se antaa oman valintansa mukaan lähimmilleen, yleisesti lapsilleen. Näin se tekee mahdolliseksi itsensä ja lähisukulaistensa olemassaolon ja lisääntymisen maailmassa.

Kun on kyse ihmisten järjestelmistä, tämä luonnollinen periaate johtaa yhden henkilön hallitsemaan talouteen, aluksi perheessä ja sitten yhä laajemmissa ja kehittyneemmissä taloudellisissa yksiköissä: suvussa, kauppahuoneessa ja yrityksessä. Tälle taloudellisten hyötyjen jakoperiaatteelle rakentuvan talousrakenteen päämäärä tai ihanne olisi yhden henkilön ohjaaman yrityksen ylivalta maailman kaikissa taloudellisissa asioissa – aivan kuten uskonnollisella puolella paavillinen periaate tähtää paavin ylivaltaan kaikissa hengellisissä asioissa ja kuten politiikassa diktatorinen periaate pyrkii diktaattorin hallitseman valtakunnan ylivaltaan koko maailmassa.

Kapitalistinen talousperiaate on edullinen ja kasvukykyinen ainakin kahdella tavalla. Ensiksi on energiataloudellisesti edullista, että kukin henkilö syö itse oman ruokansa (verrattuna siihen, että ihmiset syöttelisivät toisiaan) ja jakaa ylimääräiset taloudelliset hyödyt lähipiiriinsä (verrattuna siihen, että niitä jaettaisiin kauas). Toiseksi, yhden luonnon hyödyntämisessä taitavaksi osoittautuneen henkilön johtama taloudellinen yksikkö voi tämän henkilön ohjauksessa muuttaa ja hyödyntää luontoa tehokkaammin kuin silloin, jos jokainen tekisi sen erikseen. Tällaisia ihmisten toiveista riippumattomasti selittyviä hyötyjä sanotaan tässä luonnollisiksi. Ne ovat luonteeltaan sillä tavalla fyysisiä, että niistä on helppo saavuttaa melko laaja yksimielisyys.

Kapitalistiselle vallankäytölle on siis pienessä mittakaavassa luonnollinen selitys. Kapitalistisen vallankäytön luonnollinen edullisuus kuitenkin vähenee, kun se kasvaa laajemmaksi ja järjestelmällisemmäksi. Hyötyjen ohjaukset kaukaisiin kohteisiin alkavat kuluttaa voimavaroja enemmän kuin näin voitetaan. Jos kapitalistisen järjestelmän kannattavuudet johtuisivat vain luonnollisista kannattavuuksista, yritykset eivät kasvaisi ollenkaan niin suuriksi kuin ne nykyisin kasvavat. Mutta kapitalistisen ohjauksen mitattava kannattavuus ei perustu luonnollisten hyötyjen mittaamiseen vaan niiden hyötyjen mittaamiseen, jotka ovat syntyneet, kun tuottajat suhteuttavat myymiensä tuotteiden hinnat ostajien mukaan heille itselleen edullisiksi.

Tuottajat voivat kieltäytyä myymästä, tai antamasta, tuotteitaan sellaisille ihmisille, yrityksille tai valtiovalloille, jotka eivät toimi heidän tahtojensa mukaan. Tärkeän taloudellisen, fyysisen välineen valtaaja tai valmistaja on omaisuutensa avulla vahvempi kuin sellainen, jolla ei ole omaisuutta. Tästä syystä tämä toinen osapuoli ei voi ottaa tätä omaisuutta ensin mainitulta ja jos se haluaa saada osan siitä tai sen tuottamasta hyödystä itselleen, sen on ostettava se suostumalla omistajan sanelemiin ehtoihin. Kapitalistinen järjestelmä syntyy silloin, kun tämä sopimusvapauteen perustuva omistajan valta hyväksytään järjestelmälliseksi oikeudeksi.

Alkeellisessa ympäristössä tilanne on omistamattomalle kysymys elämästä tai kuolemasta. Saadakseen jokapäiväisen leipänsä omistajan haltuunsa ottamalta maalta, maata omistamattoman henkilön on käytännössä pakko hyväksyä omistajan ehdot ja samalla kapitalistisen periaatteen oikeus ja ryhtyä yhteistyöhön omistajan johdolla. Näin kapitalistisesta periaatteesta hyötyjiä on kaksi, vahvempi ja heikompi; omistusvaltansa ja fyysisen tasapainon säilyttämiseksi vahvempi tekee luonnollisesti sellaisen sopimuksen, jolla hän saa suuremman osan yhdessä tuotetusta hyödystä.

Kun näiden kahden talous kehittyy ja eteen tulee uusia valtauksia ja uusia omistamattomia, he valtaavat lisää omaisuutta, tekevät uusien ihmisten kanssa kauppoja ja yhteistyösopimuksia ja uusien sopimusten yhdistämät kapitalistit tuottavat yhä enemmän yhteistä omaisuutta. Yhdistyneiden kapitalistien kannattaa edelleen myydä tuotteitaan ja sopimuksiaan halvemmalla niille ostajille, joiden toiminta edistää heidän etujaan, ja näin kapitalistit suhteuttavat hallitsemiaan hintoja ja sopimuksia niin, että heidän etujensa ajaminen tulee kaikille kannattavaksi. Kaikista tällaisen järjestelmän piiriin kuuluvista ihmisistä tulee etujen omistajia, kapitalisteja, jotka toimivat puolestaan samalla tavalla muihin nähden.

Tällä tavalla järjestelmä laajenee ja kasvaa yksityisten kapitalistien ja heidän muodostamiensa yhtiöiden sanelemien edullisuussuhteiden monimutkaiseksi verkoksi, jossa se on edullista, mikä laajentaa verkkoa edelleen eli mikä lisää jokaisen riippuvuutta järjestelmän mukaisesta kaupankäynnistä. Ylimpänä ovat ne, jotka tuottavat arvokkainta tuotetta eli rahaa ja omistavat suurimpia osuuksia suurimpien yhtiöiden ohjausvallasta ja saavat edullisimmin hankittua lisää tuotteita ja ohjausvaltaa. Alimpana ovat ne, joilla ei ole vallassaan muuta kuin tuotteiden palauttaminen luontoon eli niiden kuluttajat. Kuluttamisestahan ei ole mitattavissa mitään suhteellista hyötyä kenellekään ja tästä syystä tuotteet voidaan myydä vähäarvoisimmille kuluttajille vähittäiskaupassa samaan hintaan kaikille.

Suurin vallankäyttö on ylhäällä rakenteessa ja siksi sen käyttämien tuotteiden arvoerojen kasvattaminen on kannattavampaa kuin alhaalla olevien tavallisten kuluttajien tarvitsemien tuotteiden arvoerojen kasvattaminen. Mutta koska taloudelliset arvoerot ovat toisaalta toimeentuloeroja, edellä esitetty tarkoittaa, että rikkaiden rikastuttaminen on kapitalistisessa kentässä aina ja miten tahansa mitattuna edullisempaa kuin köyhien hyvinvoinnin edistäminen; kapitalistisen järjestelmän sisällä tämä ei ole yksilöiden tahdosta riippuvaista.

Kapitalistiseen järjestelmään sisältyy sellainen automaatti, joka rikastuttaa rikkaita riippumatta siitä, kuinka kannattavaa se on kokonaisuuden kannalta. Periaatteessa se johtuu siitä, että kapitalistien valta valita ostajat ja suhteuttaa myymiensä tuotteiden arvot on poliittista eikä taloudellista valtaa. Politiikkahan on edellä määritelty ihmisten suhteeksi sopimusten kautta toisiinsa kun talous on määritelty ihmisten suhteeksi tuotannon kautta luontoon. Kun kapitalismiin liittyvän poliittisen vallan käyttö hyväksytään järjestelmälliseksi oikeudeksi, siitä kehittyy järjestelmällistä, kollektiivista valtaa, jonka yksityiset ihmiset kokevat vapauttaan rajoittavana, tarkemmin kehenkään yksilöitynä “rahavaltana”.

Koska luonnollinen taloudellinen kannattavuus ja poliittinen kannattavuus ovat eri asioita, niiden suunnat eroavat toisistaan ja kapitalistisen yksikön kehittyessä ja laajetessa kyseiset edullisuudet joutuvat keskenään yhä paheneviin ristiriitoihin.

Jos tarkastellaan yhtä yritystä, huomataan, että sen luonnollinen kannattavuus heikkenee yrityksen kasvaessa, erityisesti siitä syystä, että tiedon kulku ylimmän johdon ja lattiatason suorittajien välillä monimutkaistuu, aivan niin kuin käy sosialistisessakin taloudessa. Yrityksen voimavarat kuluvat yhä useammin kohteisiin, jolla ei saavuteta taloudellista hyötyä.

Toisaalta yrityksen poliittinen, kapitalistinen kannattavuus, joka liittyy sen valtaan valikoida asiakkaita ja ohjata taloudellisia arvosuhteita, kasvaa yrityksen kasvaessa jatkuvasti. Mitä suurempi yritys on, sitä paremmat mahdollisuudet sillä on määrätä asioista niin, että sen kilpailuasema muihin yrityksiin nähden edelleen paranee. Tästä syystä sellaisetkin yritykset, jotka ovat jo aikaa sitten ohittaneet luonnollisen kannattavuutensa rajan, ovat kannattavia kapitalistisessa käytännössä.

Koko kapitalistinen talousjärjestelmä noudattaa samaa periaatetta kuin siinä toimiva yrityskin. Talous toimii hyvin niin kauan kuin se voi laajentaa aluettaan ja kasvaa niin, että myös alimpien kapitalistien eli työläisten toimeentulo lisääntyy ja heitä voidaan käyttää hyödyksi. (Tässä mallissa työläiset ovat tosiaan heikkoja kapitalisteja; sosialistisuus tulee myöhemmin). Mutta kun järjestelmän kasvattamat rikkaiden ja köyhien toimeentuloerot tulevat niin suuriksi, että työläisten aseman heikkeneminen vähentää heidän hyödyllisyyttään ja koko rakenteen luonnollista taloudellisuutta, koko järjestelmä käy epävakaaksi. Kun niillä, joiden pitäisi ostaa tuotteita, ei ole siihen varaa, ja kun niiden, joiden pitäisi valmistaa ja myydä tuotteita, ei kannata tehdä sitä, järjestelmää kohtaa kriisi ja lama.

Kapitalistis-sosialistisen talouden kehitys

Sosialistinen talousjärjestelmä perustuu sille mahdollisuudelle, että omistajien käyttämää taloudellispoliittista valtaa vastaan voidaan asettaa työläisten ja köyhien yhteenliittymisen valta. Kapitalistinen valtahan on periaatteessa yhden henkilön poliittista valtaa, joka voidaan fyysisesti voittaa esimerkiksi kahden henkilön vallalla. Joukkovoiman kasvaessa sille muodostuu hallintarakenne, joka alkeellisimmillaan on diktatorinen, sitten kansanvaltainen ja lopulta aidon demokraattinen.

Sosialistisen talouden tarkoituksena on siis vaikuttaa joukkovoimalla kapitalistiseen talouteen ja ohjata taloudellisia hyötyjä alaspäin kapitalistisen mekanismin ylöspäin vievää voimaa vastaan. Näin saavat alkunsa sosialistiset ammattiyhdistysliikkeet, puolueet ja valtiovallat.

Historialtaan yksinvaltaisissa yhteiskunnissa, jossa ei ole tapana tehdä tasapuolisia sopimuksia erilaisten uskonnollisten ja poliittisten instituutioiden välillä, myös taloudesta muodostuu helposti yksinvaltaisen sosialistisesti hallittu. Jos kapitalistinen rakenne on heikko, sosialistinen liike ottaa koko talouden ohjausvallan hallintaansa ja yhteiskuntajärjestys muuttuu sosialistiseksi. Valloituksen, tuotannon ja kaupan välineet otetaan yhteiskunnalliseen omistukseen, kuten kävi esimerkiksi Neuvostoliiton syntyessä, ja niiden käyttöä aletaan ohjata yhteisen poliittisen elimen suunnitelman mukaan. Yhteiskuntaan syntyy sen poliittisen johdon tarpeita palveleva hintajärjestelmä.

Koska taloudellisia hyötyjä voidaan ohjata suoraan poliittisesti, valtaan päässeiden ihmisten kannattaa ohjata niitä alaspäin viennin ohella siten, että heidän oma poliittinen valtansa lisääntyy. Se on edullista heille itselleen ja se on edullista myös yhteiskunnalle, koska näin he voivat suorittaa entistä paremmin yleiselle edulle tärkeää tehtäväänsä. Siten poliittisessa rakenteessa ylhäällä olevien kannattaa ohjata taloudellista etua niille, jotka ovat heille poliittisesti lähimpiä ja hyödyllisimpiä; samalla tavalla kuin kapitalistisessa järjestelmässä kapitalistien kannattaa suosia niitä, jotka ovat heille taloudellisesti lähimpiä ja hyödyllisimpiä.

Koska politiikkaan liittyy väistämättä sellainen ominaisuus, että korkeammalla olevat voivat muuttaa yhteisiä sääntöjä ja säädellä taloutta toisin kuin alhaalla olevat, poliittiset realiteetit alkavat kasvattaa poliittisen vaikutusvallan eroa johdon ja kansan välillä. Poliittisen vallan mukana myös taloudellista hyötyä ohjautuu voimistuvasti ylöspäin, vaikka sitä pitäisi ohjautua tasaisesti kaikille.

Yksinvaltainen sosialistinen talous toimii niin kauan kuin poliittistaloudellinen kuilu johdon ja kansan välissä pysyy siedettävänä. Jossain vaiheessa heikoimmin toimeentulevien asema käy kuitenkin kestämättömäksi ja heidän asemansa parantaminen johtaa kuluihin, jotka aiheuttavat järjestelmälle ylikäymättömiä vaikeuksia. Seuraa sekasorron aika.

Sellaisissa yhteiskunnissa, joiden historia ja tavat ovat kehittyneet mahdollistamaan uskonnollisten ja poliittisten instituutioiden väliset sopimukset ja niiden elämisen rinnan toistensa kanssa, kuten lännessä, myös sosialistisella taloudella on ollut mahdollisuus kasvaa rinnan kapitalistisen talouden kanssa. Näin on kansanvaltaisissa poliittisissa oloissa kehittynyt niin sosialidemokraattinen liike kuin myös nykyinen kapitalistis-sosialistinen talous.

Tällaisessa taloudessa tuotantovälineet ovat osin yhteiskunnan, osin yksityisten omistuksessa. Yhteiskunnalla, käytännössä valtiovallan kansanvaltaisella johdolla, on kaksi keskeistä syytä puuttua talouteen. Johdon on pidettävä kiinni poliittisesta vallastaan, mikä merkitsee sen valitseman poliittisen enemmistön etujen ajamista, ja johdon on voimistettava kansantalouden kilpailukykyä muiden maiden kilpailua vastaan. Sen lisäksi valtiovallan tulisi huolehtia myös niiden hyvinvoinnista, jotka kuuluvat poliittiseen vähemmistöön ja taloudelliseen alaluokkaan. Nämä tavoitteet ovat kuitenkin ristiriidassa keskenään.

Määrääväksi tekijäksi tulee kilpailukyvyn parantaminen, sillä lyhyellä tähtäimellä, joka on kansanvallassa määräävä, yhteiskunnan taloudellinen menestys riippuu sen vallan ja verotuksen alaisena toimivien yritysten menestyksestä. Yritysten toimintaedellytyksiä on tuettava. Se aiheuttaa yhteisten voimavarojen kulkeutumista tuotannossa ylöspäin aina pankkeihin asti, velkarahan tuotantoa kasvattamaan ja lopulliseksi loukuksi takaisinmaksuja takaamaan. Kansanvallassa on kuitenkin poliittisista syistä huolehdittava myös yleisestä terveydenhoidosta, koulutuksesta ja taloudellisesti tuottamattomista ihmisistä. Kun raha ei riitä sekä ylös yrityksille että alas sosiaalisiin tarkoituksiin, sitä lainataan pankeilta ja sijoittajilta. Kun raha ei riitä velkojen maksuun, sitä lainataan lisää. Kansanvaltaisesti hallitut valtiovallat joutuvat yhä pahenevaan velkakierteeseen.

On tultu tilanteeseen, jota ei enää voi parantaa sen enempää sosialistista säätelyä kuin kapitalistista vapauttakaan lisäämällä.

Globaali kapitalistinen kilpailu

Kun edellä on kirjoitettu yhteiskunnasta, on puhuttu yleisellä tasolla samojen lakien alla toimivista yhteisöistä, käytännössä valtiovalloista ja niiden kansallisista talouksista. Tällä tasolla kilpailukyky muita yhteiskuntia vastaan on olennainen talouteen vaikuttava tekijä. Mitä kovempaa on kansainvälinen kilpailu markkinoista, sitä voimakkaammin kukin valtiovalta joutuu panostamaan omien yritystensä menestymiseen ja sitä vähemmän rahaa riittää kunkin maan sosiaalisiin kohteisiin. Siis niihin kohteisiin, jotka pitävät yllä kansallista yhtenäisyyttä.

Maailmanyhteisön talouden kehityskulku on pitkälti sama kuin kansallisenkin talouden. Muutama merkittävä ero kuitenkin on. Kansojen välisessä taloudessa sosiaalisella tasauksella ei ole suurta vaikutusta – rikkaiden maiden tuki köyhille maille on minimaalista – ja toiseksi kilpailua ei käydä pelkästään tuotteiden markkinoilla ja yhteisellä rahalla vaan myös valuutoilla ja voimapolitiikalla. Kansainvälisillä markkinoilla myös sosialistiset ja muut yksinvaltaisesti hallitut kansantaloudet toimivat vapaan kapitalismin säännöin. Kaikki suosivat niitä, jotka tarjoavat poliittisia tai taloudellisia vastapalveluja. Yksityisten kansalaisten suorittamana sitä sanottaisiin korruptioksi, valtioiden välisessä taloudessa se on kansallisten etujen valvontaa.

Köyhimpien maiden laajamittainen auttaminen ei onnistu kovassa talouskilpailussa. Mahdollisten auttajien on asetettava apunsa ehdoksi vastapalveluita, joko poliittisia tai taloudellisia. Apu on tavallaan lainaa, jolle lasketaan saatavan korkoa, joka vain lisää köyhien taakkaa. Humanitaarinen, vastikkeeton kehitysapu on vaatimatonta ja kohdistuu vain poikkeuksellisten katastrofien paikkaamiseen. Vaurastumisestaan huolimatta kehittyneiden maiden rikkaat eivät ole kovin halukkaita auttamaan köyhempiä maita. Osaksi itsekkyydestä, osaksi siitä johtuen, että apu niin monessa tapauksessa vain vahvistaa korruptiota ja avustetun maan autoritaarisen hallinnon asemaa.

Luonnonvaroiltaan ja/tai väestöpohjaltaan rikkaita kehittyviä maita globalisaatio hyödyttää, mutta hyöty jakautuu niissäkin hyvin epätasaisesti, vaurautta keskittäen. Osaksi se johtuu kapitalismin luonteesta, osaksi kehittyvien maiden harvanvaltaisista poliittisista järjestelmistä ja niiden mahdollisuudesta säädellä valuuttansa arvoa. Tämän kehityksen seurauksena kehittyneiden maiden velkakirjat ajautuvat enenevässä määrin menestyvien harvainvaltaisten maiden, tällä hetkellä Kiinan, hallintaan.

Tälläkin kehityksellä on kuitenkin vaaransa. Jotenkin velkojen epätasapainon on tasoituttava. Mikään käsillä olevista keinoista ei kuitenkaan tasaa rikkaiden ja köyhien välistä epätasapainoa eikä vähennä terrorismin ja kansojen välisten selkkausten todennäköisyyksiä. Jos tilanne jatkuu nykyisellään ja velkoja edelleen kasvatetaan, jossain vaiheessa markkinoiden usko niiden takaisinmaksuun pettää ja pankkeja romahtaa. Jännitteet valtioiden välillä kasvavat ja maailmankauppa hidastuu erilaisiin protektionistisiin toimiin, kenties sotiin. Jos positiivisen vaihtosuhteen omaavat velkojamaat vahvistavat valuuttansa arvoa, niiden kilpailukyky heikkenee ja se johtaa kasvavaan työttömyyteen, levottomuuksiin, kenties kansannousuihin ja talouden vakavaan vahingoittumiseen. Tietysti tasapainoon voidaan myös päästä suurinumeroisella inflaatiolla, tässä tapauksessa US-dollarin.

Kävipä kuinka hyvänsä, seuraavaa maailmantaloutta ei kannata rakentaa samoin periaattein kuin nykyinen on rakennettu.

Uusi järjestelmä on rakennettava sen tosiasian pohjalta, että globaali talous ei tarvitse kilpailukykyä. Kun kilpailukyky on kansallisille talouksille elinehto, globaalille taloudelle sitä ei ole edes olemassa, koska maailmantalous ei kilpaile minkään muun talouden kanssa. Sen ainoa vastustaja ja valloituksen kohde on luonto, mutta siinä taistelussa sen on oltava varovainen, koska sitä se ei voi voittaa.

Kaikki se ihmisenergian ja luonnonvarojen kulutus, jonka yksittäiset valtiovallat yrityksineen käyttävät kilpailussa markkinaosuuksista ja päästäkseen hallitsemaan toistensa työvoimaa ja luonnon antimia, on maailmantaloudelle rasite. Tästä syystä niistä säännöistä, joille maailmantalous rakentuu, on poistettava sellaiset, joita teollistumisen edelläkävijät ovat omaksi edukseen laatineet ja saaneet kansainvälisiksi käytännöiksi. Näitä sääntöjä hallitsee WTO. Sanomattakin on selvää, että kyse on juuri sellaisista kaupankäyntiä ja tietojen liikkumisen vapautta koskevista säännöistä, jotka kuuluvat kapitalistis-sosialistiseen talouteen mutta eivät aitoon markkinatalouteen.

Uudet poliittiset mahdollisuudet

Perinteisestä kansantaloustieteen näkökulmasta katsottuna se, mitä tässä sanotaan kuluttajien ohjaamaksi aidoksi markkinataloudeksi, vastaa läheisesti sitä, mitä teoriassa kutsutaan täydellisiksi markkinoiksi ja joiden katsotaan vallitsevan silloin kun: a) yritykset tuottavat homogeenisia tuotteita ja kuluttajat ovat identtisiä, b) sekä tuottajia että kuluttajia on paljon, c) tuottajat tuntevat täysin markkinat ja kuluttajat tuntevat täysin tuotteet ja d) kaikilla tuottajilla ja kaikilla kuluttajilla on vapaa pääsy markkinoille.

Tällaista kilpailutilannetta on pidetty ihanteellisena mutta mahdottomana toteuttaa, koska käytännön talous on niin monimutkaista. Jotkut markkinat ovat pieniä ja jotkut suuria, on olemassa monopoleja, monopsoneja ja kaikkea siltä väliltä, tuottajia voidaan poliittisesti painostaa, kuluttajia voidaan manipuloida ja niin edelleen.

Tässä kirjassa esitetty teoria tekee edelliseen perinteiseen malliin sen muutoksen tai tarkennuksen, että välttämätön ja riittävä ehto vapaan ja tasapuolisen kilpailutilanteen luomiseksi on se, että tuottajat myyvät tuotteensa samaan hintaan ostajille, joilla on kaikilla sama ostamisen vapaus. Monopolit, kartellit, painostukset, manipulaatiot ja niin edelleen ovat kaikki seurauksia siitä, että niin ei ole, eivät syitä siihen, ettei niin voisi olla. Se, että kaikki kapitalistisen järjestelmän valtaa keskittävät ja kokonaisuuteen nähden epätaloudelliset ominaisuudet johtuvat juuri tästä seikasta, on yksinkertaisuudessaan hämmästyttävä tulos, mutta se on vahvasti perusteltavissa.

Syy siihen, että mainittu perinteinen käsitys vapaasta kilpailusta syntyi aikanaan sellaiseksi kuin syntyi eikä ole kaivannut syvällisempää analyysiä kuin vasta nyt, on yhteiskunnan poliittisten voimien kehityskulussa.

Vapaiden markkinoiden teorian syntyaikoina ennen “tieteellisen” sosialismin syntyä kuninkaiden, aatelisten ja muiden yksityisomistajien valta oli valtapoliittisesti ylivoimainen este vapaaseen kilpailuun siirtymiselle – edes sellaisesta haaveilemiselle. Sosialistinen kansannousu muutti valtatasapainon joukkojen eduksi, mutta sille rakentuva talous oli sekin harvainvaltainen ja perustui aivan eri opinkappaleisiin kuin vapaan kilpailun taloustiede. Vasta jälkisosialistiseen vaiheeseen siirtyminen, jolloin ihmiset “kurjistuvat” myös poliittisesti, tekee vapaan kilpailun ongelmaan syventymisen jälleen ajankohtaiseksi ja sen sisällön uudelleen arvioinnin välttämättömäksi.

Täydelliseen kilpailuun eli aitoon markkinatalouteen siirtyminen vaatii – paitsi sen, että riittävästi kansalaisia ymmärtää tämän sinänsä yksinkertaisen teorian – poliittisten valtasuhteiden muuttumisen viimeisille ostajille eli kuluttajille edullisiksi. Tämä kehitys on tapahtunut vasta poliittisen järjestelmän demokratisoitumisen myötä, kun pelkällä mielipiteiden enemmistöllä voidaan tehdä yhteiskunnan talousrakennetta koskevia päätöksiä. Nykyään kuluttajilla on ensimmäistä kertaa mahdollisuus valtaan ja järjestelmän muuttamiseen, jos he vain haluavat sitä ja tietävät mitä tahtoa.

On huomattava, että kuluttaminen on kaikille ihmisille yhteistä, mutta samalla yksilöllistä toimintaa, jonka perusteella ei voida muodostaa fyysistä voimaa käyttävää poliittista luokkaa. Kuluttamiseenhan ei liity mitään organisaatioita tai vallan välineitä vaan se päinvastoin hävittää niitä. Siten ei voida ajatella, että kuluttajat liittyisivät yhteen väkivaltaa käyttäväksi voimaksi suurempia kuluttajia eli rikkaita tuhlareita vastaan niin kuin työläiset voivat työpaikkansa kautta järjestäytyä kapitalisteja vastaan. Siksi kapitalistisesta taloudellisen vallan rakenteesta on mahdotonta siirtyä kuluttajien ohjaamaan järjestelmään ennen kuin yhteiskunnan poliittisessa vallassa tapahtuu muutos. Se voi tapahtua sosialististen voimien hiipuessa ja jättäessä jälkeensä poliittisen tyhjiön.

Keskusjohtoisessa yhteiskunnassa se olisi mahdollista jos päättäjät näkisivät aidon markkinatalouden jollain tavalla marxilaiseksi ratkaisuksi. Teoriassa tällainen mahdollisuus on olemassa. Marxilaisuushan on ensi sijassa antikapitalismia ja vain välttämättömyyden pakosta sosialismia. Marxin lisäarvoteoria ja pääomien kasautumisteoria selittävät vain monisanaisemmin ja viime vuosisadan esimerkkejä käyttäen ilmiön, jota tässä sanotaan kapitalistiseksi mekanismiksi. (Sen sijaan sosialistisen mekanismin lisäarvoista ja kasautumisista hänellä ei voinut vielä silloin olla tietoa). Kapitalismiin liittyvän poliittisen voiman murtamiseksi tarvitaan sosialistinen liike, mutta kaikista yhteiskunnallisista lisäarvoista ja kasautumisista päästään vasta antikapitalismiin ja antisosialismiin siirtymisellä.

Kovin kaukana ei ole sellainenkaan tulkinta, että aito markkinatalous on se taloudellisen järjestyksen muoto, jota Marx tarkoitti kommunismilla: olotila, jossa valtio lakkaa olemasta, yhteiskuntaluokkia ei ole ja yksilö on vapaa sorron kahleista.

Nykyisissä demokratioissa siirtyminen aitoon markkinatalouteen vaatii sen, että jotkut tavalliset kuluttajat ottavat asian ajettavakseen ja saavat asialleen enemmistön kannatuksen. Tämän pitäisi olla hyvinkin mahdollista, sillä kaikki ihmisethän ovat kuluttajia. Enemmistön muodostaminen ei edellytä muuta kuin sen, että tavalliset kuluttajat oppivat katsomaan taloutta suoraan omana etunaan eikä niin, että heidän etunsa vaatii ensin tuottajien etujen tyydyttämistä.

Talousjärjestelmät ja luonto

Kulttuurin taloudellisessa kehityskaaressa kapitalistista vaihetta tarvitaan siihen, että yksityinen tuotanto kehittyy ja kasvaa. Sosialistista uudistusta tarvitaan siihen, että yksityisen tuotannon saavutuksia saadaan yhteiskunnassa palvelemaan myös sellaisia tavoitteita, jotka tukevat yhteisön yhtenäisyyttä ja siten myös kansantalouden kasvua. Kapitalistis-sosialistisessa taloudessa luonto on raaka-aineiden loppumaton varasto, jonka omistuksesta kilpaillaan. Aitoa markkinataloutta tarvitaan puolestaan vähentämään kansantalouksien keskinäistä kilpailua ja sen aiheuttamaa painetta kasvuun. Luonnon kestokyky on rajallinen ja sen kuormittamista on vähennettävä.

Keskeinen luonnon kuormittumista määrittelevä käsite on kilpailupaine. Sillä tarkoitetaan sitä painetta voimavarojen uhrauksiin, joka poliittistaloudelliseen kilpailuun osallistujiin kohdistuu heidän kilpaillessaan ideologisesta, poliittisesta ja taloudellisesta vallasta. Sääntö on yksinkertainen. Mitä suurempaa valtaa on voitettavissa, sitä enemmän voimavaroja kilpailuun kannattaa käyttää.

Yksinvaltaisessa, hierarkkisessa poliittisessa järjestelmässä voitettavissa oleva valta on suurta ja kilpailu siitä on kovaa. Sodat ja jännitteet yksinvaltojen ja muun maailman välillä ovat yleisiä ja voimavaroja tuhlaavia. Tästä syystä myös sosialistiset ja kommunistiset valtiot ovat joko hävinneet maailmankartalta, taantuneet voimattomiksi tai muuttaneet suuntaansa vähemmän keskusjohtoisiksi.

Maailman tasolla kilpailu on sosialismin romahdettuakin edelleen kovaa, mutta sitä ei niinkään käydä poliittisista kohteista kuin taloudellisista. Kilpailua käydään paitsi asein, niin kapitalistisen talouden säännöin öljyvarojen, veden, viljelysalan, kaivostuotteiden, työvoiman ja tietojen hallinnasta ja tähän hallintaan liittyvästä vallasta.

Jos ja kun siirrytään aidompaan markkinatalouteen luonnon ja ihmisten hyödyntämisen paine pienenee edelleen, koska voimavarojen omistamiseen liittyvä valta on pienempi. Vapaassa kapitalistisessa taloudessa omistamisen olennainen valta on siinä, että omistaja voi säädellä myyntiä. Kun esimerkiksi öljyvarojen haltija voi säädellä kenelle öljyä myy ja millä ehdoin ja kenelle ei, jopa niistä sotiminen voi olla kannattavaa. Ellei öljyn omistajalla ole tällaista valtaa vaan sen on myytävä öljynsä kaikille samoin ehdoin, omistaminen ei enää ole niin arvokasta, että siihen kannattaisi uhrata yhtä paljon voimia. Tämä pätee tietysti kaikkeen kaupattavaan, myös tietoon, josta on kehityksen myötä tullut yhä tärkeämpi kauppatavara.

Luonnon kuormituksen väheneminen siirryttäessä kohti aitoa markkinataloutta perustuu myös toiseen asiaan. Kun siinä jokaisella ostajalla on sama rahassa mitattava mahdollisuus ostaa kaikkia myytäviä tuotteita kuin muillakin ostajilla, hintasuhteet muodostuvat lähinnä niiden kuluttamisen hyödyn ja haitallisuuden mukaan, eikä siis tuotannon omistamiseen liittyvän vallan edullisuuden mukaan. Siksi ne tuotteet ja tuotantovälineet, jotka ovat mahdollisimman kulumattomia ja myös luontoa kuluttamattomia, ovat tässä järjestelmässä suhteellisesti arvokkaampia ja tavoiteltavampia kuin kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä.

Tyypillisesti kulumattomia tuotantovälineitä ja tuotteita ovat oivallus, ymmärrys, tieto ja taito, jotka eivät kulu käyttämällä vaan jotka päinvastoin lisääntyvät käyttämällä. Näin yksinkertaisesti voidaan osoittaa, mihin suuntaan talousjärjestelmää on kehitettävä, jos halutaan luovuuden, tiedon ja taidon lisääntyvän yhteiskunnassa.

Samasta periaatteellisesta syystä aidossa markkinataloudessa vähenee paitsi tavallinen poliittinen kulutus niin myös ihmisten välisiä sosiaalisia arvoeroja korostava kulutus. Henkilöt, jotka osaavat parhaiten käyttää hyväkseen hallinnassaan olevan pääoman koko taloudellisen kiertokulun, nousevat sosiaalisessa asteikossa. Kun taloudessa käytettävästä pääomasta tiedon ja taidon suhteellinen arvo samalla nousee, niin myös sosiaalista asemaa korostetaan tiedoilla ja taidoilla, jolloin tähän tarkoitukseen käytetty materiaalinen kulutus vähenee. Kapitalismissahan pääomaa saavat hankituksi ensisijassa ne, joilla on sitä (mitattavasti) ennestään ja siitä syystä sosiaalista asemaa näytetään materiaalisin (mitattavin) välinein.

Vielä eräänä perusteena sille, että aito markkinatalous on käsitellyistä talousjärjestelmistä luontoa säästävin, on se, että kuluttaja eli yksityinen ihminen on herkin ja luontoa lähellä olevin yhteiskunnan osa näkemään sen, kuinka taloudellisen toiminnan seuraukset vaikuttavat luontoon. Mikään yhteiskunnallinen elin, tiedeyhteisö tai tieteellinen menetelmä ei periaatteessa kykene ymmärtämään luonnossa tapahtuvia muutoksia kuin vasta silloin, kun se on myöhäistä.

Yksityisten havaintojen kehittyminen järjestelmällisiksi tiedoiksi ja rajoittaviksi toimenpiteiksi on hitaampaa kuin järjestelmän aikaansaamien muutosten kehittyminen tuntemattomaan suuntaan. Kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä tuotannon ja kulutuksen “tornia” kasvatetaan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi. Koska mitään yksittäistä syytä sen murtumiselle ei ole nähtävissä, luotetaan sellaiseen kausaaliseen todellisuuteen, että se kestää, koska se on ennenkin kestänyt. Todennäköisessä todellisuudessahan se murtuu, mutta ei mistään yksittäisestä syystä vaan siksi, että samanlaiset rakenteet ovat aina ennenkin murtuneet.

Katastrofin välttämiseksi ole muuta teoreettista mahdollisuutta kuin vähentää talousjärjestelmän järjestyksellisyyttä. On annettava yksityisten ihmisten nopeiden tietojen – vaikka ne ovatkin yhteiskunnallisesti katsoen vain pelkkiä uskomuksia ja mielipiteitä – ohjata taloutta. Käytännössä aito markkinatalous ratkaisee ongelman siten, että järjestelmällinen kulutus poistuu. Taloudelliset kannattavuussuhteet muodostuvat silloin sellaisiksi, että kun yksityiset kuluttajat pyrkivät omien uskomustensa ja mielipiteidensä mukaan mahdollisimman kannattavaan toimintaan, heidän yhteinen kulutuksensa vähenee. Se “näkymätön käsi”, jonka alkujaan ajateltiin toimivan yhteiseksi hyväksi markkinataloudessa, ei kuitenkaan toimi kapitalistisessa markkinataloudessa vaan aidossa markkinataloudessa.

Aidon markkinatalouden käytäntö

Kaikki ne käytännön ohjeet ja säännöt, joiden mukaan aidossa markkinataloudessa on toimittava, jotta se toimisi edellä esitetyllä tavalla, voidaan johtaa suoraan edellä esitetyistä antikapitalistisesta ja antisosialistisesta periaatteista: tuottajat ja myyjät eivät saa suhteuttaa myymiensä tuotteiden hintoja ostajakohtaisesti, ja valtiovalta ei saa suhteuttaa erilaisten taloudellisten toimintojen keskinäisiä arvoja ryhmäkohtaisesti. Toisin sanoen, tuotanto on myytävä kaikille vapaasti samaan hintaan ja poliittisen vallan on taloudellisissa asioissa kohdeltava jokaista yksilöä samalla tavalla riippumatta hänen poliittisesta tai taloudellisesta asemastaan. Näitä periaatteita rikkovat sopimukset eivät nauti lain suojaa.

Edellä esitetyistä näennäisesti pieniltä tuntuvista asioista aiheutuu kuitenkin suuria muutoksia kaupankäyntitapoihin ja omistusmuotoihin ja niiden kautta vallankumouksellisia muutoksia koko talouselämään. Seuraavien otsikoiden alla on esitetty joitain niistä käytännön muutoksista ja niiden seurauksista, joita siirtyminen kapitalistisesta talousjärjestelmästä kuluttajien ohjaamaan talousjärjestelmään merkitsee.

Markkinatietojen avoimuus

Nykyisin liikesalaisuuksiksi määriteltyjen asioiden piiriin kuuluu kahdenlaisia tietoja. Toiset koskevat tuotteiden valmistusominaisuuksia. Nämä ovat taloudellisesti arvokkaita tietoja ja ne voidaan katsoa kuuluvan yksityisen omistusoikeuden piiriin. Toiset liikesalaisuuksiksi nykyisin laskettavat tiedot koskevat kaupantekoa. Kuka on myyjä, millainen on tuote, mitä se maksaa, kuka on ostaja ja millaiset ovat kaupan ehdot. Nämä ovat markkinatietoja ja ne ovat laadultaan poliittisia, ihmisten välisiä suhteita koskevia tietoja; kuka ostaa mitäkin, keneltä ja mihin hintaan. Ne kuuluvat julkisuuden piiriin.

Aivan keskeinen, välttämätön ja pitkälti riittävä ehto markkinoiden aitoudelle on kaikkien markkinatietojen avoimuus. Kun tuotetta on aidossa markkinataloudessa tarjottava kaikille ostettavaksi samoilla ehdoilla ja samalla hinnalla, siitä seuraa, että kauppahinta ja kaupantekotapahtuma eivät voi olla salaisia.

Tämä merkitsee olennaista muutosta kapitalistiseen (kuin myös sosialistiseen) käytäntöön. Kapitalistisessa järjestelmässähän salaiset hinnat, sopimukset ja kaupanteot ovat keskeinen osa kaupankäyntiä kaikilla muilla tasoilla kuin vähittäiskaupassa kuluttajille. Salaisuudet ovat osa sitä aseistusta, jolla niin pankit kuin muutkin yritykset kilpailevat toisiaan vastaan, mutta jonka käytöstä kuluttajille on vain monenlaista haittaa.

Ensinnäkin, salaisuuksien varjeleminen vaatii työtä ja energiaa, samoin kuin niiden aukaiseminen yhteiskunnan arvioitaviksi. Salaisuudella on arvonsa ja hintansa; muutenhan niitä ei pidettäisi. Nämä kustannukset tulevat lopulta kuluttajien maksettaviksi. Toiseksi, kun kuluttajat, ja osin myös viranomaiset, eivät saa tietoja siitä, ketkä kauppaa käyvät ja miten, he eivät myöskään voi ohjata omaa käyttäytymistään sen perusteella, mitä he tuotannosta ja kaupankäynnistä tietävät. Kuluttajien on vaikea tehdä eettisiä valintoja, elleivät he tiedä, missä tuotanto tapahtuu ja miten kukin tuotantoketjun osa kohtelee luontoa ja työntekijöitä.

Kolmanneksi, hintoja ja kauppoja koskevat salaisuudet antavat suojan myös kaikenlaiselle rikolliselle toiminnalle ja väärin keinoin ansaitun rahan puhtaaksi pesemiselle. Valtavat määrät huume-, ihmiskauppa-, veronkierto- ym. rahoja muuttuu kunnioitusta herättäviksi rikkauksiksi erilaisissa rahalaitoksissa pankkisalaisuuden turvin.

Se ei riitä, että jotkut kaupankäyntiä koskevat tiedot ovat joidenkin viranomaisten tiedossa ja sekin yleensä vain kansallisissa rajoissa. On muistettava, että valtiovallan ja talouselämän edut ovat kaikkialla pitkälti yhteneviä ja myös korruptiolle alttiita. Kansalaisvalvonta ja vireä ja vapaa media ovat ainoita tapoja, jolla politiikan ja talouden kytkökset voidaan murtaa.

Niin kauan kuin kaupantekoihin liittyvät tiedot ovat salaisia, ne toimivat niin kuin muutkin kapitalistiset käytännöt. Ne keskittävät vaurautta harvoille ja kasvattavat talouden hyötysuhteen kannalta ylisuuria talousyksiköitä. Niinpä koko yhteinen salaisuustalous voimistaa globaaleja tuloeroja ja kasvattaa luonnon kestokykyyn nähden ylisuurta tuotantoa.

Salaisuustaloudessa yrityksen kannattavuutta ei niinkään määritä se, millaisen arvon kuluttajat sen tuotteille antavat vaan se, miten tehokkaasti yritys pystyy salaamaan tietonsa ja urkkimaan muiden hallussa olevia tietoja.

Muutos parempaan suuntaan saadaan vasta, kun luovutaan kaupallisten salaisuuksien suojelusta eli siirrytään kohti aitoa markkinataloutta. Siinä kaikki taloudellinen tieto voidaan pitää omana tai siitä voidaan käydä vapaata kauppaa niin kuin muistakin tuotteista, mutta kaikki talouselämään liittyvä poliittisluonteinen tieto on julkista.

Myytävien tuotteiden ominaisuudet ja hinnat, kaupankäyntiajat ja -paikat, yritysten omistussuhteet ja asiakassuhteet ja muut tällaiset tiedot ovat periaatteessa jokaisen saatavilla.

On huomattava, että markkinatiedot ovat kansallisen kilpailun välineitä. Niitä koskeva lainsäädäntö on syntynyt valtiovallan suorittamana markkinoiden säätelynä tarkoituksena puolustaa oman maan yrityksiä muiden maiden yrityksiä vastaan, jotka myös nauttivat omien maidensa lainsäädäntöjen suojaa. Teollistuneiden maiden ehdoilla tästä käytännöstä on tullut myös kansainvälistä, WTO:n sääntöjen sanelemaa. Näin WTO on laillistanut globaalin markkinasalaisuussodan, jossa lopulta on vain häviäjiä.

Siirtyminen aitoon markkinatalouteen ei siis vaadi oikeastaan kuin kyseisestä sääntelystä luopumista. Ei ole tarpeen vaatia tietojen paljastamista sen suuremmassa määrin kuin nytkään. Jos markkinatietojen paljastaminen ei ole kiellettyä eivätkä niitä koskevat salassapitosopimukset nauti lain suojaa, kuka tahansa, joka käsittelee tällaista tietoa tai pääsee muuten laillisin keinoin siihen käsiksi, voi niin halutessaan paljastaa tietonsa kenelle tahansa ilman että häntä voidaan siitä rangaista. Luultavaa on, että suurin osa yhteisölle haitallisista kaupankäynneistä näin paljastuu jossain vaiheessa ja tieto sellaisista leviää ohjaamaan ihmisten käyttäytymistä parempaan suuntaan.

Tietysti voidaan väittää, että vaikka tällaisesta säätelystä luovuttaisiin, ne jotka markkinasalaisuuksista eniten hyötyvät, kuten suuryritysten johtajat ja rikolliset, löytäisivät silti keinot salaisuuksiensa säilyttämiseksi. Näin ehkä on, mutta joka tapauksessa heidän salaiset toimensa tulisivat nykyistä riskialttiimmiksi ja samalla kannattamattomammiksi.

Raha arvon mittana

Vastoin arkikokemusta raha ei sinänsä ole mitään konkreettista ja arvokasta. Raha on vain yhteinen sopimus siitä, että mittaamme taloudellisia arvoja samalla mitalla. Sen arvo määräytyy siitä, miten me uskomme sen tässä tehtävässä onnistuvan. Raha on paitsi arvon mitta niin periaatteessa vain jonkun velkaa jollekin.

Jos emme luota siihen, että saamme samalla rahalla yhtä paljon hyödykkeitä huomenna kuin saamme tänään, rahan arvo heikkenee. Saamme inflaation ja huomenna kaikki maksaakin vähän enemmän. Jos emme tänään halua käyttää niin paljon rahaa kuin huomenna, rahan määrä vähenee. Saamme deflaation ja huomenna kaikki maksaakin vähän vähemmän. Kumpikin rahan arvon muutos on talouden vakaudelle haitaksi.

Koska raha on yleinen arvon mitta, sen tulisi olla myös yhteisen arvon mitta. Toisin sanoen, yksityisten rahassa mitattavien arvonnousujen tulisi vastata yhteisesti koettua arvon nousua. Näin ei kuitenkaan ole kapitalismissa sen enempää kuin sosialismissakaan asian laita. Kyseiset järjestelmät ovat sillä tavalla kilpailullisia, että niissä on rahalla mitaten kannattavaa ryhtyä toimiin, joilla estetään toisten taloudellista toimeliaisuutta, esimerkiksi patenteilla, tekijänoikeuksilla tms. kaupan rajoituksilla. Siten, kun yritys tai kansantalous A käyttää suuren summan rahaa estääkseen yritystä tai kansantaloutta B käymästä kauppaa, myös B:n on käytettävä paljon rahaa vastatoimiin. Rahalla mitaten talous kasvaa ja hyvinvointi lisääntyy, mutta todellisuudessa hyödyt kumoavat toisensa. Kuluttajien kokema hyöty jää miinusmerkkiseksi ja yhteistä hyötyä vastaamaton summa jää pyörimään vastikkeettomaksi mutta kasvavaksi velaksi joiltakin joillekin.

Aidossa markkinataloudessa yritysten ja kansakuntien välinen kilpailu käydään vain tuotteiden laaduilla ja hinnoilla, ei kaupallisilla oikeuksilla eikä muilla rajoituksilla. Siten yksityiset rahalla mitatut arvonnousut vastaavat yhteistä arvonnousua ja myös rahan eli velkojen tuotanto pysyy paremmin tasapainossa kuin kapitalismissa, puhumattakaan sosialismista.

Aidossa markkinataloudessa kun kaikille on myytävä samalla hinnalla, hintaa on myös mitattava kaikille yhteisellä mitalla eli rahalla. Tämän periaatteen käyttöönotto merkitsee melkoista muutosta nykyiseen käytäntöön. Kapitalismissa on tyypillistä, että ainakin osa kauppahinnasta suoritetaan muulla kuin rahalla. Erityisen suosittua se on yrityskaupoissa, joilla yritykset ostavat toisiaan maksun ollessa osakkeita, optioita tai muita arvopapereita.

Se, että taloudellisia yksikköjä kasvattavat kaupankäynnit, muun muassa yritysostot, ovat kapitalistisessa järjestelmässä niin kannattavia, johtuu kahdesta syystä. Ensiksi, suuri yksikkö pystyy käyttämään kalliimpaa, suurempaa ja taloudellisesti edullisempaa tekniikkaa luonnon hyödyntämiseen kuin pieni yksikkö. Lisäksi suurien määrien tuotanto on yleensä edullisempaa kuin pienien. Tämä edullisuus on puhtaasti taloudellista ja siis suoraan rahassa mitattavaa, kun kuluttajat ostavat tuotteita. Toiseksi, suurella yrityksellä on enemmän valtaa ihmisiin ja muihin yrityksiin ja kapitalismissa tällä vallalla on rahallista arvoa, vaikkakaan sillä ei ole kuluttajille merkitystä, ketkä asioista määräävät, kunhan tuotteet ovat hyviä ja halpoja.

Kapitalistinen edullisuus on valtaa määrätä ihmisten välisiä suhteita sopimuksilla, joilla toivotaan myöhemmin saatavan rahalla mitattavaa hyötyä. Yhteiset taloudelliset vaikeudet syntyvät, kun tällaiset poliittisluonteiset sopimukset osoittautuvat mahdottomiksi noudattaa tai ne eivät tuotakaan sitä taloudellista hyötyä, joka niille oli laskettu. Silloin joudutaan suuriin yhteisiin velkoihin.

Koska aidossa markkinataloudessa edellytetään, että tuotteen, tuotantovälineen tai yrityksen omistaja myy sen vapailla markkinoilla eniten tarjoavalle pelkästä rahasta, poistuu poliittisen edun osuus kaupan sisällöstä. Kuitenkin myyjä saa siitä parhaan mahdollisen taloudellisen hinnan. On järkevää määritellä asia näin, sillä jos asioiden arvoja ei voida mitata samalla mitalla, on kyse erilaisista arvoista; jos taloudellisia arvoja mitataan rahalla, ne arvot, joita ei voida suoraan mitata rahalla, eivät ole taloudellisia arvoja.

Kun kapitalismissa ei tyydytä tähän ratkaisuun vaan samaa tuotetta myydään eri hinnoilla eri ostajille, hintaero on poliittista arvoa: hyvälle asiakkaalle tuote myydään halvemmalla, koska hän maksaa osan hinnasta luovuttamalla omaa valtaansa. Näin yksinkertaisesti valta siirtyy ylöspäin. Tässä on kapitalistisen kasaantumisen salaisuus.

Sillä luonnollisella edullisuudella, joka suurella yrityskoolla on luonnon hyödyntämisessä pieneen yrityskokoon nähden, on ylärajansa. Se johtuu siitä, että kun toisaalta yrityksen kasvaessa sen hallitseman suuremman tekniikan edullisuus luonnon hyödyntämisessä kasvaa, niin toisaalta yrityksen kasvaessa sen sisäiset epäedullisuudet lisääntyvät. Suuruuden haitat ilmenevät hitautena muutoksissa, byrokratiana ja niin edelleen. Jossain pisteessä saavutetaan tällä tavalla yrityksen taloudellinen tasapainokoko.

Jos yritysten kannattavuutta mitattaisiin vain taloudellisella kannattavuudella, kukin yritys kasvaisi vain niin suureksi kuin olisi edellä esitetysti taloudellisesti mahdollista. Kapitalistisessa järjestelmässä näin ei kuitenkaan tapahdu, sillä kapitalistiseen valtaan perustuvalla poliittisella edulla ei ole ylärajaa. Se ohjaa yritystä kasvamaan sitä enemmän mitä suurempi yritys on ja johtaa aikanaan taloudellisesti epäedullisiin yksikkökokoihin.

Kun teollistuminen on nousussa ja talous kasvussa eikä luonnon rajallisuus vielä aiheuta vaikeuksia, yritysten luonnollinen ja kapitalistinen etu sekoittuvat käytännössä toisiinsa: teknisesti perustellut mitattavat arviot ja valtaan nojaavat arvelut tulevista taloudellisista hyödyistä keskimäärin toteutuvat, tuotanto tehostuu ja yritykset kasvavat.

Mutta kun teollistumisen ja tuotannon kasvu kohtaa luonnollisen rajan eikä tuotanto eikä yrityskoko pääse enää keskimäärin kasvamaan, kapitalistinen mekanismi jatkaa suurten yritysten kasvattamista ylisuuriksi niiden luonnolliseen kannattavuuteen nähden. Siitä seuraa – suuren etuhan on pienen tappio – että pienet yritykset ja yksityiset ihmiset jäävät alamittaisiksi omiin kannattavuuksiinsa nähden. Ilmiön seuraukset havaitaan sitten siinä, että suurten yritysten valta-alueella ylituotanto kasvaa ja muualla puute lisääntyy; organisaatiot voivat hyvin, mutta ihmiset ja luonto voivat huonosti vaikka tuotanto kasvaa.

Vasta kun asiaa katsotaan kokonaisuuden kannalta ja määritellään asia niin, että taloudellinen etu on aina ja välittömästi ja vapaasti rahalla mitattavaa eikä sen taloudellisuudesta saada kuin yksi mittaustulos eli hinta, voidaan poliittinen edullisuus erottaa taloudellisesta edullisuudesta. Kun poliittiselle edullisuudelle ei tule mitattavaa arvoa, se häviää kannattamattomana.

Raha kaupan kohteena

Kaikessa yhteiskunnallisessa taloudellisessa toiminnassa tuotteiden ja hyödykkeiden maailman toisella puolella on rahan maailma, hyötyjen mittaamisen ja vaihtamisen maailma. Täällä rahan tuottajat ja myyjät toimivat aivan vastaavin periaattein kuin toisen puolen hyödykkeidenkin kauppiaat. Erona on vain se, että kun luonnollisten hyötyjen hintaa mitataan nykyrahassa, niin rahan hintaa mitataan tulevassa rahassa, korkona.

Rahakaupan luonnollinen kannattavuus perustuu siihen, että rahan välittäjät ostavat rahaa velaksi pienellä korolla niiltä, jotka sitä sillä hetkellä tarvitsevat vähemmän, ja myyvät sitä velaksi suuremmalla korolla niille, jotka sitä sillä hetkellä tarvitsevat enemmän. Näiden tarpeellisuuksien eli hyötyjen erosta rahan välittäjät ottavat oman palkkionsa niin, että kaikki voittavat.

Kapitalistisessa järjestelmässä pankkitoimintaa ohjaa luonnollisen kannattavuuden lisäksi kapitalististen sääntöjen mukainen kannattavuus, joka toimii tutulla periaatteella. Suuruutta ja kasvua palkitaan pelkän suuruuden ja kasvun ansiosta, ei niiden kuluttajille tuomien hyötyjen mukaan. Siitä syystä seuraamuksetkin ovat tuttuja: yhä keskittyvämpää pankkitoimintaa, yhä laajempia pankkiyrityksiä, yhä suurempaa pankkien “tuotantoa” ja vastaavasti yhä vähemmän yksityistä vapautta rahan ohjauksessa ja yhä huonompi rahan kierrätyksen hyötysuhde.

Pankkitoiminnassa tämän tilanteen aikaansaamiseksi riittää sama kapitalistisen perusoikeuden käyttö kuin muuallakin: mahdollisuus myydä rahaa eri sopimuksin ja eri hintaan eri ostajille. Mahdollisuus tähän tekee edulliseksi sellaisen menettelyn, että rahaa myydään vähän halvemmalla niille, jotka kannattavat pankkeja eli jotka antavat vastapalveluksena pankeille lisää työtä ja valtaa. Siten pankit saavat enemmän rahaa ja valtaa ohjata etuja kannattajilleen ja niin edelleen.

Tällainen rahan arvojen suhteellistaminen lisää pankkien tuotantoa eli niiden kautta kulkevan rahan määrää sitä enemmän mitä suuremmasta pankista on kyse, koska tässäkin on kyse periaatteessa poliittisesta, laajenemaan pyrkivästä vallasta. Näin suuret kasvavat suuremmiksi ja pienet jäävät jalkoihin.

Kapitalistisia keinoja pankkien tuotannon laajentamiseen on monia. Koko rahan siirtämisen, kauppahinnan suorituksen alue on missä kaupanteossa tahansa saatettavissa pankkien työksi ja tältä osalta pankkien ohjaamaksi. Eri tavalla maksuvalmiiden ostajien ja eri tavalla rahaa tarvitsevien myyjien kenttä sisältää aina arvoeroja, joita voidaan toisaalla hyödyntää ja jotka toisaalla kasvavat automaattisesti kapitalistisen mekanismin kautta uudelleen hyödynnettäviksi. Näin syntyvät pankkien lukemattomat rahoituspalvelut ja lainatuotteet, joilla on paljon lähempi yhteys kasinotalouden rahoittamiseen kuin tavallisen työnteon rahoittamiseen.

Rahassa mitaten suurin osa rahakauppaa, moninkertaisesti reaalitalouden kaupan arvoa suurempi, on erilaisia johdannaisia, kaupankäyntiä arvailuista, miten jonkin taloudellisen kohteen arvo tulee tulevaisuudessa muuttumaan. Johdannaisilla on kahdenlaista käyttöä. Joillekin yrityksille ne ovat tärkeitä välineitä riskien hallintaan. Jos esimerkiksi tietyn valuuttakurssin säilyminen on jonkin yrityksen toiminnalle tärkeää, se voi ostaa mahdollisuuden käydä kauppaa tietyllä valuutan arvolla tietyn ajan. Paitsi tällaista vakuutuksenomaista käyttöä johdannaisilla on myös keinottelukäyttöä. Keinottelu on vedonlyöntiä, jossa osallistujan panoksena ei ole muuta yhteyttä hänen omassa hallinnassaan olevaan talouteen kuin kyseisen spekulatiivisen sijoituksen rahallinen arvo ja mahdollinen voitto tai tappio.

Tällainen vedonlyönti on erityisen kannattavaa sellaiselle sijoittajalle, jolla on muita parempi tieto vedonlyönnin kohteena olevasta asiasta tai jonka tekemillä sijoituksilla voidaan vaikuttaa kohteena olevan asian kehittymiseen. Suurilla toimijoilla on näissäkin tapauksissa etu puolellaan pieniin verrattuna. Erityisen kannattavaa spekulatiivinen toiminta on silloin, kun voitot voidaan kerätä itse, mutta tappiot voidaan laittaa muiden maksettaviksi. Näinhän käy esimerkiksi, jos kaikki keinottelijoiden omistamat velkasaatavat kasvavat niin suuriksi, että niiden takaisinmaksu käy mahdottomaksi. Silloin on yhteiskuntien eli veronmaksajien avustettava pulaan joutuneita pankkeja ja niiden tiliin toimineita keinottelijoita, jottei yhteiskunnan rahaliikenne kokonaan lamaantuisi.

Tilanne on aikaisempien esimerkkien mukainen siinä mielessä, että kapitalistisen järjestelmän suhteuttamilla arvoilla yksittäiset keinottelut ovat sopijapuolille keskimäärin kannattavia ja jopa välttämättömiä. Myös yleisellä tasolla keinottelua on pidetty yhteiskunnalle positiivisena asiana. On katsottu, että osakepörssi ja johdannaismarkkinat ohjaavat tehokkaasti varallisuutta kasvukohteisiin ja näin edesauttavat yhteisen talouden kasvua.

Keinotteluvelat kyllä kasvattavat talouden toimeliaisuutta mutta vain aikansa. Säännönmukaisesti velkaantuminen kasvaa ja johtaa jossain vaiheessa kasvualuetta koskevaan velkakuplaan, jonka puhkeamisen jälkeen kaikki lainananto putoaa alle normaaliin toimeentuloon tarvittavan tason. Saavutetut hyödyt menetetään.

On lisäksi huomattava, että kasvuargumentti on voimassa vain kapitalistisessa (ja sosialistisessa) kasvuideologiaan perustuvassa taloudessa. Sille, joka ei usko kasvuideologiaan eli siihen, että yhteiskunnallisin toimin kannustettu talouskasvu on toivottavaa tai edes jatkuvasti mahdollista, keinottelu on pelkkää yhteisiä varoja kuluttavaa nollahyötytoimintaa.

Aito markkinatalous on juuri tällaista ideologiatonta taloutta, joten siinä ei mitään yhteistä sääntöä tai käytäntöä perustella sillä, että se kasvattaa taloutta. Aidossa markkinataloudessa asioita perustellaan vain sillä, miten tasapuolisesti ne kohtelevat ihmisiä. Sen lisäksi se eroaa suhtautumisessa rahakauppaan kapitalismista ainakin kahdessa suhteessa. Talous voi kasvaa, mutta vain siinä määrin kuin yksityiset kuluttajat ja työntekijät sitä haluavat.

Aidossa markkinataloudessa raha on kaikkien sitä käyttävien yhteisen maksuvälineen määrittelevä sopimus; käytämme rahaa, jonka arvo määräytyy kaikkien yhteisen toiminnan tuloksena. Raha on tavallaan velkakirja; tietyn rahamäärän omistajalla on saamisia muilta saman rahan käyttäjiltä kyseisen rahan osoittaman määrän markkinoilla olevia tuotteita. Se koskee kaikkia. Kuten kaikki jokaista koskevat sopimukset, raha kuuluu julkisen piiriin. Kaikki sitä koskevat sopimukset, siis erityisesti kaikki pankkien toimet, ovat periaatteessa julkisia, tiedoiltaan kaikille avoimia. Tässä on perustava aatteellinen ero kapitalismiin nähden, jossa rahan katsotaan olevan kultakolikon luonteista ja kuuluvan yksityisen omistusoikeuden piiriin, mikä siis on peruste salaisille kahdenkeskisille sopimuksille ja yleiselle pankkisalaisuudelle.

Jos ja kun raha ymmärretään yleiseksi velkakirjaksi ja sitä koskevien sopimusten salaisuudesta luovutaan, kaikilla, myös medialla ja viranomaisilla, on käytettävissään paljon nykyistä enemmän tietoja talouden tapahtumista ja niin ollen parempi mahdollisuus tehdä järkeviä taloudellisia tekoja. Yksittäisten väärinkäytösten mahdollisuus pienenee ja myös kaikkien yhteisesti aikaansaamien velkojen kasvua pystytään paremmin hallitsemaan.

Toinen rahamarkkinoiden vakautta turvaava aidon markkinatalouden ominaisuus johtuu sen peruslauseesta. Jokaiselle on myytävä samalla hinnalla. Kun jokainen rahan ostamista ja myymistä harjoittava yritys eli pankki joutuu myymään kaiken rahansa samalla korolla niin yrityksille kuin yksityisille kuluttajillekin, se eriarvoisuuskenttä poistuu, joka nyt suosii yrityksiä yksityisten kustannuksella ja suuryrityksiä pienyritysten kustannuksella. Määrääväksi tekijäksi tulee tällöin vakuuksien arviointi. Pankki voi valita laina-asiakkaansa vain kaikille julkisten vakuustietojen perusteella ja jokainen voi yhtäläisillä vakuuksilla vaatia samaa kohtelua. Rahan ostajana pankki voi sen sijaan toimia täysin vapaasti, ostaa keneltä vain ja sieltä mistä halvimmalla saa.

Syrjimättömyysvaatimukseen kuluu myös sellainen sääntö, ettei tuotteita saa niputtaa yhteen sellaisiksi nipuiksi, joilla ei ole välitöntä suhdetta toisiinsa ja jotka niput selvästi sopivat joillekin ostajille paremmin kuin toisille, vaikkapa vain hintansa perusteella. Velkakirjat ovat tyypillisesti tällaisia tuotteita, joita aidossa markkinataloudessa ei voida niputtaa yhteen ja myydä edelleen. Aito markkinatalous perustuu henkilökohtaisiin valintoihin ja vastuisiin, joten siinä myös kukin velkakirja on mahdollisen myynnin kohteena erillinen tuote, jolle on asetettava oma hintansa, johon hintaan sitä on tarjottava kaikille, myös alkuperäiselle velalliselle. Tämä yksilölliseen kohteluun perustuva ”hankaluus” rajoittaa pankkien luoman velkarahan määrää.

Kapitalismissahan tällaista rajoitetta ei ole. Tyypillinen käytäntö on, että kun johonkin kategoriaan kuuluvien lainojen, esimerkiksi jonkin pankin myöntämien asuntolainojen, takaisinmaksu viivästyy ja näiden velkakirjojen yhteinen arvo putoaa, niitä niputetaan yhteen ja myydään edelleen. Pankki saa käyttöönsä rahaa ja ostaja saa käyttöönsä velkakirjoja, joilla voidaan edelleen käydä kauppaa ja luoda uutta rahaa ja velkaa. Tällöin kuitenkin katoaa paljon sitä tietoa, jonka perusteella kukin laina on myönnetty ja millaiset mahdollisuudet takaisinmaksuun ovat. Virhetoiminnat lisääntyvät. Velallisen kannalta on myös epäoikeudenmukaista, että joku saa ostettua hänen velkansa halvemmalla kuin hän itse.

Aidossa markkinataloudessa myös keskuspankin on myytävä rahaa kaikille samalla hinnalla eli yhtäläisin vakuuksin. Tässä on noudatettava sitä jo käytössäkin ollutta käytäntöä, että keskuspankki myy rahaa vain tietyillä vakuuksilla varustetuille pankeille. Pankeilta vaaditaan riittävää vakavaraisuutta ja siten myös osallistumattomuutta spekulatiiviseen toimintaan. Näin riskipitoista ja reaalitaloudesta irrallista johdannaiskauppaa käyvät pankit joutuvat rahoittamaan toimintansa ilman keskuspankilta ja tavallisilta pankeilta saatavaa rahoitusta.

Pankkitoiminta jakautuu kahteen aivan erilliseen osaan. Toisaalla on kuluttajien ja tuottajien rahoittama ja heitä lainoittava peruspankkisektori. Koska se on läheisessä yhteydessä tuotantoon ja kulutukseen, jotka ovat verrattain vakaasti kasvavaa toimintaa, siis ilman finanssitalouden aiheuttamia kuplia, tämän pankkisektorin voidaan olettaa menestyvän hyvin ilman suurempia nousuja ja laskuja. Jos vaikeuksia kuitenkin tulee, keskuspankki, osakkeenomistajat ja viime kädessä veronmaksajat rahoittavat pankkeja nykyiseen tapaan. Toisaalla on spekulanttien rahoittama ja heitä lainoittava pankkisektori. Sen voitot ja tappiot koskevat vain spekulantteja eivätkä tämän sektorin vaikeudet pääse leviämään tavalliseen pankkitoimintaan.

Tällä tavalla kaikkien rahoitustuotteiden kannattavuus joutuu markkinataloudelliseen kontrolliin. Ne peruspankit, jotka pystyvät maksamaan korkeinta korkoa ja ottamaan matalinta korkoa eli jotka tulevat toimeen pienimmällä marginaalilla, voittavat asiakkaita sekä tallettajien että lainanottajien puolelta ja rahanvälityksen kulutus optimoituu sellaiseksi kuin rahan tarvitsijat pitävät sopivana. Muunlaisten rahatuotteiden myyjät joutuvat markkinakilpailuun peruspankkien kanssa, jolloin niiden tuotteet rajoittuvat siihen valikoimaan ja kokoon, jota kansalaiset pitävät edullisena. Odotettavissa on, että suuri osa spekulatiivisesta pankkitoiminnasta osoittautuu tarpeettomaksi: markkinataloudellinen rahan tarve on pelkkää rahan tarvetta; erityisten rahatuotteiden kannattavuus liittyy kapitalistisen talouden kannattavuuskenttään.

Jos rahankäyttäjillä on vapaus ostaa minkälaista rahaa tahansa, kaikkia heidän haluamiaan rahatuotteita kannattaa myydä. Kukin rahakauppias saa työstään sellaisen palkkion kuin ansaitseekin, ja kukin lainaaja saa lainaksi antamastaan rahasta niin hyvän hinnan kuin mahdollista.

Rahasta joudutaan maksamaan niin vähän kuin suinkin ja lainaraha saa niin laajan käytön kuin sille vapaassa kilpailussa syntyy. Varmaan tällaisessa järjestelmässä on myös mahdollista järjestää rahalla pelaamista niille, jotka sitä haluavat. Tosin pelaaminen on silloin vapaaehtoista ja sen kustannukset on pelaajien itse maksettava. Ainoa mitä tällaisessa muutoksessa menetetään, on talouteen pesiytynyt poliittisluontoinen valta, jolla voidaan määrätä spekulanttien velat muiden maksettaviksi.

Tavallinen kaupankäynti

Kun taloudellisia tuotteita valmistavan tai välittävän yrityksen on myytävä tuotteensa samaan hintaan kaikille ketään syrjimättä, siitä seuraa myös, etteivät minkäänlaiset ostajakohtaiset alennukset tai muut erityiskohtelut tule kyseeseen. Kaikki muut alennukset ja hintavariaatiot ovat sallittuja, mutteivät ostajia eriarvoistavat.

Tämä aidosti kuluttajien ohjaaman järjestelmän mukainen periaate eroaa olennaisesti kapitalistisesta käytännöstä ja muuttaa koko kauppaportaan tehtävän ja rakenteen vastakkaiseksi sille, mitä se on kapitalismissa. Kun kapitalistisessa järjestelmässä tuottajilla ja myyjillä on vapaus kohdella eri ostajia eri tavoin, he voivat ostajia erilaisilla eduilla palkitsemalla ohjata taloutta omaksi edukseen. Ja koska heidän etunsa on tuottaa mahdollisimman paljon ja myydä mahdollisimman kalliilla, taloudesta muodostuu jatkuvaan kasvuun pyrkivä ja kasvulle rakentuva. Samalla talous muuttuu myös velkavetoiseksi ja kasvua vaativaksi.

Kapitalismissa koko talouden kenttä muodostuu sellaiseksi, että niin tuottajan kuin kauppiaan on kasvatettava myyntiään tai hän jää muiden jalkoihin ja joutuu lopettamaan yrityksensä. Kasvupaineisessa taloudessa on pakko myydä kasvavia määriä silloinkin, kun mikään puhtaan taloudellinen tai luonnon terveydellinen näkökulma ei sitä puolla. Paitsi tuottamisesta myös kuluttamisesta, toisin sanoen luonnonvarojen tuhlauksesta, tulee kansalaisvelvollisuus.

Aidossa markkinataloudessa kaupan kannattavuus suhteutuu puolestaan kuluttajien etujen mukaan. Koska kaikilla on sama vapaus tietää kaikesta myytävästä ja sama vapaus valita, tuottajat ja kauppiaat eivät voi ohjata taloutta omaksi edukseen. Näin kaupankäynnistä tulee vähän kuluttavaa ja vähän kasvua vaativaa. Kuluttajien etuhan on ostaa mahdollisimman kestävää ja vähällä rahalla. Se on myös luonnon kannalta edullista.

Samoin kuin tuotteiden tuottamisessa niin myös niiden kauppaamisessa ja jakelussa suurella yrityksellä on kahdenlaista etua pieneen yritykseen nähden. Ensiksi, suurissa yksiköissä suoritettava tuotteiden käsittely on yhtä tuotetta kohti taloudellisesti edullisempaa kuin pienissä yksiköissä suoritettu. Tämä on luonnollista taloudellista etua. Toiseksi, suurella yrityksellä on valtansa antamaa poliittista etua pieneen yritykseen nähden. Se voi olla aitoa poliittista etua muun muassa asemakaavoituksen tai toimilupien muodossa tai se voi olla talouden sisäistä poliittista etua suurten yritysten suosiessa suuria. Poliittinen komponentti saa aikaan sen, että myös kaupan yksiköt muodostuvat kapitalistisessa järjestelmässä pelkästään taloudellisesti katsoen ylisuuriksi.

Kapitalismissa tuotteita ei yleensä myydä suoraan kuluttajille vaan välitysportaan kauppojen kautta. Ne välittäjät, jotka välittävät tuotteita eniten, saavat niistä suurimmat alennukset. Näin yksinkertaisella menettelyllä saadaan kauppaporras mukaan kapitalististen edullisuussuhteiden piiriin. Kaupat alkavat kasvaa ja keskittyä yhä suuremmiksi kauppayrityksiksi ja pienemmät kaupat kuolevat pois riippumatta siitä, mikä on niiden kuluttajien puolelta arvioitu markkinataloudellinen kannattavuus.

Aidossa markkinataloudessa, jossa kuka hyvänsä saa ostaa tuottajalta tuotteita samaan hintaan kuin muutkin, tuottajien ja kauppaportaan ohjausvalta poistuu ja tuotteiden jakelua jää säätelemään vain välityksen ja kuljetuksen luonnollinen taloudellinen kannattavuus.

Olennaista on, että tuotteilla on sama hinta kaikille niiden valmistuspaikalla. Vain siten kuljetus ja jakelu eli kauppaporras tulee markkinamekanismin piiriin ja kukin kauppayritys kasvaa sen kokoiseksi kuin kuluttajat pitävät edullisena, eikä sen kokoiseksi kuin tuottajat ja kauppiaat pitävät edullisena. Tuottajien ja kauppiaiden hallitsema myyntiverkosto muuttuu kuluttajien ja hankkijoiden hallitsemaksi ostoverkostoksi.

Kapitalistisen järjestelmän myyntiverkostolle on ominaista, että markkinoiden reunoilla uusien tuotteiden hinnat pidetään matalina, jotta ne tulisivat kuluttajille kannattavammiksi kuin heidän aikaisemmin ostamansa tuotteet ja jotta he tottuisivat niihin ja sitoisivat niihin taloudellista rakennettaan. Sen jälkeen hintaa voidaan nostaa.

Tämän mekanismin tehokkuus pienempien yritysten alistamisessa on varsin tunnettua ja siitä kertoo jo sen nimi: polkumyynti. Lopullinen polkuvaikutus ei kuitenkaan kohdistu hintoihin eikä pienkauppoihin vaan kuluttajiin. Eikä tällainen menettely ilmene vain kapitalismin erityistapauksissa, vaan se on sen sisään rakennettu ominaisuus.

Kun suurten yritysten itsensä subventoimia tuotteita kaupataan taloudellisen kehityksen reuna-alueelle, alueen oman tuotannon edullisuus heikkenee enemmän kuin sen talouden kannalta on edullista. Paikalliset tuotteet ja tuotantovälineet tulevat kannattamattomiksi ja ihmiset joutuvat työttömiksi, toivottomiksi ja edistyksen huumeita kaipaaviksi. Eikä tämä suinkaan tapahdu sen vuoksi, että uusi tuotanto olisi liian kallista vaan siksi, että se on liian halpaa. Jos tälle asialle annetaan painoa – niin kuin sekä inhimillisistä että taloudellisista syistä pitäisi – kehityksen reuna-alueilla tuotteiden tulisi päinvastoin olla kalliimpia kuin taloudellisen toiminnan keskuksissa, niin että nämä alueet ehtivät kehityksen mukaan omaa luonnollista tahtiaan.

Juuri tällainen tilanne on aidossa markkinataloudessa, sillä siinä saman tuotteen lähempien ja kauempien markkina-alueiden väliset hintaerot muodostuvat luonnollisella tavalla. Tuotteen matalin hinta on sen tuotantopaikalla vallitseva hinta, jolla jokainen saa sen ostaa. Siitä reunoja päin hinta nousee kuljetuksen ja jakeluorganisaation kustannusten kasvaessa sitä suuremmiksi, mitä pidemmälle ja hajanaisempiin kohteisiin tuotetta ostetaan.

Vaikka aitoon markkinatalouteen siirtymisellä voidaan tällä tavalla parantaa taloudellisen toimeentulon reunalla olevien ihmisten arvoa – eikä tässä tarkoiteta pelkästään maantieteellistä taloudellisen kehityksen reunaa vaan myös sitä reunaa, joka on jokaisen ihmisen sisällä osoittaen hänen oman kannattamattomuutensa rajan – niin se ei silti maksa mitään. Kukaan tuottaja tai kauppias ei menetä euroakaan taloudellista hyötyä tuotteidensa myynnissä, sillä hehän saavat niistä korkeimman mahdollisen markkinahinnan. Se mitä tuottajat tai kauppiaat menettävät, on valta määrätä taloudellisia arvosuhteita, ja sitä siirtyy reunoille päin.

Kuluttajien ohjaama tuotanto

Ohjatessaan varoja ja valtaa kulutuksesta tuotantoon kapitalistinen järjestelmä joutuu kasvun hidastuessa panostamaan yhä enemmän varoja myynnin edistämiseen, jotta tuotanto saataisiin kaupaksi. Markkinointisuunnittelu, myyntityö, mainonta ynnä muu ostajien ohjaamiseen ja painostamiseen tarkoitettu työ tulee kapitalismin kehityksen myötä yhä edullisemmaksi taloudelliseksi toiminnaksi.

Sillä, että koko talousjärjestelmä suuntautuu tällä tavalla myyntipainotteisesti, on sekä kansantaloudellisia että yksityisten ihmisten mieliin ja tekoihin vaikuttavia seurauksia.

Kapitalismissa myynnin edistämiseen ynnä muuhun kaupan päämääriä palvelevaan toimintaan kuluu huomattavasti sellaisia yhteiskunnan ja luonnon varoja, jotka eivät ole kannattavia taloudellisesti vaan vain poliittisesti – sillä tavalla kuin tässä kirjassa on poliittisuus ymmärretty. Tämä voidaan todeta yksinkertaisella esimerkillä: jos kaikki samoista markkinoista kilpailevat yritykset vähentäisivät myynnin edistämiseen kuluttamistaan varoista puolet, niin suhteellinen markkinatilanne pysyisi samana, mutta yhdessä voitettaisiin puolet markkinoinnin kustannuksista.
Edellinen väite on täysin analoginen sellaisen poliittista vaikuttamista koskevan väitteen kanssa, joka toteaa, että jos kaikki maat vähentäisivät aseisiinsa käyttämät varat puoleen, suhteellinen turvallisuustilanne pysyisi samana, mutta yhdessä voitettaisiin melkoisesti taloudellisia arvoja, ja mahdollinen kriisi olisi vähemmän tuhoisa.

Kapitalistisen järjestelmän sisällä ei kuitenkaan ole mahdollisuutta mitata tällaista “turhaa” kulutusta ja jättää se pois, koska se ei siinä järjestelmässä ole turhaa. Siinä sitä tarvitaan ohjaamaan kuluttajia “oikeisiin” valintoihin. Kapitalistisessa, myyntiä painottavassa järjestelmässä myyjät ovat tietäviä ja viisaita ja ostajat, tavalliset kuluttajat hännänhuippuna, ovat tietämättömiä ja tyhmiä. Eikä tämä ole pelkästään teoreettinen näkökanta vaan käytännön todellisuutta. Hyvällä syyllä voidaan nykyisin sanoa, etteivät kuluttajat tiedä omaa parastaan vaan ostavat kaikenlaista turhaa vain ostamisen halusta.

Kuluttajia “järkevöittävä” muutos on mahdollinen vain niin, että siirrytään heidän ohjaamaansa talousjärjestelmään. Kuluttajan kannalta katsottuna mainonnassa ja muussa myynninedistämisessä on kaksi puolta. Toisaalla on tiedollinen osuus, joka auttaa kuluttajaa löytämään haluamansa tuotteet, ja toisaalla painostusosuus, joka sisältää kaiken muun; siinä on taloudellinen ja poliittinen komponentti. Tiedollisesta osuudesta on hyötyä kaikille ja siitä kuluttaja on valmis maksamaan, mutta painostusosuudesta ei ole hänelle hyötyä, ja siihen kuluvat varat hän mielellään säästäisi.

Aidossa markkinataloudessa asiat tapahtuvat juuri tällä tavalla. Kun tuottajan on myytävä tuotteitaan vaadittaessa myös suoraan kuluttajille ja samaan hintaan kuin kauppiaillekin, kaupan kannattavuus suhteutuu pelkästään tuotteiden jakelun luonnollisten kustannusten mukaan. Jos myyntiporras lisää välityspalkkioonsa sellaisia myynnin kustannuksia, esimerkiksi mainoskustannuksia, jotka eivät ole edullisia kuluttajien näkökannalta arvioituna, kuluttajat ostavat tuotteensa edullisempien välittäjien kautta tai suoraan tuottajilta. Kun kuluttajalle annetaan mahdollisuus hänen omasta mielestään edullisimpaan hankintatapaan, kaupan portaaseen kuluva kulutus minimoituu.

Aidossa markkinataloudessa tuottajat keskittyvät tuottamiseen. He tekevät niin hyviä tuotteita kuin osaavat ja tarjoavat niitä kaikille tasapuolisesti. He kilpailevat vain tuotteiden laadulla, ei mainonnan laadulla. Kaupanteko tapahtuu ostajien ja kuluttajien oman aktiivisuuden toimesta. He voivat toimia aidommin omien halujensa ohjaamina. Eikä ole epäilystäkään siitä, etteivätkö kuluttajat toimisi silloin järkevämmin ja kaikkiaan taloudellisemmin kuin kapitalistisessa, ”kulutuspakkoisessa” taloudessa. Kuitenkaan kenenkään ei tarvitse toimia sen epäitsekkäämmin tai taloudellisemmin kuin ennenkään.

Tilanne muuttuu pelkän suhteutuksen kautta. Kun järjestelmä rakentuu kuluttajien näkemystä arvostaen, sitä näkemystä pidetään kauniina, järkevänä ja viisaana.

Omaisuuden hallinta

Kuluttajien ohjaamassa järjestelmässä, joka rakentuu kaupantekotilanteessa noudatettavalle tasapuolisuudelle, omistaminen on talouselämän staattinen ominaisuus eivätkä omistussuhteet ole olennaisia niin kauan kuin ne kohdistuvat vain taloudellisiin hyödykkeisiin. Aidossa markkinataloudessa kuka hyvänsä voi omistaa kaikkia taloudellisia omaisuuksia ja miten paljon tahansa, kuitenkin markkinoiden säännöissä pysyen.

Se mitä tässä järjestelmässä ei voida omistaa, on se periaatteessa poliittinen valta toisiin ihmisiin, joka kuuluu kapitalistiseen järjestelmään ja joka ilmenee muun muassa omistussuhteiden omistamisena.

Omistaminenhan on jonkin asian hallintaoikeutta, valtaa määrätä omistamisen kohteesta oman halunsa mukaan. Kun henkilö omistaa paitansa, hän saa määrätä, koska hän pitää sitä päällään ja koska ei ja kuinka hän sitä pesee tai on pesemättä. Näin on myös omistussuhteen omistamisessa eli kun omistetaan omistussuhde, se tarkoittaa sitä, että omistetaan jonkun toisen ihmisen omistusta hänen paitaansa eli hallitaan jonkun toisen ihmisen valtaa siihen kuinka hän paitaansa käyttää.

Kapitalistisessa järjestelmässä tämän ilmiön vaikutukset tulevat konkreettisiksi silloin, kun kauppaa käydään omistussuhteista eikä omistamisen lopullisista kohteista, taloudellisista hyödykkeistä. Käytännössä kauppa on tällaista aina kun sen kohteena on paperi, jolla ei ole henkilöstä tai henkilön asemasta riippumatonta välitöntä suhdetta taloudelliseen hyödykkeeseen.

Kuten tiedetään, sen taloudellisen kehityksen kärjessä, joka nykyään muuttaa maailmaa yhä vieraammaksi tavallisten ihmisten tavallisille toiveille, ovat suuret pankki-, vakuutus-, kauppa- ja teollisuusyhtiöt, joiden valtarakenne muodostuu juuri omistussuhteiden omistamisista. Suuryhtiöiden toisiinsa sitoutunut ja ristikkäinen omistaminen ei ole suinkaan tuotantovälineiden yksityisomistusta vaan kollektiivista omistusta. Suuryhtiöiden valta on näihin omistussuhteisiin sisältyvää poliittista valtaa, joka kohdistuu tavallisiin työläisiin ja kuluttajiin rajoittaen heidän taloudellista vapauttaan.

Tähän asiaan on ehkä syytä paneutua tarkemmin, koska esitetty yksityisomistuksen tulkinta on vastakkainen nykyisin vallitsevalle näkemykselle. Nykyisinhän ajatellaan niin, että kaikki yksityisesti omistetut liikeyritykset ovat yksityisiä myös sillä tavalla, että ne antavat kaikille yksilöille suurimman vapauden ajaa omaa taloudellista hyvinvointiaan. Tämä on kuitenkin vaarallinen harhakuvitelma. Yrityksen omistus on yksityistä vain silloin, kun sen tuotantovälineet omistetaan suoraan yksityisesti eli silloin kun omistaja voi sanoa, mitkä tuotantovälineet hän omistaa, ja silloin kun hän voi tehdä niillä mitä haluaa, kuten on tilanne joskus pienimmissä yrityksissä. Omistussuhteiden kautta tapahtuva omistaminen, jossa omistajilla ei ole välittömästi realisoitavaa suhdetta tuotantovälineisiin, on kollektiivista, luonteeltaan poliittista omistamista, jolla on kaikki ne yksilönvapautta kaventavat ominaisuudet kuin muillakin kollektiivisilla rakenteilla, esimerkiksi sosialistisella. Tästä johtuvat kapitalistisen ja sosialistisen omistusjärjestelmän osittain samanlaiset ominaisuudet.

Aidossa markkinataloudessa, jossa kauppaa käydään vain taloudellisista, välittömästi rahalla mitattavista hyödykkeistä, omistuskin kohdistuu vain taloudellisiin hyödykkeisiin eikä valtasuhteisiin. Aidossa yksityisomistuksessa omistukset, velat ja vastuut ovat henkilökohtaisia, eivät kollektiivisia. Aivan niin kuin aitoon poliittiseenkaan demokratiaan ei kuulu joukkovaltaa eikä joukkorangaistuksia. Tällöin on vain sellainen yhteisomistus mahdollinen, jossa jokainen osakas omistaa suoraan tietyn, periaatteessa ja käytännössä mitattavan osan yhteisen yhtiön tuotantovälineistä, joihin katsotaan kuuluvan yhtiön koko omaisuus varoineen ja velkoineen.

Yhteisestä omaisuudesta ja sen hoidosta päätetään yhtiön sisällä sellaisen poliittisen rakenteen avulla, jossa kullakin omistajalla on omistussuhteensa osoittama määräysvalta, joka realisoidaan päätöksiksi tämän kirjan politiikkaa käsittelevässä osassa esitetyllä tavalla. Jos joku haluaa myydä osuutensa, hänen on myytävä se vapailla markkinoilla eniten tarjoavalle, mutta ostajana on oltava yksityinen henkilö tai sellaisten muodostama yhteisö.

Tällaisella järjestelyllä taloudellisen yrityksen omistajan valta kohdistuu vain hänen omistamaansa tuotantovälineeseen eikä kehenkään toiseen ihmiseen tai hänen omistamaansa omaisuuteen.

On syytä olettaa, että aidosti markkinataloudellisen yritysmuodon käyttäminen on yhteiskunnalle taloudellisesti edullisempaa kuin kapitalistisen yritysmuodon käyttäminen, vastaavasti kuin jälkimmäinen on edullisempaa kuin sosialistisen yritysmuodon käyttäminen. Syy on sama kummassakin tapauksessa: liian laajaksi kasvava kollektiivisuus kaventaa ihmisten yksilöllistä luovuutta ja työtehoa. Sosialistisen talouden jälkeen jääminen kapitalistiseen talouteen nähden johtuu suureksi osaksi siitä, ettei sosialismissa ihmisillä ole mahdollisuutta käyttää omia aivojaan ja omia tuotantovälineitään ja tehdä niin hyvää työtä kuin kapitalismissa. Se on seuraus siitä, ettei ihmisillä ole sosialismissa välitöntä hallintasuhdetta sen enempää käyttämiinsä tuotantovälineisiin kuin niillä tuotettuun hyötyyn.

Aivan samasta syystä aito markkinatalous on edistyksellisempi järjestelmä kuin kapitalismi. Siinä ihmisten suhteet tuotantovälineisiin ja niillä saatuihin hyötyihin, kuin myös haittoihin, ovat vielä välittömämmät kuin kapitalismissa.

Keinottelu

Toinen omaisuuden hallintaan liittyvä asia, johon aito markkinatalous suhtautuu eri tavalla kuin kapitalismi, on omaisuudella keinottelu, jota nimitetään myös kasinotaloudeksi. Keinottelun kannattavuus perustuu hyvin yksinkertaiseen asiaan: muuttuvissa tilanteissa joidenkin taloudellisten hyödykkeiden suhteellinen arvo muihin hyödykkeisiin nähden nousee ajan kuluessa, jolloin niiden pelkällä omistamisella saadaan taloudellista hyötyä.

Käytännössä keinottelun siemen voidaan luoda muun muassa sen kapitalistisen oikeuden käytöllä, että myytäväksi tarkoitetun tuotteen omistaja kieltäytyy myymästä sitä, jolloin syntyy taloudellisessa mielessä keinotekoinen niukkuus, joka nostaa tuotteen hintaa muihin hyödykkeisiin nähden.

Kun tuotteen suhteellinen arvo nousee, ihmiset pyrkivät hankkimaan sitä omistukseensa, minkä seurauksena tuotteen niukkuus lisääntyy ja arvo nousee edelleen. Näin voidaan edetä niin kauan kunnes tuotteen luonnollinen arvo ja keinotekoinen arvo eroavat liiaksi toisistaan ja kehityskulku kääntyy päinvastaiseksi.

Luonnollisen kannattavuuden ja kapitalistisen kannattavuuden ristiriita saa aikaan sen, ettei kyseisen tuotteen hankkiminen ja varastoiminen enää kannatakaan vaan sen arvo alkaa laskea, mistä syystä myyminen tulee kannattavammaksi. Kun tuotetta tulee lisää markkinoille, sen niukkuus vähenee ja arvo putoaa ja kehitys johtaa ylitarjontaan ja tuotteen luonnollista arvoa pienempään hintaan. Silloin tuotetta ei enää kannata valmistaa ja tuoda markkinoille.

Näin jatkuu siihen asti, kunnes jossain vaiheessa kiertokulku alkaa alusta. Suuria ja rikkaita tämä kiertokulku hyödyttää, koska heillä on varaa selvitä suuremmista hintavaihteluista ja hankkia laman kohdatessa halvalla köyhempien omaisuuksia. Näin keinottelu kuljettaa varallisuutta ylöspäin.

Keinottelusta on muutakin haittaa yhteiskunnan taloudelle ja eräs niistä liittyy reaalitalouden tuotteiden käyttämättömyyteen. Ei ole aivan harvinaista, että aika ajoin viljaa ja muuta ruokaa varastoidaan yli järkevän tarpeen ja jopa hävitetään, jotta voidaan pitää hinnat korkeina. Näin tehdään vaikka nälkäisiä ruoan tarvitsijoita olisi kuinka paljon. Sama koskee asuntokauppaa. Lähes jokaisessa suurkaupungissa on tyhjiä asuntoja kuukausi-, joskus vuosikaupalla odottamassa mahdollisesti tulevaa arvonnousua, vaikka niillekin olisi olemassa käyttäjiä.

Näistä epätaloudellisista menettelytavoista ei päästä eroon niin kauan kuin tunnustetaan omistajien kapitalistinen oikeus kieltäytyä myymästä myyntiin tarkoittamiaan hyödykkeitä vallitsevalla markkinahinnalla.

Olennaista on erottaa myytäväksi tarkoitettu omaisuus myytäväksi tarkoittamattomasta. Se on periaatteessa helppoa. Yksityinen omistus voi olla kumpaakin. Se on kunkin yksilön oman päätöksen varassa. Mutta yritysten tuotanto on aina myytäväksi tarkoitettua ja aidossa markkinataloudessa voidaan edellyttää, että se myös myydään tai vuokrataan käyttöön tietyn, kohteesta riippuvan ajan kuluessa. Tällöin markkinat toimivat nopeasti ja tasaavat tehokkaasti talouden heilahteluja.

Toinen keinottelun epäsuotuisa seuraus johtuu itse kasinotalouden kuluista. Keinottelu on nollasummataloutta ja kaikki siihen kuluva merkitsee tuottamatonta luonnonvarojen ja ihmistyön kulumista. Tämän tuottamattoman toiminnan, jolla vain siirretään varoja taskuista toisiin, oleellisena osana on se rahalaitostoiminta, joka järjestää rahat, tilat ja välineet keinottelun harjoittamiseksi. Tämän toiminnan kulut ovat kapitalismissa jatkuvasti kasvavia, koska varallisuuserojen kasvaessa velkatalouden ja veloilla keinottelun osuus kasvaa.

Vaikka keinottelijoiden talous on nollasummataloutta, niin keinottelun järjestäjien talous, jotka ovat osittain samojakin, väistämättä kasvaa. Tilanne on sama kuin muussakin vedonlyönnissä. Hevoskilpailujen järjestäminen on kannattavaa riippumatta siitä, kuinka kannattavaa hevosilla pelaaminen on kullekin pelaajalle.

Koska kasinotalouden haitat ovat sitä suurempia mitä laajempaa on talouden aaltoliike ja mitä suurempia ovat kuplat, haittojen vähentämiseksi on pienennettävä aaltoliikettä. Talouden aaltoliike on taas sitä laajempaa, mitä massiivisempaa eli kollektiivisempaa talous on. Mitä suurempia ovat taloutta ohjaavat yksiköt, sitä pidemmälle ne etenevät osoittamaansa suuntaan ennen kuin kehitys kääntyy päinvastaiseksi. Tätä ei kapitalismissa oteta huomioon. Siinä yritetään luoda vakautta yksiköitä suurentamalla ja vakuuttamalla riskisijoituksia tappioiden varalta. Tämä onnistuu aikansa, mutta jos riskeillä on tietty systeeminen kasvusuunta, niistä ei vakuuttamalla päästä eroon. Juuri tällainen ylöspäin osoittava suunta on kapitalismissa. Koko kapitalismi on suuri ponzi-rakennelma.

Teoreettinen ratkaisu on selvä. Taloutta on alettava ohjata sellaisen taloudellisen toiminnan impulsseilla, jonka järjestymisaste on mahdollisimman pieni: se on yksityinen kulutus. Taloudellisen kiertokulun osista, hyödykkeiden tuottamisesta, jakelusta ja kuluttamisesta kuluttaminen on vähiten järjestynyttä. Siksi se muuttuu helpoiten taloudellisten olojen muuttumisen mukana ja siksi sen suorittama taloudellinen ohjaus on tasaisinta. Kaikki ihmisethän ovat ruoan, paitojen ja hevoskilpailujen potentiaaleina kuluttajina, fyysisinä yksikköinä melko samanlaisia ajasta ja paikasta riippumatta. Se, että ihmisten kulutuksissa on nykyisin niin valtavat erot, ei johdu ihmisten erilaisista kulutuskyvyistä tai -taipumuksista vaan nykyisen talousjärjestelmän järjestämistä erilaisista kulutusmahdollisuuksista.

Kun tuotannon ja jakelun annetaan ohjautua yksityisen kulutuksen kautta, koko taloudellinen kiertokulku muotoutuu nykyistä tasaisemmaksi, jolloin keinottelukin tulee nykyistä kannattamattomammaksi. Talouden on nimenomaan annettava ohjautua kulutuksen kautta. Jos sitä pyritään ylhäältä ohjaamaan kulutuksen mukaan, niin kuin kapitalismissa ja sosialismissa tehdään, suhdanteiden tasaantumista ei saavuteta. Tässä on oleellista muun muassa se, että tuottaja ja välittäjä velvoitetaan myymään kaikki omaan käyttöönsä tarkoittamattomat tuotteet lyhyen ajan kuluessa ja vallitsevaan markkinahintaan, vaikka se olisi hänelle huono. Silloin se on jollekin toiselle hyvä. Näin hinnat seuraavat nopeasti kysyntää ja tarjontaa ja keinotekoiset aallot pienenevät.
Tämä menettely muiden aitoon markkinatalouteen kuuluvien menettelyjen kanssa aiheuttaa sen, että tuottajat, kauppiaat ja pelaajat menettävät ne välineet, jolla he ovat ansainneet “ylisuuria”, muita hyödyttämättömiä voittoja. Koska kuluttajat haluavat ostaa tuotteensa mahdollisimman halvalla ja koska poliittinen ja kasinotaloutta pyörittävä hinnan osuus poistuu, hinnat pyrkivät asettumaan luonnollisten tuotantokustannusten, työn hinnan lähelle. Näin päästään niistä työllä ansaitsemattomista voitoista, joita ennen on yritetty poistaa lisäämällä valtiovallan puuttumista markkinoihin, mutta huonoin tuloksin. Sosialistiset toimet kun ovat johtaneet sosialistisiin voittoihin, jotka yhtä lailla ovat eriarvoistaneet yhteiskuntaa.

Kun valmiit tuotteet on aidossa markkinataloudessa myytävä tietyn ajan kuluessa, “ylimääräisen” tuotannon varastointia eivät suorita tuottajat, välittäjät eikä valtiovalta vaan sen suorittavat kuluttajat. Toisin sanoen kuluttajien omaisuus lisääntyy. Silti tuottajilla ja valtiovallalla on täysi syy olla tyytyväisiä, sillä ne säästävät itselleen suurimman osan tuotteiden varastoimiseen tarvitsemistaan varoista.

Henkisen työn laatu ja määrä

Yksi merkittävä ja tyypillinen osa kapitalistista järjestelmää muodostuu yksinoikeuksista ja niiden kaupallisesta hyödyntämisestä. Yksinoikeuksilla voidaan myydä tavallisia tuotteita tai merkkitavaroita, mutta erityisesti näin myydään henkisen työn tuotteita, toisaalta käsikirjoituksia, musiikkiesityksiä ynnä muuta taidetta ja toisaalta keksintöjä ynnä muuta teollisesti hyödynnettävää tietoa.

Yksinoikeuksien kannattavuus kapitalistisessa järjestelmässä perustuu samaan kuin muidenkin monopolien kannattavuus. Yksinoikeushan on aina tietyn taloudellisen hyödykkeen monopoli, vaikka kuinka lähellä olevia korvaavia tuotteita olisikin saatavilla.

Yksinoikeuden sisältämä periaatteellinen niukkuus tekee sen, että tuotteen myyntityöhön kannattaa panostaa varoja enemmän kuin muuten olisi edullista: niukkuutta kannattaa lisätä keinotekoisesti. On huomattava, että niukkuus on vain kysynnän ja tarjonnan suhdetta eikä sitä ole olemassa ennen tuotetta. Tilanne lähtee nollasta ja vasta tietoisuus tuotteesta, mainonta tai muu julkisuus luo niukkuutta, jonka kapitalistisesti mitattava edullisuus on suurimmillaan yksinoikeuteen yhdistettynä. Sillä on tiettyjä seurauksia jokaisen kapitalistisessa yhteiskunnassa elävän ihmisen käyttäytymiselle.

Yksi niistä on se, että yksinoikeudella myyminen pyrkii muiden kapitalististen käytäntöjen tavoin kasvattamaan suuria yrityksiä suuremmiksi kuin niiden puhdas markkinataloudellinen edullisuus edellyttäisi. Koska kapitalistisessa järjestelmässä suurilla yrityksillä on suhteellisesti enemmän poliittisluonteista, mainonnassa hyödyllistä valtaa kuin pienillä yrityksillä, yksinoikeudet ovat niiden käsissä suhteellisesti tuottavampia kuin pienyritysten tai yksilöiden käsissä. Näin yksinoikeudet kasvattavat suuria kustannusliikkeitä, levytuottajia, kauppaliikkeitä ja teollisuuslaitoksia vielä suuremmiksi, ja pienet yritykset ja ihmiset kutistuvat vielä pienemmiksi.

Toinen ja tässä yhteydessä ehkä mielenkiintoisempi asia on se, että sama järjestelmällinen suuruuteen suuntautuminen tapahtuu myös yksinoikeuksilla myytävän työn tuotannossa, henkisen työn prosessissa.

Suuruutta ja massaa ylipalkitsevassa järjestelmässä on edullista luoda henkilökultteja, tehdä “suuria” kirjailijoita, muusikoita ja niin edelleen, koska järjestelmässä suuruus myy pelkällä suuruudella. Tehtäväänsä sopivimmista taiteen ja tieteen tuottajista kannattaa valmistaa mainonnalla, kilpailulla ja muulla henkilökohtaisella julkisuudella suurempia kuin he tuotantonsa luonnolliselta arvoltaan ovat. Henkisen työn tuloksista pyrkii tulemaan idolikeskeistä, massiivisen samanlaista ja yksilöllisen hyödyn kannalta vajaata. Suuruutta palkitsemalla palkitaan mitattavuutta, massaa ja määrää eikä suinkaan laatua. Laatu on tavallaan määrän vastakohta. Määrä on pinnallista ja laajaa, laatu on syvällistä ja monikerroksista.

Jos esimerkiksi jokin henkisen työn tuote herättää ihmisessä positiivisen reaktion, niin määrää korostava järjestelmä reagoi siten, että tämä on hyvä, tehdään sitä lisää. Laatua korostava järjestelmä reagoi niin, että tämä on hyvä, voisiko sitä vielä tiivistää. Määrällisyys keskittyy siihen, millaisia taideteosten ja keksintöjen olisi oltava, jotta niitä saataisiin valmistetuksi ja kulutetuksi enemmän, laadullisuus keskittyy siihen, millaisia taideteosten ja keksintöjen olisi oltava, jotta vähempikin riittäisi.

Sillä, että henkisen työn alueella keskitytään asioihin, jotka ovat “suuria”, on mielenkiintoinen seuraus. Myös tunteiden tuottamisen alueella joudutaan “suuriin” tunteisiin, tuottamaan sellaisia tunteita, jotka ovat mahdollisimman mitattavasti “suuria”. Ja koska tunteen “suuruutta” mittaa sen “todellisuus” eli fyysisyys, kannattavaksi tulee sellaisten tunteiden tuottaminen kuin kipu, tuska ja ahdistus. Nehän ovat todellisempia, fyysisempiä kuin esimerkiksi usko, toivo ja rakkaus. Tämä on minusta varsin hyvä selitys siihen, miksi massaviihde on nykyään sellaista kuin se on, räiskintää, seksiä ja verta. Jos tämä selitys pätee, viihteen määrää ja suuntaa ei voida muuttaa kapitalistisessa taloudessa.

Edellä esitetyllä on seurauksia myös taiteen ja tieteen ulkopuolelle. Massaa ja määrää korostavan tuotannon sanoma ja arvojärjestys kulkeutuvat väistämättä kuluttajille ylhäältä annettuna totuutena, koska kuluttajat ovat tässä taloudellisissa järjestelmässä alempana eli opetettavana osapuolena. Ihmiset oppivat, että tuskan, epätoivon ja hävityksen kuvaaminen on edullista ja oikein, koska se myy. Uskon, toivon ja rakkauden levittäminen on epäedullista ja väärin, koska se ei myy. Toivoa sopii, ettei taide tässä asiassa ja tänään ennusta huomisen todellisuutta.

Alhaalta päin rakentuvassa talousjärjestelmässä minkäänlaiselle henkisen työn suuruudelle ei anneta kuin sen luonnollinen taloudellinen arvo, joka realisoituu poistamalla kapitalistiset ja sosialistiset suuruutta kasvattavat mekanismit. Toisin sanoen, siirrytään aitoon markkinatalouteen, jossa myös henkisen työn tuote on myytävä jokaiselle ketään syrjimättä.

Taiteen, tieteen ja keksintöjen kauppa

Kun kaupattavat tuotteet ovat fyysisiä tavaroita ja jokaiselle on myytävä samaan hintaan, vaikeutta kaupanteossa ei ole: kun tuotetta tarjotaan kaikille, sen hinnaksi tulee vapaiden markkinoiden muodostama hinta, joka määräytyy myyjän toiveiden ja kuluttajien arvostuksen kohtaamisesta. Kun kauppatavarana on hengentuote, keksintö, käsikirjoitus, sävellys tai muu tietokoneilla biteiksi saatettava teos, joka on siten monistus- ja jakelukustannuksiltaan lähes ilmainen, kysymys on vaikeampi. Miten käydä kauppaa tuotteella, jonka yksikin ostaja voi halutessaan jakaa sen vaikka kaikille ilmaiseksi?

Perinteisesti taidetta, tiedettä ja keksintöjä tuotetaan kahdella tavalla rahoitettuna, yhteiskunnallisesti ja yksityisesti. Tieteen tutkimusta ja osittain myös taiteen tekoa rahoitetaan yhteiskunnan toimesta, mm. yliopistoissa, jolloin myös näin aikaansaatu tuotanto tulee periaatteessa yhteiseen käyttöön. Tällainen rahoitus ei ole ongelma myöskään jakelun ja monistuksen suhteen, koska työn tulokset ovat tarkoitetutkin vapaasti kaikkien saataville. Tosin viime aikoina kapitalistisen ideologian voimistuessa tämän rahoitusmuodon osuutta on vähennetty, kun myös kaikki henkinen tuotanto on haluttu saada yksityiseen omistukseen.

Keksinnöt ja suurin osa taidetta luodaan nykyisin yksityisellä rahoituksella eli kaupankäynnillä, jonka kohteena ovat patentti- ja tekijänoikeudet. Teoksen, tapahtuman tai keksinnön tekijä saa yksinoikeuden työnsä kaupallistamiseen, jonka yksinoikeuden hän voi myydä edelleen. Yksinoikeuden haltija saa oikeuden myös estää teoksen monistaminen ja sen ilmaiseksi jakelu. Ennen tietokoneaikaa näitä oikeuksia oli kohtalaisen yksinkertaista valvoa, mutta internetin olemukseen kuuluva helposti suoritettava mutta vaikeasti valvottava tietojen jakelu on muuttanut kaiken.

Jotta tekijänoikeuden haltijat voisivat pitää oikeuksistaan kiinni, yhteiskunnan on panostettava yhä voimakkaammin erilaisiin valvontatoimiin. Lainsäädäntöä on vähän väliä uusittava kehittyvää tekniikkaa vastaavaksi ja poliisille ja tuomareille on annettava lisää valtaa ja resursseja. Samalla myös tekijänoikeusjärjestöjen ja asianajajien valta ja varallisuus kasvaa. Tekijänoikeudet painottavat määrää ja keskittyvät suurimpien omistajien haltuun lihottamaan heidän lompakkojaan. Tästä johtuen varsinaisen luovan työn tekijöiden osuus tuottamastaan hyödystä vähenee, paitsi aivan terävimmän kärjen osalta, jonka tulot nousevatkin sitten kohtuuttoman suuriksi.

Kaiken takana on tässäkin kasvuideologia ja sen kapitalistinen sovellus. Yksinoikeuksien suomalla taloudellisella edulla on haluttu kannustaa taiteilijoita ja keksijöitä tuottamaan enemmän taidetta ja keksintöjä. Tämä on tavallaan ollut perusteltua, kun on ajateltu kirjasivistyksen tärkeää osuutta ihmisten yleisen ymmärryksen ja toistensa hyväksymisen kehittämisessä, samoin kuin tekniikan kehittämisen osuutta ihmisten elinolojen parantamisessa.

On kuitenkin otettava huomioon myös kehityksen toinen puoli. Ei ole mitään näyttöä siitä, että jatkuvasti lisääntyvä kirjallisuuden, televisiotaiteen ja nettiviihteen tarjonta olisi enää viime aikoina lisännyt ihmisten yleistä ymmärryskykyä ja suvaitsevaisuutta toisiaan kohtaan. Yhtä perusteltua on väittää, että määrän lisääntymisen myötä taide on jakautunut yhä voimakkaammin erillisiin, toisiaan vierastaviin osiin, joilla on omat kuluttajakuntansa. Näiden joukkojen yleistä ymmärryskykyä lisääntyvä tarjonta ei paranna. Päinvastoin, se tarjoaa vain entistä paremmat mahdollisuudet uppoutua vain omaan, muita vierastavaan maailmankuvaan. Ja tätä mahdollisuutta käyttävät varmimmin ne, joiden ymmärrys yhteisistä asioista on muutenkin vähäisintä.

Myös tekniikan kehityksellä on omat haittansa. Samalla kun on keksitty ihmisten jokapäiväistä elämää helpottavia laitteita, on kehitetty koneita ja menetelmiä, jotka pystyvät yhä tehokkaammin tuhoamaan luontoa. Samalla kun lääkekeksinnöt parantavat yhä useampia sairauksia, aseteollisuus kehittää yhä tuhovoimaisempia aseita. Kysymys on siitä, kumpi puoli vie voiton; kummalle puolelle löytyy ostovoimaisempaa kysyntää.

Yksi asia on selvä. Jos aseille on tarvetta, niiden kehittämiseen, tuottamiseen ja ostamiseen löytyy aina rahaa. Niin köyhää maata ei olekaan, etteikö sitä hallittaisi viime kädessä aseiden avulla. Näyttää vieläpä siltä, että mitä köyhempi maa, sitä suurempi osa sen varallisuudesta kuluu aseiden hankintaan. Tämä johtuu siitä, että sekä aseiden tarpeella että köyhyydellä on yhteinen tekijä, harvojen käsiin keskitetty hallinto. Tästä löytyy yhteys niin sosialismiin kuin kapitalismiinkin.

Sosialistisissa maissa on tunnetusti tarvittu tehokkaita asevoimia vallanpitäjien valtaa pönkittämään ja etuoikeuksia turvaamaan. Kuitenkin myös kapitalistisella taloudella on samoja piirteitä. Siinä määrin kuin kapitalismi keskittää valtaa ja varallisuutta samoihin käsiin ja siten voimistaa yhteiskuntien ja koko maailman eriarvoistumista, kasvaa myös tarve aseisiin, joilla vallan tasapainoa pidetään yllä. Ja mitä kovemmaksi valta- ja varallisuuskilpailu käy, sitä vähemmän tuotannossa voidaan kiinnittää huomiota myöskään luonnon hyvinvointiin.

Tässä eriarvoistumisessa patentti- ja tekijänoikeuksilla on tärkeä ja erikoinen rooli. Tärkeä se on siinä mielessä, että henkisen työn tuloksilla, taiteella, tieteellä, keksinnöillä ym. informaatiolla, on yhä merkittävämpi osuus tuotannon kokonaisarvosta. Mitä enemmän joku omistaa yksinoikeuksia arvokkaiden informaatioiden käyttöön, sitä voimakkaammin hän hallitsee taloutta. Patentti- ja tekijänoikeudet ovat jo nykyisin erittäin valtaa ja varallisuutta keskittäviä, ja ellei muutosta tule, niiden tuoma valta keskittyy edelleen.

Erikoisia patentti- ja tekijänoikeudet ovat siinä mielessä, että siitä huolimatta, että ne keskittävät vaurautta harvoille, ne ovat yhteiskunnan, siis tavallisten kansalaisten säätämiä ja ylläpitämiä. Toisaalta, niinhän olivat Neuvostoliiton kommunistisen puolueenkin valtaoikeudet tavallisten sosialistien kannattamia – kunnes järjestelmä romahti ja kansalaiset huomasivat, että heidän hyväuskoisuuttaan vain käytettiin hyväksi.

Aitoon markkinatalouteen siirtyminen ei siten vaadi tässä asiassa muuta kuin patentti- ja tekijänoikeussäädöksistä luopumista. Silti kysymys siitä, miten informaation tuottaminen rahoitetaan ilman kaupattavia yksinoikeuksia, on ratkaistava.

Kuten monessa muussakin tapauksessa, se sama tekninen kehitysaskel, joka ongelman on aiheuttanut, tarjoaa mahdollisuuden myös sen ratkaisemiseen. Internet. Kaikkea biteiksi muutettavaa, helposti monistettavaa ja jaeltavaa informaatiota voidaan myydä internetissä seuraavalla tavalla.

Tekijä esittelee teoksensa haluamallaan tavalla, vaikkapa näyttein, tähän tarkoitukseen luodulla sivustolla. Hän laittaa näyttöön sen kokonaishinnan, jonka hän teoksesta vaatii, ja sen aikamäärän, jonka kuluessa hän edellyttää kaupan tapahtuvan. Näihin tietoihin jokainen internetin käyttäjä pääsee käsiksi tarkoitukseen sopivan hakusysteemin kautta. Sitten jokainen, yksilö taikka ryhmä, joka haluaa teoksen omaan ja muiden käyttöön, sitoutuu maksamaan siitä sen summan, jonka arvoisena hän haluaan pitää. Maksu voi olla suuri tai pieni. Niiden keräytyminen näkyy ruudulla ja kun vaadittu summa täyttyy, maksut siirretään ostajien tileiltä tekijän tilille ja teos avautuu kaikkien käyttöön. Ellei summa täyty määräaikaan mennessä, tekijä voi hyväksyä jo syntyneen summan tai hän voi luopua kaupasta.

Edellä esitetyllä kaupankäyntitavalla on joukko erityisiä ominaisuuksia verrattuna henkisten teosten kapitalistiseen kaupankäyntiin.

1) Se on aidosti markkinataloudellinen. Tekijä voi vapaasti päättää teoksensa hinnasta ja jokainen on vapaa osallistumaan teoksen hankintaan itse valitsemallaan summalla. Kauppa syntyy, jos myyjän ja ostajien toiveet kohtaavat. Mikään säätelijä tai oikeuksienhaltija ei tule väliin. Kaikkea, millä on arvoa kuluttajille, kannattaa tuottaa.

2) Se hyödyntää internetiä täysimääräisesti. Se ei edellytä internetin käytön rajoittamista yksinoikeuksien turvaamiseksi, piraattien ahdistelua eikä kovien pelottelurangaistuksien käyttöä niin kuin nykyisen kaupankäynnin ylläpitäminen.

3) Se muodostaa perustan myös teoksen saattamiselle fyysiseen muotoon, esimerkiksi kirjaksi. Kun teoksen bitit ovat vapaasti käytettävissä, ne ovat sitä myös kirjapainoille, joten ne voivat myydä kirjoja niitä haluaville vain painatuksen hinnalla. Tämä voidaan toteuttaa varsinaisen kaupankäynnin yhteydessä. Mukaan näyttöön tulee kirjanpainajan tai painajien tarjous: jos pokkarin tai kovakantisen tilaajia tulee se ja se määrä, kukin saa teoksesta kirjan siihen ja siihen hintaan. Ostajan ei tarvitse mainita kuin sen hinnan, jonka hän on valmis maksamaan.

4) Mainonnan osuus teoksen kaupittelussa vähenee, koska kenenkään muun kuin tekijän ei kannata teosta mainostaa. Se tarkoittaa sitä, että teokselle vieraiden vaikuttimien ohjaava merkitys niin tekijälle kuin kuluttajillekin heikkenee.

5) Sama kaupankäyntitapa sopii kaikille biteiksi saatettaville, kirjallisuudelle, musiikille, tietokoneohjelmille kuin myös televisio-ohjelmille ja elokuville. Kalliille teoksille, joille on suuri kuluttajakunta, löytyy myös suuri määrä ostajia.

6) Tämä kaupankäyntitapa tarjoaa mahdollisuuden myös ja erityisesti sellaiselle ostamiselle, jonka motiivina on yhteinen hyvä. Jos jokin teos arvioidaan yleishyödylliseksi, vaikkapa oppikirja, yhteiskunta voi ostaa sen kaikkien käyttöön. Myös yksityinen sponsorointi on mahdollista. Jos jokin teos on jonkun mielestä todella merkityksellinen, hän voi ostaa sen vaikka yksin kaikkien käyttöön. Ostajat voivat myös toimia nimillään: nämä henkilöt ovat pitäneet kyseisen teoksen julkaisemista merkittävänä tapauksena. Asiantuntijuuskin saa arvonsa.

7) Viimeiseksi ehkä tärkein ero kapitalistiseen kaupankäyntiin verrattuna: kaupankäyntitapa, jossa teos avautuu myös niiden käyttöön, jotka eivät siitä ole maksaneet, sopii anteliaille ja yhteistä hyvää arvostaville luonteille. Silloin myös sellaisen informaation kannattavuus lisääntyy, jonka arvo ei vähene siitä, että se tulee yhteiseksi.

Tekniikan kehityksen suunta

Merkittävin henkisen työn alue ja sen kehityksen kohde on tekniikka. Se tekninen edistys, joka on saattanut teollisen maailman nykyiseen vaiheeseen, on tavalla tai toisella tekniikkaan kohdistuvan henkisen työn tulosta. Se, mihin suuntaan tekninen kehitys etenee, riippuu siitä, mihin teknisiin ongelmiin henkistä työtä kohdistetaan, ja se puolestaan riippuu siitä, millaisiin ongelmiin kohdistuva työ on poliittisesti ja taloudellisesti kannattavinta. Se taas riippuu yhteiskunnan poliittisen ja taloudellisen järjestelmän muodostamista arvosuhteista.

Kaikkien teknisten laitteiden – kuten koko teollisuudenkin – tarkoituksena on tuottaa paljon jotain ihmisten arvioimaa hyötyä vähällä haitalla. Siten jokaisen teknisen laitteen taloudellisesti tunnusomainen ominaisuus on hyötysuhde: laitteen hyötysuhde on sitä parempi mitä enemmän hyötyä se tuottaa vähemmällä haitalla. Tekniikan kehittyminen on hyötysuhteen paranemista.

Kuitenkaan millään koneella ei ole yhteiskunnallisesti katsoen absoluuttisesti mitattavaa hyötysuhdetta, koska hyöty ja haitta ovat yhteiskunnallisista arvostuksista riippuvia asioita. Yhteiskunnalle merkityksellinen tekninen hyötysuhde on koneiden välinen suhteellinen käsite, jota voidaan käsitellä vain asettamalla jokin yleisesti ymmärrettävä tekninen hyöty kiinteäksi ja vertaamalla eri koneiden samanlaatuisia haittoja keskenään. Jos esimerkiksi hyötynä on päästä autolla eteenpäin sadan kilometrin tuntivauhtia ja haittana on polttoaineen kulutus, niin sellainen auto, joka täyttää vaatimuksen pienemmällä kulutuksella kuin toinen, on tässä suhteessa parempi ja tekniikaltaan kehittyneempi.

Käytännön koneille hyödyiksi ja haitoiksi katsottavat ominaisuudet riippuvat yhteiskunnan arvojärjestyksistä, jotka muodostuvat yhteiskunnan maailmankuvan perustalle kasvaneista poliittisen ja taloudellisen rakenteen sisältämistä arvosuhteista. Tässä kokonaisuudessa talousjärjestelmä voidaan tulkita menetelmäksi, joka mittaa kunkin koneen hyödyn sen suhteessa muiden koneiden hyötyihin ja ilmoittaa sen rahallisilla suhteilla niin, että ideologisesti ja poliittisesti katsoen samanarvoiset koneet ovat samanhintaisia.

Tekniikan hyötysuhdetta on mahdollista parantaa kahteen suuntaan: voidaan suurentaa hyötyä eli tuottoa tai voidaan pienentää haittaa eli kulutusta; kumpikin tapa parantaa sitä yhtä lailla. Se kumpaan suuntaan tekniikka kehittyy – suurempaan ja tuhlaavampaan vai pienempään ja säästävämpään – riippuu siitä, mihin ihmisten luovaa energiaa on kannattavaa ohjata, mikä taas riippuu siitä, millaista talousjärjestelmää noudatetaan.

Kapitalistisessa taloudessa, jossa tekniikkaa kehitetään pitkälti patentteja eli yksinoikeuksia hyödyntäen, yrityksen suuruus ja tuotannon määrä ovat erityisen arvokkaita, koska niillä voidaan ostaa lisää yksinoikeuksia. Siten koneiden ja laitteiden suuruuden kasvattaminen ja tuotannon lisääminen tulee merkittävämmäksi tekniikan kehitystä ohjaavaksi tekijäksi kuin tuotannon haittojen ja kulutuksen vähentäminen. Ajan myötä tämä aiheuttaa suuria ongelmia luonnon kestokyvylle ja siten myös ihmisten taloudelle.

Vielä selvemmin määrällisten hyötyjen korostaminen näkyy sosialistisessa tuotannossa, jossa tuottamisen yksinoikeus on vielä suuremman yksikön eli valtiovallan hallussa. Kun luonnollisten taloudellisten arvojen eli neutraalin hyötysuhteen lisäksi taloutta ohjaamassa on poliittisia arvoja, kapitalismia tai sosialismia, kehitys suuntautuu väistämättä taloudelliselta hyötysuhteeltaan liian tuottavaan ja valtavaan, liian aggressiiviseen tekniikkaan ja liian paljon luontoa kuluttavaan teollisuuteen.

Edellä on yksinkertainen ja riittävä selitys sille, miksi niin monesta yksilöstä tuntuu siltä, että tekniikka hallitsee ihmisiä eivätkä ihmiset sitä. Vika ei kuitenkaan ole itse tekniikassa tai sen liiallisessa kehityksessä eikä vika ole tekniikkaa kehittävissä eikä edes sitä käyttävissä ihmisissä, vaan vika on talousjärjestelmässä, joka antaa ylimääräistä taloudellista etua tuotannon suuruudelle ja tekniikan tehokkuudelle.

Ihmisten, jotka haluaisivat kaikkien käyttävän pienempää ja vähemmän kuluttavaa tekniikkaa, on ymmärrettävä, että kapitalistis-sosialististen tuotantosuhteiden sisällä se on mahdotonta. Muuten saatetaan joutua hyvin ristiriitaiseen ja kovaa tekniikkaa käyttävään tulevaisuuteen. Jokainen vähemmän kuluttavaan talouteen tähtäävä sosialistinen tai totalitaarinen ohjausyritys joutuu kilpailemaan nykyisen talouden kanssa, mutta sitä se ei voi voittaa ryhtymättä itse poliittisesti vahvempaan, sotaisempaan tekniikkaan. Ja jokainen taloudellinen ohjausyritys pienemmän tekniikan suuntaan häviää väistämättä kilpailun, ellei se itse kehitä nykyistä suurempaa tekniikkaa. Nykyisillä talouden säännöillä toimittaessa ollaan umpikujassa.

Vasta aito markkinatalous, jossa ei ole patenttioikeutta eikä muitakaan yksinoikeuksia, muuttaa tekniikan hyötysuhteen arvioinnin tasapainoiseksi, sillä se ei anna tuotannon hyödyllisyydelle mitään erityistä etua kulutuksen haitallisuuteen verrattuna. Siinä kummatkin “arvot” ovat tasavertaisia osapuolia sen mukaan, miten ihmiset ostajina, viime kädessä yksityisinä kuluttajina asioita arvioivat. Tällöin tekniikka olletikin kehittyy vähemmän niin kuluttajan kuin luonnon varoja kuluttavaan suuntaan. Kuluttajan etuhan on ensisijaisesti pienessä rahan kulumisessa, kun taas tuottajan etu on suuressa rahan tekemisessä. Siksi aidossa markkinataloudessa tekniikasta kehittyy nykyistä vähemmän luontoa ja ihmistä kuluttavaa, ihmisten hallitsemaa tekniikkaa eikä päinvastoin.

Yhteiskunnallinen säätely

Kapitalistisessa propagandassa pidetään kaikkea valtiovallan puuttumista talouteen sosialistisena tai kommunistisena toimena ja siten turmiollisena yhteiselle taloudelle. Tämä on valitettava väärinkäsitys jo siitäkin syystä, että kapitalistinenkin talous tarvitsee yhteiset, valtiovallan tai vielä laajemman poliittisen elimen luomat säännöt.

On huomattava, että poliittinen valta ja taloudellinen valta ovat kaikissa maissa hyvin läheisiä, osittain samoja. Vallanpitäjät ovat aina tarvinneet rahaa ja aseita taistellessaan toisaalta muita maita ja toisaalta omia vallankumouksellisia vastaan. Siten vallanpitäjät ovat omien etujensa vuoksi suosineet rahan, aseiden ja muiden hyödykkeiden tuottajia ja lainsäädännöllä hyväksyneet niille tiettyjä tuotantoa tukevia mutta aitoon markkinatalouteen kuulumattomia oikeuksia.

Näitä ovat mm. liikesalaisuusoikeus, pankinpito-oikeus, patentti- ja tekijänoikeudet ja oikeus osakeyhtiöön. Tällaista säätelyä, joka on alun perin tehty oman maan tuottajien eduksi muita vastaan, mutta joka on laajentunut myös kansainvälisten elimien kuten WTO suorittamaksi säätelyksi ja jota globaalilla tasolla perustellaan kasvuideologialla, voidaan sanoa kapitalistiseksi säätelyksi.

Kapitalistisen säätelyn eräänlainen äärimuoto on kommunistinen tai sosialistinen säätely, jossa tuotantovälineet ovat kokonaan tai osittain yhteiskunnan omistuksessa ja poliittinen valta säätelee niiden käyttöä erilaisin rajoituksin ja tuin. Tarkoituksena on ensiksi ylläpitää ja kasvattaa säätelijöiden valtaa, jotta he myöhemmin pystyisivät säätelemään taloutta myös yhteiseksi hyväksi.

Kun kapitalistinen säätely on tyypillistä kansanvaltaiselle järjestelmälle, niin täysin sosialistinen säätely voidaan toteuttaa vain diktatorisessa järjestelmässä. Käytännössä sosialistisella säätelyllä on erilaisia välimuotoja, joista USA ja Kiina ovat mielenkiintoisia esimerkkejä. Kummassakin politiikan ja talouden suhteet ovat harvinaisen läheiset. USA:ssa se on kapitalistisen talouden kehityksen tulos.

Poliitikkojen ja talousmiesten yhteiset edut ovat muokanneet järjestelmän sellaiseksi, että vain suurella rahalla pääsee poliittisesti merkittäviin virkoihin ja säätelemään taloutta, mikä näin ollen tapahtuu tietysti rikkaiden eduksi – eikä suunta helpolla muutu. Kiinassa kehitys on lähinnä talouden globalisaation seuraus. Pärjätäkseen kansainvälisessä kilpailussa Kiinan päättäjien on ollut edullista siirtää tuotantoa yksityiseen omistukseen ja kapitalistiseen hallintaan. Sen seurauksena rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on kasvanut ja kasvaa edelleen. Jotta järjestys säilyisi, köyhien mielenosoituksiin on puututtava kovalla, diktatorisella voimalla – eikä suunta helpolla muutu.

Kun tällaiset maat kilpailevat globaaleista markkinoista, kyse on sodankäyntiä muistuttavasta kehityskulusta, joka alkaa kummaltakin puolelta hyvin aikein; talouden on kasvettava ja markkina-alueita on laajennettava. Parhaiden tuottajien on voitettava, jotta hyvää riittäisi kaikille. Kansainvälisen kilpailun kiristyessä on jokaisen maan tehokkaimpia tuottajia kuitenkin tuettava yhä voimakkaammin ja vähempiarvoiset jätettävä oman onnensa nojaan. Kunnes yhdessä huomataan, että näin tuhoutuu liialti yhteistä hyvinvointia eivätkä huiputkaan voi rikastua ilman alempien menestystä.

Kolmas taloudellisen säätelyn muoto on sosiaalinen säätely. Sen tarkoituksena on pitää yllä yhteiskunnallista yhtenäisyyttä huolehtimalla myös niiden terveydestä, opetuksesta ja muusta hyvinvoinnista, joilla ei ole siihen itsellä varoja. Toisin sanoen sosiaalisella säätelyllä otetaan alas ja kaikkien käyttöön sitä varallisuutta, jota kapitalistis-sosialistinen järjestelmä tuottaa työtätekeville ja kuljettaa ylös harvojen haltuun.

Kapitalistisen talouden globalisoitumisen myötä mahdollisuudet sosiaaliseen säätelyyn ovat kuitenkin viime aikoina olennaisesti heikentyneet. Samalla kun sosiaalisen säätelyn tarve on kehittyneissä maissa lisääntynyt mm. väestön vanhetessa ja sairaskulujen kasvaessa, kansainvälisen kilpailun paine on estänyt tuotannon verotuksen kasvattamista. Seurauksena on ollut monessa maassa julkisen velan voimakas kasvu, jonka kohtalosta ei tätä kirjoitettaessa vielä tiedetä muuta kuin että hyvältä se ei näytä.

Edellisen perusteella on selvää, ettei sosialistisen säätelyn lisääminen voi olla ratkaisu kapitalistisen talouden tasapainottamiseksi.

Yhteiskunta puuttuu kaupankäyntiin ja siis talouteen kuitenkin vielä neljännelläkin tavalla. Sitä ei kuitenkaan voida pitää säätelynä siinä mielessä, että se tähtäisi jonkin tuotannon tai ihmisryhmän erityiseen menestykseen. Tarkoituksena on luoda säännöt tasapuoliselle ja reilulle kaupanteolle. Laskut on maksettava. Ei saa varastaa toisen omaa. Korruptio on kiellettyä. Ei saa kiristää eikä pettää.

Kaupan on oltava aidon vapaaehtoinen kummallekin osapuolelle. Tätä lainsäädäntöä ei ole luotu kasvattamaan taloutta eikä puolustamaan kenenkään etuja vaan se on luotu suojelemaan kansalaisia toisten kansalaisten vallankäytöltä. Se koskee yhtälailla jokaista. Tällä lainsäädännöllä rakennetaan yhteistä luottamusta, joka pitkän päälle on menestyvän talouden ehto. Se määrittelee myös aidon markkinatalouden.

Kapitalistista kasautumista ei siis kannata purkaa sosialistisella säätelyllä. Tällöin vain aiheutetaan sosialistista kasautumista, joka johtaa vielä huonompaan talouden hyötysuhteeseen. Sitä täytyy purkaa purkamalla ensin kapitalistista säätelyä, ja siltä osin kuin se ei riitä luomaan hyvinvoivaa yhteisöä, on käytettävä sosiaalisia projekteja ja tulonsiirtoja, jotka tarjoavat samat edut jokaiselle yhteiskunnan jäsenelle.

Verotuksen perusteista

Taloudessa, jossa valtiovalta ei omista merkittävissä määrin tuotantoa eikä voi sitä myymällä rahoittaa sosiaalisia menojaan, järjestyksenpitoa, yleistä terveydenhoitoa, koulutusta jne., ne rahoitetaan verojen kannolla. Kapitalistis-sosialistisessa taloudessa verotusta käytetään myös talouden ohjaamiseen kohdentamalla verotus eri painolla erilaisiin kohteisiin. Tarkoituksena on tasata kapitalismin synnyttämää eriarvoisuutta, ohjata kulutusta parempaan suuntaan ja kannustaa ihmisiä tuotannon tehostamiseen.

Kun rikkaat rikastuvat sitä enemmän mitä suurempia tuloja he saavat, kansalaisia verotetaan progressiivisesti eli heidän tuloistaan otetaan veroja sitä suurempi osa mitä suurempia tulot ovat. Kun omaisuuden määrästä on etua uutta omaisuutta hankittaessa, myös omaisuutta on verotettu. Kun varallisuuden kasautuminen voi jatkua sukupolvesta toiseen, tätä kasautumista on estetty tekemällä myös perintö verolliseksi. Joistakin syistä myös joitakin kaupantekotapoja voidaan verottaa.

Kulutuskäyttäytymistä ohjataan verottamalla yleishaitallista tuotantoa, tupakkaa, alkoholia, sokeria tms. kutakin eri prosentein. Myös energian ja kasvihuonekaasujen tuotantoa voidaan verottaa ja eri tavoin tuotettua energiaa eri paljon. Auto- ja polttoaineverojenkin toivotaan ohjaavan kulutusta vähemmän haitalliseen suuntaan.

Toisaalta yleishyödylliset yhteisöt kuten uskonnolliset, poliittiset ja sivistykselliset yhdistykset sekä säätiöt ovat pitkälti verovapaita.

Nykyisin tärkein vero-ohjaus kohdistuu kuitenkin tuotannon suosimiseen kulutukseen nähden, jotta talous kasvaisi ja hyvinvointivaltiota voitaisiin pitää yllä. Kun taloudellista tuotantoa harjoittavat yhtiöt ovat tehokkaampia tuottajia kuin yksityiset työläiset, yhtiöitä verotetaan eri tavalla kuin työläisiä, mutta myös eri yhtiömuotoja verotetaan eri periaattein. Erilaisia henkilökohtaisia omistuksia verotetaan eri tavoin. Verotuksessa poistettavien kulujen lista on loppumaton.

Kaikessa verotuksen sekavuudessa suuri linja on kuitenkin se, että sosiaalisista syistä otetaan rikkailta ja annetaan kaikille, mutta taloudellisista syistä otetaan kaikilta ja annetaan rikkaille – hehän omistavat tuotantovälineet ja tuotannon tukeminen tukee tietysti samalla tuotantovälineiden omistajia. Näistä ristiriitaisista tavoitteista johtuen kapitalistis-sosialistisen yhteiskunnan verotus muodostaa erilaisten verojen tilkkutäkin ja yhä monimutkaisemman byrokratian.

Verottajan puoleinen byrokratiakaan ei ole ilmaista mutta vielä suuremmat kustannukset yhteiskunnalle aiheutuu verotettavien puolelta, kun he yrittävät minimoida veronsa. Verosuunnittelu vaatii työtä ja energiaa ja johtaa sellaisiin yrityksiin ja tekoihin, joilla ei ole muuta taloudellista perustetta kuin verojen välttäminen. Oman lukunsa tässä muodostaa erilaisten yritysjärjestelyiden ja veroparatiisien käyttö.

Tuotannon verotus

Talouden tasapainon kannalta keskeinen nykyisen verojärjestelmän vinoutuma on se, että tuotannollista toimintaa verotetaan keveämmin kuin kulutuksellista toimintaa. Periaatteenahan on, että tuottaja voi vähentää tuotantovälineiden kustannukset verotuksessa, mutta kuluttaja ei voi vähentää kulutustavaroiden hintoja – tietenkään. Perusteena kyseisille poistoille on kasvuideologia ja tarkoituksena on ohjata ihmisten varoja enemmän tehtaisiin, koneisiin ja mainoksiin kuin niihin tuotteisiin, joita tehtaissa tehdään. Kun kyseessä on globaali käytäntö, kasvusta tulee kilpailutekijä ja sen seurauksena tuotantovälineitä tuotetaan globaalilla tasolla liikaa siihen nähden, mitä niiden tuotteita saadaan kaupaksi. Tuotannollinen ylikapasiteetti johtaa sitten alityöllisyyteen ja alikulutukseen.

Tämä johtaa jälkisosialistiseen köyhyyteen, joka ei johdu siitä, etteikö maailmassa olisi olemassa riittävästi koneita ja työläisiä, jotka rakentaisivat ihmisille toimeentuloa – käyttämättömiä tehtaita, koneita ja ihmisiä ruostuu vähän joka puolella – vaan siitä, ettei näiden koneiden ja ihmisten työllistäminen ole kasvua painottavien kannattavuussuhteiden mukaan edullista. Kasvun ja tuotannon suosiminen kulutuksen kustannuksella johtaa vähitellen paitsi tuotannollisten yritysten niin erityisesti sitä rahoittavan finanssisektorin ylikasvuun ja sen seurauksena velkakriiseihin, jotka johtavat yhä useampien tehtaiden sulkemiseen.

Verotuksen osuus tässä kehityksessä kulminoituu nimenomaan siihen ladattuun kasvuideologiaan ja erilaiseen tuotannon ja kulutuksen kohteluun. Niin kauan kuin tällä tiellä jatketaan, yhteiskunnan taloudellista tilannetta ei voida parantaa verotuksen keinoin. Jos kasvua subventoivaa verotusta lisätään ja monimutkaistetaan, lisääntyvät sosialistisen ohjauksen haitat, ja jos sitä kevennetään ja yksinkertaistetaan, lisääntyvät kapitalistisen mekanismin aiheuttamat ongelmat.

Verotuksen on perustuttava tuotannon ja kulutuksen samanarvoisuuteen. Näin tehdään aidossa markkinataloudessa, jossa tuotantoa ja kulutusta käsitellään toiminnallisina käsitteinä, tuottamisena ja kulumisena – tuotteiden kuluminen ei edellytä niiden kuluttamista, tuotteet kuluvat, ruostuvat ja ränsistyvät myös itsestään.

Eihän oikeasti ole olemassa erikseen tuotannollista kulutusta ja kulutuksellista kulutusta vaan kaikki kulutus on periaatteessa samanarvoista taloudellisen hyödyn kulumista. Kutomakoneiden kuluminen on samalla tavalla taloudellista arvoa ja siten myös luontoa kuluttavaa kuin paitojenkin kuluminen. Ei myöskään ole olemassa tuotannollista tuotantoa ja kulutuksellista tuotantoa vaan kaikki tuotanto on periaatteessa samanarvoista taloudellisten hyötyjen tuottamista. Kutomakoneilla tuottaminen on samalla tavalla hyödyllistä kuin paidoillakin tuottaminen: kutomakoneet ovat hyödyllisiä, koska niillä voidaan tehdä muun muassa paitoja, ja paidat ovat hyödyllisiä, koska muiden muassa kutomakoneiden valmistajat tarvitsevat niitä työnsä suorittamiseen. Kun yksilö kuluttaa asuntoa, paitoja ja ruokaa ja tekee niiden avulla myytävää työtä, se on tuotantoa niin kuin sekin, että yritys kuluttaa tehdasta, koneita ja energiaa ja tekee niiden avulla myytäviä tuotteita. Tuotannon ja kulutuksen käsitteet ovat samat, ero on vain mittakaavassa.

Tästä syystä aidossa markkinataloudessa tuotannolliselle kulutukselle ei anneta mitään erityistä arvoa kulutukselliseen kulutukseen nähden, mikä merkitsee muun muassa sitä, että mitkään niin sanotut tuotannolliset kulut eivät ole verotuksessa vähennyskelpoisia. Tehtaista joudutaan maksamaan täysi hinta aivan niin kuin asunnoistakin, koneista niin kuin paidoistakin ja energiasta niin kuin ruoastakin. Eivät myöskään mitkään lainojen korot ole verotuksessa vähennyskelpoisia.

Koska aidossa markkinataloudessa verotuksella ei ohjata varoja sen enempää tuotantoon kuin kulutukseen vaan tuottavat ja kuluttavat yksilöt saavat itse päättää, mihin kulloinkin on edullisinta sijoittaa varansa, talouden kehitys on tasapainoista. Tuotanto ja kulutus, osto ja myynti löytävät toisensa pienemmin heilahteluin ja vähäisemmin yleiskuluin. Kapitalistis-sosialistiseen talouteen verrattuna tästä seuraa paitsi yksityisten ihmisten parempi hyvinvointi niin myös yhteiskunnan parempi taloudellinen kilpailukyky. Toisin sanoen, jos riittävän laaja yhteisö, esimerkiksi EU, muuttaa verotustaan tälle pohjalle, sen talouden kilpailukyky paranee muiden maiden talouksiin verrattuna – edellyttäen tosin veroparatiisien tms. käytön estämisen, missä tarkoituksessa markkinatietojen julkisuus on välttämätöntä.

Tätä teoreettista kantaa on pidettävä vahvana, vaikka ensin näyttäisikin siltä, että yritystoiminnan edellytykset heikkenisivät kestämättömiksi, jos tuotantovälineet laitettaisiin verolle. Mahdollisia menetyksiä kompensoi se, että olemassa olevien tuotantovälineiden käyttöaste paranee ja sekä verotuksellisista että kilpailullisista syistä tehdyt investoinnit vähenevät.

On huomattava, että yhteisössä toisten voittamiseen käytetyt varat ovat yhteisölle turhaa kulutusta silloin, kun niitä käytetään muiden toimintaedellytyksien heikentämiseen eikä oman tuotannon parantamiseen. Yritysten kilpailukyvyt ovat suhteellisia eivätkä ne riipu yleisestä tuotantovälineiden verotuksesta: jotkut yritykset ovat aina kilpailuky-kyisempiä kuin toiset olipa järjestelmä millainen tahansa. Sen sijaan se, että myös tuotantovälineitä ja niiden kulumista verotetaan, muuttaa erilaisten yritysten kilpailukykyjä siten, että tuotantonsa arvoon nähden vähän tehtaita, koneita ja energiaa eli luontoa kuluttavien yritysten kilpailukyky paranee niihin nähden, jotka kuluttavat enemmän luonnonvaroja. Jos tässä veromuutoksessa jokin osa tuotantoa menettää kannattavuuttaan ja se joudutaan lopettamaan, niin se on luontoa eniten kuluttava osa.

Sama kilpailukyvyn säilyminen pätee myös, vaikka verrataan tällä tavalla verotetun yhteiskunnan yritysten yhteistä kilpailukykyä muiden yhteiskuntien yrityksiin. Se johtuu siitä, että kansainvälistä kilpailua ei käydä globaalissakaan taloudessa vain yksityisten yritysten vaan myös kansantalouksien välillä. Tilanne on vastaava kuin yksityisten yritysten välisessä kilpailussa. Sitäkään kilpailua ei käydä vain yritysten tuotanto-osastojen välillä vaan yritykset joutuvat hinnoittelemaan tuotteisiinsa myös kaikki yleiskustannuksensa. Vastaavasti, vaikka kansainvälistä kilpailua käydään yritysten tuotannoilla, ne joutuvat aina ottamaan hintoihinsa myös sen yhteiskunnan yleiskustannuksia, jonka voimavaroja he käyttävät. Jos yleiskustannukset pysyvät yhtä suurina, ei sillä ole merkitystä, kuinka yritykset ne maksavat. Ellei sitä tehdä laitteisiin, energiaan ja mainoksiin käytettyjä varoja verottamalla, ne otetaan muina veroina tai suurempina palkkoina – jotta palkansaajilla on varaa maksaa nämä verot.

Yhteiskunnan yleiskustannusten määrään verotuksellakin on toki oma merkityksensä. Mitä yksinkertaisempaa ja selvempää verotus on, sitä vähemmän se sitoo yhteisiä voimavaroja. Myös tästä syystä verotuksen poistojärjestelmästä luopuminen on edullista.

Toinen tasapainoisen verotuksen perusta on se, että mahdollisten haittaverojen lisäksi vain tuloja verotetaan. Omaisuuden ja kulutuksen verottaminen monimutkaistaa taloutta ja vääristää markkinoita, koska kaikki kulutus ja omaisuus perustuu joka tapauksessa tulojen hankkimiseen. Koska omaisuutta ja kulutusta hankitaan vain tuloilla, myös ne tulevat verotetuiksi tuloveroilla.

Kolmas mahdollisimman markkinataloudellisen verotuksen periaate on se, että verotuksen on oltava tasapuolinen yksilöiden välillä riippumatta siitä, millaisissa yhteisöissä tulot ovat muodostuneet, mistä töistä tulot on saatu tai minkä kokoisia tulot ovat. Käytännössä se merkitsee jokaiselle tulolle ja jokaiselle henkilölle samaa prosentuaalista tuloveroa. Se otetaan jokaisesta yksilön aikaansaamasta rahalla mitatusta taloudellisen hyödykkeen arvon noususta: palkasta, välityspalkkiosta, myyntivoitosta ja muista sellaisista.

Edellinen koskee vain verotuksen suoritustapaa. Kerättävän veron kokonaismäärästä ja sen käytöstä päätetään poliittisesti, mieluimmin aidon demokraattisella menetelmällä, kuten kirja toisessa osassa on esitetty.

Yhtiöiden verotus

Yksilöitä tasapuolisesti kohtelevassa verotuksessa yritysten verotus on tehtävä aivan eri periaatteella kuin nykyisin. Yritys on ymmärrettävä omistajiensa työkaluksi, jonka avulla saatu tulo on heidän yksityistä tuloaan siinä suhteessa kuin he yrityksen omistavat. Tästä tulosta omistajia verotetaan yksityisesti ja ilman vähennyksiä niin kuin työntekijöitä verotetaan heidän palkoistaan.

Työsuhteen voidaan tällöin ymmärtää muodostuvan kahdella eri tavalla. Jos yrityksen omistajat pitävät hallintavallan tällä tavalla ymmärrettyyn työkaluunsa, työläisten työ on taloudellinen hyödyke, jonka yrityksen omistajat joutuvat ostamaan henkilökohtaisilla varoillaan kuten he joutuvat ostamaan kulutustavaransakin. Silloin myös yrityksen tulot ja menot ovat heidän yksityisiä saamisiaan ja kulujaan, joiden yhteisestä käytöstä he päättävät kirjan toisessa osassa esitetyllä poliittisella menettelyllä.

Työsuhde voidaan ymmärtää myös yrityksen eli työkalun vuokraamisena työntekijöille, jolloin työntekijät maksavat siitä markkinahinnan mukaista vuokraa, tavallaan osinkoa, josta omistajat maksavat veronsa, mutta samalla työntekijöillä on yrityksen toimintaan päätäntäoikeus ja he jakavat yrityksen tulot ja menot keskenään ja muodostavat niistä omat palkkansa, joista maksavat veronsa.

On huomattava, että kummassakaan tapauksessa yritys ei maksa veroja. Aidon markkinataloudellisessa rakenteessa yritykset muodostuvat yksityisistä ihmisistä ja yritysten tulot ja menot jakautuvat omistussuhteisesti yksityisten ihmisten tuloiksi ja menoiksi, joista kaikki tulot ovat verotettavia. Verotuksessa vähennettäviä ovat vain raaka-aineet, puolivalmisteet ja kehitettävät tuotteet, joiden arvonnoususta tulot muodostuvat.

Näiden erilaisten mutta taloudellisesi samanarvoisten rakenteiden voidaan antaa kilpailla keskenään, jolloin on todennäköistä, että sellaiset yritykset, joiden tuotantovälineitä työntekijät itse hallitsevat, osoittautuvat aikaa myöden kilpailukykyisemmiksi, koska niissä työntekijöillä on välittömin yhteys tuotantoon.

Kun niin tapahtuu, aidossa markkinataloudessa edetään tavallaan itsestään siihen riistosta vapautumisen suuntaan, johon kommunismi on väkisin mutta heikoin tuloksin pyrkinyt. Toisaalta näin edetään myös siihen suuntaan, johon kapitalistinen ideologia on väittänyt pyrkivänsä: yksityisen yrittäjyyden ja vastuullisuuden lisääntymiseen.

Kollektiivisen omistuksen haitat

Pitkälle kehittyneessä kapitalistisessa järjestelmässä omistus kehittyy kollektiiviseksi omistussuhteiden omistukseksi. Pankit, vakuutuslaitokset ja muut suuryhtiöt saattavat olla kymmenien tuhansien yksityisten omistajien omistuksessa, minkä lisäksi ne omistavat toisiaan ristiin rastiin niin, että omistuksista muodostuu poliittistaloudellisten valtasuhteiden verkko, jossa valta ja vauraus keskittyvät tärkeimmissä solmukohdissa muutamille harvoille henkilöille. Näinsyntyvä epätasa-arvo rapauttaa yhteisön yhtenäisyyttä ja aikaansaa sosiaalisia ongelmia.

Sosialistinen ratkaisu ongelmaan on vanha ja tunnettu. Sosialistisesti ajatellaan, että koska vallan keskittyminen harvoihin yksityisiin käsiin johtaa suuryrityksissä sellaisten taloudellisten päätösten tekoon, joissa ei oteta huomioon koko yhteiskunnan etuja, niin tilannetta voidaan parantaa ottamalla yrityksiä yhteiskunnan omistukseen tai ainakin sijoittamalla yritysten päättäviin elimiin yhteiskunnan tai työläisten edustajia.
Koska tämä ratkaisumalli ei kuitenkaan tuo tilanteeseen oleellista rakenteellista muutosta – sehän pyrkii vain korvaamaan kapitalistisesti muodostuneiden solmukohtien haltijat sosialistisesti muodostuneiden solmukohtien haltijoilla –, se ei johda tavallisten ihmisten kannalta sen parempaan tulokseen. Sosialistisen teorian ja käytännön ristiriita johtuu siitä, että sosialismin teoria perustuu vanhaan maailmankuvaan, jossa oikea tieto tiedetään ylhäältä. Sen mukaan ihmiset voidaan jakaa ylhäältä päin hyviin ja huonoihin.

Koska poliittinen valta on taloudellista valtaa ylempi valta, oletetaan, että poliittisen järjestelmän kautta valiutuneet henkilöt osaavat tehdä yhteiskunnallisesti “parempia” taloudellisia päätöksiä kuin taloudellisen järjestelmän kautta valiutuneet henkilöt. Käytännössä asia on kuitenkin päinvastoin: taloudellinenkin tieto kasvaa alhaalta. Kaikki tuotantoa ja kulutusta koskeva yhteiskunnan tms. toimesta kerättävä tieto on kuitenkin oltava vapaasti kaikkien hyödynnettävissä. Silloin parhaita talousasiantuntijoita ovat kuluttajat, sitten muut talouselämässä toimivat, sitten poliitikot ja heikoimmat tulokset saadaan, jos uskonnon ja ideologian johtajat määräävät käytännön taloudenhoidosta.

Yritysten taloudelliset kannattavuudet ja kilpailukyvyt riippuvat käytännössä hyvin samanlaisista, yksinkertaisista asioista: kustannuksia on saatava alas ja tuotteista on saatava myyvempiä. Taloudelliset päätökset on tehtävä näiden reunaehtojen sisällä, olivatpa päättäjät keitä tahansa. Jos yrityksen johtoon tai omistukseen valitaan päättäjät poliittisesti, myös heidän on noudatettava näitä ehtoja. Jos he tekevät taloudellisesti epäedullisen – vaikkakin poliittisesti tarkoituksenmukaisen – päätöksen esimerkiksi jonkin suuren yhtiön työpaikkojen säilyttämiseksi, päätöksen on sisällettävä taloudellista tukea tälle yritykselle. Tukea ei kuitenkaan voida ottaa ilmasta, vaan sen joutuvat muut työtätekevät maksamaan. Taloudellisen kentän muiden yksikköjen kannattavuus heikkenee ja talouden reuna-alueella poliittisesti vähemmän arvokkaiden yksikköjen kannattavuus heikkenee. Siellä työläisiä ajautuu työttömiksi.

Poliittisesti mitaten sata järjestäytynyttä työläistä on arvokkaampi kohde kuin kaksi sataa järjestymätöntä. Mitä suurten yritysten kohdalla voitetaan, se pienten ihmisten kohdalla hävitään, mutta yhdessä menetetään säätelyn vaatiman poliittisten toimenpiteiden sarjan aiheuttama kulutus, johon kuuluu myös yksittäisten työttömien hoito.

Yritysten nykyisenlaisesta yksityisomistuksesta johtuvien ongelmien ratkaisu on aivan päinvastaisessa suunnassa kuin sosialismi. Ongelmat johtuvat siitä, että yritysten kapitalistinenkin omistusmuoto on liian poliittinen, kollektiivinen. Parannusta tähän ei saada kuin muuttamalla yritysten omistusmuoto todelliseksi yksityisomistukseksi, jossa ei omisteta omistussuhteita. Aidossa markkinataloudessa omistajiksi ja päättäjiksi valikoituvat automaattisesti ne, jotka osaavat hoitaa työnsä kuluttajien (ja luonnon) näkökulmasta katsottuna edullisimmin.

Kuluttajansuoja

Koska kapitalistinen järjestelmä perustuu tuottajien valtaan kuluttajiin nähden, se aiheuttaa tuotantoa, joka jollain tavalla ilmentää tätä valtasuhdetta. Markkinoille tulee sellaisia tuotteita, joiden tuotanto on edullista niiden tuottajille, mutta joiden käyttö ei ole hyödyksi niiden käyttäjille.

Tähän asiaan liittyvien epäkohtien poistamiseksi eli kuluttajien suojelemiseksi on ollut tapana säätää erilaisia tuotantoon kohdistuvia rajoituksia. Jos esimerkiksi jotain tuotantoa pidetään yleisesti epäedullisena kuten tupakkaa tai alkoholia, sen tuotantoa verotetaan, niin että nämä tuotteet tulevat kalliimmiksi. Vastaavasti, jos jotain tuotantoa pidetään yleisesti edullisena kuten tieteitä tai taiteita, sen edistämiseen ohjataan verovaroja.

Tuotannon eri haaroihin kohdistuvan ohjauksen lisäksi erilaisten tuotteiden ominaisuuksille voidaan kohdistaa erilaisia vaatimuksia. Tavallisen kuluttajan lähes jokaisen päivittäin käyttämän tuotteen laatua ja samalla siihen liittyvää kulutusta säädellään jatkuvasti. Asumista, autoilua, syömistä ja niin edelleen ohjataan kuluttajille parhaaksi, mutta ylhäältä päin ja periaatteessa kuluttajien omaa valinnanvapautta loukaten. Kapitalistisessa järjestelmässä se on tietysti välttämätöntäkin, koska siinä tuotanto tapahtuu tuottajien ehdoilla.

Kapitalismissa tuotteet voidaan paketoida yksiköiksi, jotka sisältävät sekä kuluttajien haluamaa että heille haitallista tuotetta. Esimerkkinä tällaisesta paketoidusta kaupasta on tuote ja sen mainos. Jokaisen ostajan on kustannettava osuutensa tuotteen mainoksesta halusipa hän sitä tai ei ja sen tehdessään hän ostaa myös aikakauslehtiä, televisio-ohjelmia ynnä muuta, jolloin hän samalla tukee näitä välineitä ja niiden mukanaan tuomaa elämäntapaa, mikä taas merkitsee – psykologisten mekanismien kautta – tarvetta lisäkulutukseen. Tuotannon ja kaupan yhteisenä etuna on suuntautua ominaisuuksiltaan riippuvuutta aiheuttavaan tuotantoon ja kaupankäyntiin.

Tällä tavalla kapitalismiin periaatteellisesti kuuluva mahdollisuus myydä tuotteita muustakin kuin taloudellisesta hinnasta ja paketoida tuotteet sisältämään muitakin kuin taloudellisia arvoja toteutuu käytännössä koko elämisen laatuun vaikuttavana, kulutuksen kasvua lisäävänä yleisenä ilmapiirinä, jota myös kaupallistumiseksi on kutsuttu.

Kun kaikki kaupallisesti edulliset tuotteet eivät ole kuluttajille pitkällä tähtäimellä eduksi, tilanne pyritään korjaamaan tuottamista ja kuluttamista koskevilla säädöksillä. Katsotaan, että yhteisesti eli poliittisesti tiedetään paremmin kuin yksityisesti, mikä on ihmisille hyväksi ja mikä huonoksi. Tästä aiheutuu se, että sekä tietoa että vastuuta siirtyy yksilöiltä yhteiskunnan päättäjille eli poliittiselle rakenteelle. Poliittisesta vallasta tulee entistä ”tietävämpää” ja vastuutaan korostavampaa ja kuluttajista tulee entistä tietämättömämpiä ja vastuuta tuntemattomampia.

Kapitalistisen ohjauksen lisäksi saadaan sosialistinen ohjaus, joka on vain osittain erisuuntainen kuin kapitalistinen ohjaus. Kaupallisuus säilyy, mutta sen lisäksi saadaan holhoavuus. Kun nämä vaikutussuhteet lasketaan yhteen, saadaan nykyiset kapitalistis-sosialistiset arvosuhteet, joiden mukaan on edullista ja välttämätöntä, että ihmiset kuluttavat paljon ja sääntöjen mukaan – tosin tietämättöminä ja vastuuttomina. Tämä on pitkälti nykyisen kulutuksen kuva, jossa kuluttajat eivät niinkään kuluta omien tarpeidensa kuin ulkoa annettujen vaatimusten ja ohjeiden mukaan. Niinpä kuluttaminen ei tuota aitoa tyydytystä ja täyttymystä vaan sitä halutaan aina vaan enemmän ja enemmän.

Aidossa markkinataloudessa ei kehity kuluttajille epäedullista tuotantoa, koska siinä tuotanto rakentuu jo alkujaan kuluttajien etujen mukaan. Taloudessa, jossa tuotteet on myytävä sellaisenaan pelkkinä taloudellisina hyödykkeinä ja jossa mainostaminen ja muu kaupallisuutta voimistava toiminta on suhteellisesti yhtä kallista kuin tuotteiden käyttäminenkin, talouden kenttään ei muodostu “kaupallistumisvoimaa”. Tästä syystä se ei tarvitse myöskään siinä määrin “holhoavuusvoimaa” kuin kapitalistinen talous. Oman kokemisen kautta saadun kuluttamistietouden lisäksi jokaisella on tietysti oltava vapaa pääsy kaikkeen tuotantoa ja tuotteita käsittelevään julkiseen tietoon.

Tuottajuus on hyötyä tuottavaa suhdetta luontoon ja tuotantovälineisiin: tuottajien valta ja vastuu rajoittuvat heidän oikeuteensa ja osaamiseensa tuottaa mahdollisimman hyviä taloudellisia hyödykkeitä. Kuluttajuus on kuluttavaa suhdetta luontoon ja tuotantovälineisiin: kuluttajien valta on ostaa niitä tuotteita, joita he haluavat, keiltä he haluavat, ja heillä on myös vastuu tuotteiden käytöstä ja niiden kulumisesta. Koska teolliset tuottajat ovat myös tuotantovälineidensä kuluttajia, kulutuksen suorittama ohjaus toteutuu koko kentän laajuudella. Tuotteiden hinta tulee sitä korkeammaksi, mitä kuluttavampia ne ovat, ymmärrettiinpä kulumisella tuotteiden, niiden kuluttajien tai luonnon kulumista.

Työn arvo

Eräs asia, johon kuluttajien järjestelmässä suhtaudutaan aivan eri tavalla kuin kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä, on työ.

Kapitalistinen arvojen suhteutus korostaa sen talouspoliittisen, laajenemaan pyrkivän komponentin takia kasvavan tuotannon merkitystä. Sen mukaan arvokasta työtä on se, että tuotantolaitoksessa valmistetaan tuotteita, myydään niitä kuluttajille, vallataan markkinoita muilta valmistajilta, puolustetaan tuotantoa tarvittaessa väkivalloin ja markkinoiden tukkeutuessa hävitetään vanhaa tuotantoa, jotta voitaisiin tuottaa uutta.

Sosialistinen arvottaminen tuo tähän sen lisän, että arvokasta työtä on myös kaikki yhteiskunnallinen ohjaus: hyvää on se, että määrätään yhteisistä taloudellisista asioista, kootaan ihmisiä ryhmiin ajamaan hyviä asioita huonoja pyrkimyksiä vastaan ja ohjataan ja säädellään tuotantoa ja kulutusta poliittisesti.

Esitetyt asiat ovat kapitalistis-sosialistisessa arvostuksessa hyviä riippumatta niiden kohteista tai seurauksista. Tuotanto on arvokasta eli rahalla palkittavaa olipa se paitoja, aseita tai luontoa hävittävää myrkkyä, ja poliittisten etujen ajaminen on arvokasta, vaikka seurauksena olisi lakkoja, kansainvälistä terrorismia tai sotia.

Vastaavasti tuottamattomuus ja mihinkään poliittiseen ryhmään kuulumattomuus, työttömyys ja yksilöllisyys ovat nykyisellä tavalla järjestäytyneessä yhteiskunnassa huonoa ja vältettävää. Erityisen tuomittavaa on välinpitämättömyys kansakunnan taloudellisesta edusta eli kansainvälisestä kilpailukyvystä.

Aidossa markkinataloudessa töiden arvojärjestys on erilainen, koska siinä työtä arvioidaan pelkästään sen yleisen taloudellisen kannattavuuden, ei siis kilpailullisen kannattavuuden mukaan. Aidossa markkinataloudessa ei myöskään ole yrityskohtaisia eikä kansallisia etuja vaan ainoastaan yksilöllisiä etuja, joista koostuu kaikkien yhteinen etu. Hyödykkeiden tuottamisella ja niiden käyttöä koskevalla politikoinnilla ei ole sinänsä arvoa: ne ovat arvokkaita vain suhteessa kohteisiinsa ja seurauksiinsa. Tällä tavalla arvioituna sellainen työ on hyvää, joka tyydyttää kuluttajat vähällä kulutuksella, joka ei tuhoa luontoa ja joka vähentää poliittisen ohjailun tarvetta.

Yleisesti ottaen esimerkiksi työttömän laiskottelu, joka ei paljonkaan kuluta luonnonvaroja, on arvokkaampaa kuin ahkeran mainosmiehen työ, jonka tuloksia kuluttaja ei tarvitse, mutta jonka aiheuttama luonnon kuluminen on suurempaa. Samoin tavallisen kansalaisen poliittinen passiivisuus, joka ei lisää poliittisia kiistoja ja kulutusta, on arvokkaampaa kuin puoluepoliitikon tai työmarkkinaneuvottelijan työ, joka ei tuota muuta kuin suhteellisia etuja ja voimavarojen tuhlausta.

Rahallisten arvojen tulee suhteutua suoraan kuluttajien mittaavien taloudellisten kannattavuuksien mukaan. Silloin on selvää ja väistämätöntä, että esimerkiksi kenraalin ja työttömän töistä maksetut palkat lähenevät toisiaan ja lopulta yhtyvät. Vain taloudellisia hyötyjä rahalla palkitsevassa maailmassa ei sellaisella nykyisessä järjestelmässä hyvin arvokkaalla ominaisuudella kuin sodanjohtotaidolla tai sellaisella hyvin arvottomalla ominaisuudella kuin työttömyydellä ole sen enempää positiivista kuin negatiivistakaan arvoa, sillä näitä ominaisuuksia ei ole kuluttajien arvojärjestelmässä.

Kulttuurimme poliittisen laajenemisen ja sen fyysisen voiman kehittymisen kannalta katsoen vanhat kapitalistiset ja sosialistiset arvosuhteet ovat olleet tähän asti edullisia. Vanha poliittis-taloudellinen arvokenttä on toiminut tässä suhteessa aivan niin kuin vanha paavinuskon arvokenttä toimi aikanaan kehittämällä ja laajentamalla kulttuurimme uskonnollista puolta. Mutta kun kehitys etenee ja kohtaa rajat, joita pidemmälle ei enää voida kasvaa ja laajeta, vanhojen arvojen ajaminen johtaa umpikujaan ja uudet, matalammat arvojärjestelmät murtautuvat esiin. Kapitalismista syntyy aito markkinatalous aivan niin kuin paavinuskosta syntyi protestanttisuus.

Katolisessa kirkossa törmättiin ylikäymättömiin esteisiin 1500-luvulla, kun suunnilleen kaikki Rooman lähipiirin kansat oli käännytetty kristinuskoon, kun paavin yksinvaltaisen teologian kehittyminen oli ajautunut umpikujaan ja kun reunalla olevat ihmiset ajautuivat uskonnollisesti kestämättömään tilanteeseen, uskon oppien ja uskon käytännön ratkaisemattomiin ristiriitoihin. Silloin paavin oppijärjestelmä joutui antamaan periksi. Sen rinnalle syntyi protestanttisuus ja oppi tieteellisestä maailmanjärjestyksestä. Niiden edistäminen osoittautui myöhemmin kaikista kannattavimmaksi työksi – ainakin rahalla mitaten – vaikka aikanaan sen työn tekemisestä saattoi menettää henkensä.

Nykyisen, ylhäältä johdetusti kasvuun pyrkivän talouselämän voidaan ennustaa joutuvan samanlaiseen umpikujaan yhteiskuntien ja luonnon kestävyyden asettaessa rajat tuotannon kasvulle. Kun kapitalistis-sosialistiset talousteoriat eivät enää pysty selittämään käytännön talouden ongelmia ja kun nykyisten yhteiskuntien taloudellis-poliittisen valtapiirin reunalla ihmiset ajautuvat kestämättömään tilanteeseen, syntyy uutta. Tästä eteenpäin ei ole muuta mahdollisuutta kuin vanhojen totuuksien uudelleen arviointi, “taloustiedonpuhdistus” ja sitä seuraava käytännön rakenteiden muutos.

Tulevaisuuden kannalta mikään ei ole sen kannattavampaa työtä kuin näiden tavoitteiden edistäminen, vaikka tänään siitä ei kukaan mitään maksaisi.

Perustulo

Vaikka työttömyys ei ole työttömän kuluttajan näkökannalta välttämättä ongelma, taloudellisen toimeentulon puute on. Jokaisessa yhteiskunnassa on ihmisiä, jotka oman muutosprosessinsa, nuoruuden, vanhuuden tai sairauden, tai yhteiskunnallisen muutosprosessin, suhdannevaihtelujen, laman tai muun sellaisen takia ovat “työttömiä” eli eivät tuota omaksi toimeentulokseen vaihdettavia taloudellisia hyödykkeitä. Kuitenkin heidän olemassaolossaan on jotain sellaista, josta halutaan pitää kiinni ja sen vuoksi yhteiskunta antaa heille heidän toimeentulonsa yhteisistä, veroilla kerätyistä varoista.

Tähän “hyödyttömään” ihmisen arvoon erilaiset yhteiskuntajärjestelmät suhtautuvat eri tavoin sen mukaan, miten näissä järjestelmissä ihmisten erilaisia ominaisuuksia asetetaan erilaisiin arvojärjestyksiin.

Kapitalistissa yhteiskuntajärjestelmässä arvostetaan – tietenkin – eniten ihmisen pääomankasvattamiskykyä. Niinpä osakeyhtiöiden, jotka hallitsevat pääosaa talouden pääomasta, tärkeimpänä tehtävänä on lainlaatijoidenkin mielestä osakkeenomistajien pääoman kartuttaminen. Ihminen, jonka työ, olipa se urheilua, taiteilua, ompelua, myyntiä, johtamista tms., kasvattaa palkkaajansa kukkaroa, on arvonsa ansainnut parhaalla mahdollisella tavalla. Sen sijaan kaikki rahalla ostettavaa hyötyä tuottamaton on kapitalistisesi katsoen arvotonta.

Kun tällaisessa järjestelmässä annetaan toimeentulo työtä tekemättömille, sitä ei voida tehdä ilmaiseksi vaan siitä on saatava jotain hyötyä: toimeentulo on jollain ansaittava, vaikkapa vain osan ihmisarvostaan muille luovuttamalla, nöyräksi alistumalla. Tärkeintä on olla työnantajien käytettävissä lähes millaisilla ehdoilla tahansa, joskus jopa ilmaiseksi, jos jollakin sattuisi sopivaa työtä olemaan. Kuvaan kuuluu myös se, että työttömyyskorvausta ja sosiaalitukia joudutaan anomaan juoksemalla eri paikoissa ja laatimalla erilaisia papereita, joita sitten tutkitaan kuten työsuoritusta: ansaitseeko hakija avustuksen ja jos ansaitsee, niin kuinka suuren.

Sosialistisessa talousjärjestelmässä työn arvon ensisijainen mitta on ihmisen poliittinen arvo, taloudellinen arvo on vasta toisella sijalla. Koska poliittisuus on yhteisöllisyyttä, yksilön omilla toiveilla on tässä suhteutuksessa vielä pienempi arvo kuin kapitalistisessa suhteutuksessa. Niinpä sosialismissa jo normaali työ ja toimeentulo on järjestetty tavallaan samoin periaattein kuin lännessä sosiaaliapu. Yhteiskunta antaa ylhäältä päin työntekijälle hänen lakien ja normien mukaan ansaitsemansa toimeentulon. Sellaisten yksilöiden elämä, jotka eivät alistu poliittiseen ohjaukseen, on sosialistisessa yhteiskunnassa arvotonta ja rangaistavaa.

Kun sekataloudessa taloudellisesti hyödyttömille annetaan fyysiset elinehdot sosialistisia periaatteita käyttäen, se tehdään luokittelemalla heidät ryhmiin: lapset, työttömät, köyhät, eläkeläiset, opiskelijat ja niin edelleen. Jokainen tällainen luokittelu on poliittinen toimenpide, jonka tarkoituksena on muodostaa eriarvoisten ihmisten kenttä, jonka eroja voidaan hyödyntää poliittisesti. Voidaan olla eläkeläisten asialla, työttömien asialla ja niin edelleen jonkin ryhmän puolella muita ryhmiä vastaan. Näin toimittaessa yksilö ei saa mitään avustusta, ellei hän luovuta samalla omaa poliittista arvoaan ja valtaansa ylemmällä oleville eli ellei hän kannata jonkin ryhmän tavoitteita muita ryhmiä vastaan. Sosiaalisista tulonsiirroista tulee poliittisen taistelun kohde, jossa vahvimpien ryhmien edustajat voittavat, kärjessä niiden korkeimmat johtajat.

Aidon markkinatalouden arvomaailma on toisenlainen. Siinä ihmisen ensimmäinen ja suurin arvo on hänen yksilöllinen ihmisarvonsa, joka on riippumaton hänen asemastaan tai hyödyllisyydestään. Se on sama jokaisella eli se yhdistää lapsen ja vanhuksen, miehen ja naisen, terveen ja sairaan, poliisin ja rosvon, rikkaan ja köyhän, mustan ja valkoisen, vallanpitäjän ja vallankumouksellisen, piispan ja pakanan. Sillä on myös rahallinen arvo ja se on sen vakuutuksenomaisuudessa. Yksilön kannattaa ylläpitää myös kaikenlaisia muita ihmisiä kuin hän itse, sillä koskaan ei voi tietää, millaisiin kohtaloihin hän itse tai hänelle rakkaat sukulaiset tai ystävät joutuvat.

Toisena ihmisellä on hänen poliittinen arvonsa, jonka hän saa yhteisöön kuulumalla ja josta maksetaan hänen saavuttamansa aseman mukaan. Vasta kolmantena ihmisellä on hänen taloudellinen arvonsa, jonka hän saa palkkiona yhteisölle tuottamansa taloudellisen hyödyn mukaan.

Aidossa markkinataloudessa ihmisten perustoimeentulo maksetaan ihmisarvosta ja siksi se on yhtä suuri jokaiselle. Käytännössä tämä merkitsee jokaiselle kansalaiselle maksettavaa perustuloa, jonka suuruus määräytyy sen mukaan, miten suureksi ihmisarvo yhteiskunnassa arvostetaan.

Asioiden voidaan itse asiassa tulkita tapahtuvan näin jo nyt: nykyisen luokittelemattomasti ja ansiottomasti annetun taloudellisen avustuksen määrästä nähdään nykyisen ihmisarvon reaalinen arvo. Suurista puheista huolimatta se on hyvin pieni. Sellaisesta arvosta, jota arvostetaan vain puheiden tasolla, ei kuitenkaan ole paljoakaan todellista hyötyä omistajalleen. Siksi ihmisarvo ymmärretään konkreettisesti mitattavaksi arvoksi niin kuin muutkin yleiset arvot. Mittana on sen perustulon suuruus, joka yhteiskunnassa maksetaan kaikille, sen vähäisimmällekin jäsenelle. Silloin voidaan sanoa, että ihmisarvo on jotain käytännössä tuntuvaa, eikä ole epäilystäkään siitä, etteikö kaikki ihmisarvoa polkeva toiminta menetä kannattavuuttaan kapitalistiseen tai sosialistiseen talouteen verrattuna.

Perustuloon siirtyminen on sinänsä jo vanha, mutta viime aikoina yhä voimakkaammin esille tullut ehdotus lähinnä byrokratian yksinkertaistamiseksi ja yleisen toimeentuloturvan aikaansaamiseksi työttömille ja vajaatyöllistetyille. Se, ettei tähän ole vielä käytännössä edetty, johtuu perustulon periaatteellisesta sopimattomuudesta kapitalistis-sosialistiseen arvojärjestelmään; se kuluu aitoon markkinatalouteen.

Niin kauan kuin perustuloa ajatellaan maksettavaksi vain tietylle kansanosalle tai tiettyjä suorituksia vastaan, kuten yleensä on esitetty, se ei periaatteessa olennaisesti poikkea nykyisistä menettelytavoista. Perustulon sitominen mihin hyvänsä ehtoihin merkitsee sen poliittista suhteutusta ja aiheuttaa poliittisen kiistan siitä, mitä nämä ehdot olisivat ja keiden etuja niiden tulisi huomioida. Perustulon idea on siinä, että sillä annetaan ihmisille toimeentulo ilman että tapahtuu taloudellisten tai poliittisten hyötyjen arviointia. Jokaiselle maksetaan sama rahamäärä, niin työssä olevalle kuin työttömälle, niin rikkaalle kuin köyhälle, niin vallassa kuin vankilassa olevalle. Vasta silloin se tasoittaa yhteiskunnallisia eriarvoisuuksia.

Kun perustulo määrätään sen suuruiseksi kuin kaikkein pahimmassa puutteessa elävimmän katsotaan tarvitsevan sen lisäksi, mitä hän saa kaikille vapaina erityispalveluina, koulutuksena, sairaanhoitona ynnä muuna sellaisena, se korvaa kaiken muun sosiaaliavun. Vain tällaisella järjestelmällä saavutetaan se etu, että sosiaalibyrokratia ja sitä ohjaava poliittinen toiminta tulee tarpeettomaksi, ja vain näin suuren edun vuoksi muutos kannattaa tehdä. Eikä taloudellisesti saavutettava säästö ole tärkein hyöty vaan vielä tärkeämpää on, että muutos merkitsee toimeentulon rajalla olevien ihmisten ihmisarvon vapauttamista vajavaisiksi luokittelusta.

Kun kaikki saavat saman perustoimeentulon, jokainen on periaatteessa yhtä arvokas kansalainen ja tältä pohjalta heikoimmat ja syrjityimmätkin ihmiset ovat vapaita tuntemaan yhteisyyttä ja toimimaan uutta luovasti ja rakentavasti.

Perustulon suuruudesta tasapuolisuuden periaate ei sinänsä sano mitään; sen kansalaiset päättävät poliittisen järjestelmänsä avulla sopivaksi, jolloin sopivuus määräytyy juuri sen mukaan, mikä katsotaan riittäväksi vähäisimmälle eli jota suurempaa toimeentuloa yhteiskunnan ei tarvitse kenellekään järjestää. Silloin kukaan ei saa liian vähän muttei myöskään liian paljon, kun kukaan ei saa enempää kuin toinen.

Kun otetaan huomioon, että yhteiskunta pyrkii joka tapauksessa järjestämään työttömien, eläkeläisten, lasten ynnä muiden palkkaa nauttimattomien kansalaisten toimeentulon, heidän ihmisarvonsa ylläpitämiseen ei tässä järjestelmässä kulu – ellei niin haluta – sen enempää yhteisiä varoja kuin nykyisinkään. Tässä suhteessa muutos perustuloon ei siis lisää valtion taloudellista rasitusta.

Kaikille niille taas, jotka jo ansaitsevat palkkaa, kysymys perustulon tuomasta lisästä ei koske mitään erityistä lisää vaan osaa verotuksen kohdennuksessa. Se on tavallaan se osa palkkaa, josta ei mene veroa ja joka toimii tuloeroja tasaten niin kuin progressiivinen verotus nykyisessä järjestelmässä. Tämä osa voi olla suurempi tai pienempi ilman, että sillä on sinänsä yhteisiä varoja kuluttavaa vaikutusta. Staattisesti ajatellen perustuloon siirtyminen ei sen takia vaadi sen enempää varoja kuin se, mitä nykyisin käytetään sosiaalisina tulonsiirtoina: kysymyshän on vain tulojen erilaisesta jakamisesta ihmisille. Yhdessä ihmiset tuottavat saman kuin ennenkin ja kuluttavat saman kuin ennenkin.

Sen sijaan perustulolla on varmasti talouselämän kehityssuuntaa muuttava vaikutus, koska se suhteellistaa tarpeet ja ansiot eri tavalla kuin nykyinen sosiaalijärjestelmä. Kun nykyisin kritisoidaan purustuloa, kritiikki kohdistuu lähinnä siihen, että ansiottomasti saadun toimeentulon ajatellaan tekevän ihmiset laiskoiksi. Ajatellaan, että jos ihmiset saavat elantonsa ilmaiseksi, kukaan ei enää halua tehdä työtä ja koko järjestelmä romahtaa siihen.

Kapitalismissa tällainen pelko on aiheellinenkin. Ensinnä siksi, että kasvuideologisena järjestelmänä kapitalismi vaatii jatkuvaa kasvua. Ilman kasvua talous ajautuu lamoihin ja kasvaviin sosiaalisiin ongelmiin. Niiden välttäminen vaatii kaikkien täyttä työpanosta ja vähän enemmänkin. Siksi Perustulon mahdollista laiskistavaa vaikutusta pelätään. Aito markkinatalous rakentuu kuitenkin eri tavalla. Siinä ei pääse syntymään velkasuhteita, joiden hoitaminen edellyttää jatkuvaa kasvua. Niinpä siinä voidaan hyvinkin huolehtia myös sellaisten ihmisten toimeentulosta, joille työmarkkinat eivät tarjoa väylää tuntea itsensä tarpeelliseksi.

Tällaiselle näkemykselle on luonnollinen selitys nykyisellä tavalla järjestyvässä yhteiskunnassa, joka perustuu ihmiskuvaan, jossa ihmiset ovat perusluonteeltaan passiivisia ja tekevät työtä vain, jos heitä siihen määräyksillä tai nälällä uhkaamalla painostetaan. Tämä ajattelutapa – joka ei kylläkään selitä sitä, mikä voima panee rikkaat työskentelemään, vaikka he ovat kovinkin kaukana nälästä ja pakosta – on ymmärrettävä nykyisessä järjestelmässä, jossa ne tuotteet, joita tavallisella työnteolla pystytään hankkimaan, eivät ole työn vaivan arvoisia. Järjestelmässä, jossa suuri osa työläisen työn tuloksista käytetään sellaiseen kulutukseen, josta ei ole hänelle itselleen mitään hyötyä, työläinen ehkä mieluummin olisi tekemättä työtään, jos siihen olisi mahdollisuus.

Aito markkinatalous perustuu ihmiskuvalle, jossa ihminen on perusluonteeltaan aktiivinen ja arvioi asioita suhteellisesti. Sen – niin kuin kokemuksenkin – mukaan ihminen haluaa aina enemmän hyvää vähemmällä huonolla, niin työläinen, omistaja kuin poliitikkokin. Hyvä on muun muassa tietoa, valtaa ja taloudellista hyvinvointia; niitä tai ainakaan jotain niistä ei ole koskaan riittävästi kenelläkään. Huono on ulkoapäin tullutta, ihmisen tahdosta riippumatonta vaikeutta hyvien asioiden saamisessa, jotka vaikeudet eivät milloinkaan lopu ja joiden määrä asettaa kunkin yksilön siihen tasapainopisteeseen, missä hän on. Yksi vaikeuksista on passiivisuus, joka psykologisen mekanismin kautta johtuu muun muassa siitä, ettei itse saa nauttia työnsä hedelmistä.

Tämän mukaan perustulo ei mitenkään poista ihmisiltä pyrkimystä parempaan toimeentuloon, sen suunta pysyy samana. Taloudellisista hyödykkeistä kiinnostuneet haluavat niitä jatkuvasti enemmän – niin kuin nykyäänkin – ja he ovat valmiita työskentelemään niiden saamiseksi niin kauan kuin työnteko ei kohtaa liikoja vaikeuksia ja niin kauan kuin se on henkilökohtaisesti kannattavaa. Tässä suhteessa alhaalta ohjautuva järjestelmä on kuitenkin vähemmän rajoittava ja työntekoa ja yrittämistä passivoiva kuin kapitalistis-sosialistinen järjestelmä.

Koska aidossa markkinataloudessa työn tuotosta ei mene niin suurta osaa erilaisten poliittisten ja sosiaalisten rakenteiden ylläpitämiseen, kaikki työntekijät saavat palkasta suuremman osan itselleen, mikä tietysti tekee taloudellisia hyötyjä tuottavan työnteon kannattavammaksi ja motivoivammaksi kuin mitä se on kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä. Kun lisäksi siinä ei ole kuin yksi ja sama veroprosentti kaikille, siinä ei ole myöskään progressiivisen tuloveron ja omaisuusveron aiheuttamaa rajoitusta lisätyönteon kannattavuuteen. Kun rikkailta poistetaan kapitalistisen mekanismin aikaansaama automaattinen rikastuminen, heidät voidaan vastaavasti vapauttaa sosialistisen mekanismin aiheuttamasta “liian” työnteon rankaisemisesta, joka suoritetaan muun muassa progressiivisen tuloveron avulla. Kuluttajien kannalta katsottuna ei ole millään tavalla perusteltua, että ihmisiä, jotka tavallista enemmän nauttivat työnteosta ja osaavat olla kuluttajille hyödyksi, rangaistaan tästä kaikille edullisesta ominaisuudesta.

Lisäksi perustulon sisältävä markkinatalous sallii nykyistä järjestelmää joustavammin yksilöiden ohjautumisen sellaiseen työhön, jossa kukin on parhaimmillaan.

Kun perustulo on sama, olipa henkilö palkkatyössä tai ei, ja kun työnantajaan ei kohdistu työpaikkoihin liittyviä kustannuksia, sosiaalimaksuja, minimipalkkaa ynnä muuta työsuhdebyrokratiaa, työsuhteen luominen ja sen ylläpitäminen tulee nykyistä helpommaksi ja kannattavammaksi kummallekin osapuolelle. Käytännössähän pienikin palkka pienestäkin työajasta tuo tällöin lisää toimeentuloa työntekijälle, muttei aiheuta ylimääräisiä kuluja työnantajalle. Tällä tavalla voidaan hyödyntää joustavasti myös pienet työt ja pienet ihmiset.

Sen vastapainoksi, että perustulo tekee työllistämisen nykyistä helpommaksi, sen antama toimeentulo tarjoaa ihmisille suuremman vapauden valita työ kotitaloudessa tai muussa palkattomassa yhteisössä. Myös työ, jota tehdään kotona perhettä ylläpitäen, on arvokasta ja välttämätöntä. Kansantaloudellisesti edullisimpaan rakenteeseen tämän työn tekemisessä päästään, kun kaikille sen mahdollisille tekijöille annetaan samat lähtökohdat ja annetaan markkinoiden ratkaista, mikä on kussakin tapauksessa paras ratkaisu. Juuri niin käy, kun pesuloiden, lastentarhojen ynnä muiden palvelujen massatuotannon kannattavuutta tukemasta poistetaan sekä kapitalistinen että sosialistinen mekanismi ja annetaan niin kotona olijoille kuin palveluja kauppaaville yrittäjille sama “lähtöraha”, perustulo.

Viimein tämä järjestelmä antaa vapauden pelkkään vähän kuluttavaan, palkallista työtä tekemättömään, mutta ihmisarvoiseen olemiseen niille, jotka jostain syystä pitävät tätä parhaana vaihtoehtona. Tällaista elämää haluavia on aina olemassa ja näiden henkilöiden kokemukset ja näkemykset saattavat joskus osoittautua korvaamattoman arvokkaiksi koko yhteiskunnalle.

Tällä tavoin nähdään toteutuvan se taikatempun kaltainen asia, josta jo edellä on siellä täällä näkynyt merkkejä: on mahdollista samanaikaisesti sekä parantaa yksilöllistä toimeentuloa että säästää luontoa, sekä vapauttaa ihmisen työnteko sitä kahlitsevista esteistä että vapauttaa ihminen luontoa kuluttamattomaan laiskotteluun. Se perustuu yksinkertaisesti siihen, että kun talouselämä vapautetaan kapitalistisesta mekanismista, se voidaan vapauttaa myös sosialistisesta mekanismista ja niin se vapautuu näiden kummankin vallasta ja niiden käyttämästä kulutuksesta. Kun ihmisille annetaan yksilöllinen vapaus etsiä elämäntyylinsä, niin he hakeutuvat itsestään sellaisille paikoille, jossa heidän ihmisyytensä on parhaimmillaan ja näin voitetaan ohjailuun kuluva luonnon tuhoutuminen ja tästä voitosta on otettavissa yksityiseen hyvinvointiin se osa, jonka yksilöt itse sopivaksi katsovat.

Aitoon markkinatalouteen siirtyminen muuttaa siis yhteiskunnan rakenteelliset arvosuhteet sellaisiksi, että perustulo tulee mahdolliseksi. Tässä tilanteessa se tulee myös välttämättömäksi, eikä vähiten sen vuoksi, että se on paras menettely voimakkaan yhteiskunnallisen murrosajan sosiaalitoiminnan hoitamiseen.

Kun yhteiskunnan taloudellinen rakenne joutuu odottamattomien, suurten muutosten aikaan – olivatpa nämä millaisia hyvänsä – se merkitsee aina myös sitä, että erilaisten taloudellisten toimintojen kannattavuussuhteet muuttuvat nopeasti ja ennalta arvaamattomasti. Jotkin taloudelliset ryhmät voimistuvat ja rikastuvat ja toiset taantuvat ja köyhtyvät. Nykyisin käytetty poliittinen menetelmä hyvinvoinnin tasaamiseksi on kuitenkin hyvin hidas. Jonkin uuden köyhien ryhmän avustukseen ryhtyminen vaatii tätä muutosta ajavan ryhmän politisoitumisen, monimutkaisia neuvotteluja erilaisia poliittisia näkemyksiä kannattavien ryhmien kesken, pitkäaikaista lainvalmistelua ynnä muuta poliittista ja byrokraattista toimintaa. Kun yhteiskunnan muutosnopeus on suuri, muutostarpeen huomaamisen ja muutoksen toteuttamisen välinen aika on tätä menettelyä noudattaen niin pitkä, että yhteiskunnallinen tilanne ehtii sen kuluessa muuttua aivan uudeksi. Osa niistä ryhmistä, joilta aletaan mitata varallisuutta yhteiseen käyttöön, on jo muutenkin alkanut köyhtyä, ja osa siitä joukosta, jolle aletaan antaa jotain, on jo muutenkin alkanut rikastua. Näin tulee uusia väliinputoajia ja uutta ansiotonta arvonnousua, mikä vaatii uutta muutostarvetta ja niin edelleen ja tasapainon saavuttaminen on yhä kauempana.

Silloin on edullista käyttää perustuloa, koska se muodostaa vakaan, muutoksista riippumattoman perustan. Se määrää kaikissa oloissa sen minimitason, jolla kenen tahansa vanhan tai uuden köyhän on tultava toimeen missä oloissa tahansa; näinhän sen suuruus on määritelty, olipa se euromääräisesti mikä tahansa. Ainoa muutos, jonka yhteiskunnallisten olojen muuttuminen voi perustuloon aiheuttaa, koskee sen suuruutta, mutta se on hyvin nopeasti kansanedustuslaitoksen äänestyksellä päätettävissä vastaamaan vallitsevaa taloudellista tilannetta ja senhetkistä käsitystä ihmisarvosta – mihin tietysti yhteiskunnassa kaikkien on tyydyttävä niin kuin nykyisiinkin sosiaaliapuihin.

Suuri saneeraus

Nykyisin on yleistä, että ennen hyvin menestyneen yrityksen kasvaessa ja sen sisäisen rakenteen käydessä tarvittaville muutoksille hitaaksi, yrityksen kilpailukyky alkaa heiketä. Suuriin yrityksiin tulee ajan kuluessa lukuisia sellaisia toimintoja, jotka ovat olleet joskus tarpeellisia, mutta joista ei ole myöhemmin hyötyä ja jotka käyvät yritykselle rasitukseksi. Kun toiminnat liittyvät suorittajiin ja kun ihmiset eivät halua luopua saavutetuista eduista, näitä toimintoja pidetään yrityksessä mukana ja näin yrityksen sisään pääsee ajan kuluessa muodostumaan kenties kokonaisia toimintarakenteita, joilla ei ole enää ulkoista oikeutusta eli joiden hoitamat asiat voitaisiin tehdä toisella tavalla paljon taloudellisemmin.

Tällaisessa yrityksessä asemien säilyttämisestä tulee tärkeää “työtä”, joka käy sitä tärkeämmäksi mitä enemmän näiden asemien ulospäin mitattava taloudellinen kannattavuus poikkeaa niiden organisaation sisäisestä kannattavuudesta. Tätä työtä on niin johtajien kuin työläistenkin oman etunsa vuoksi tehtävä: johtajat esittävät oman asemansa tärkeyttä ja kieroilevat muita vastaan, ja työläiset politisoituvat ja lakkoilevat, ja yrityksen sisäiset valtasuhteet tulevat yhä monimutkaisemmiksi. Samalla tietysti koko yrityksen varsinaisen taloudellisen tuloksen tekeminen kärsii.

Kun yrityksen ulkoinen poliittinen suuruus ei enää riitä varmistamaan sen kilpailukykyä, sen omistajat joutuvat puuttumaan muodostuneeseen ongelmaan, ja he ryhtyvät toimintaan, jota kutsutaan saneeraukseksi. Yleensä se alkaa yrityksen ylimmän johdon vaihtamisella sellaiseksi, joka paremmin ymmärtää saneerauksen välttämättömyyden ja pystyy tekemään sen. Sen jälkeen tuotantoa rationalisoidaan kaikin mahdollisin keinoin. Turhat toiminnat poistetaan ja organisaatiota muutetaan sellaiseksi, että yrityksen sisäinen kulutus, poliittinen kitka jää mahdollisimman pieneksi.

Tällä tavoin vapaudutaan turhiin toimintoihin liittyvästä kulutuksesta. Ainakin yhtä tärkeää on se, että onnistuneen saneerauksen jälkeen yritys vapautuu myös siitä poliittisluonteisesta valtakilpailun ilmapiiristä, joka vaikuttaa jokaisen yrityksessä toimivan henkilön taloudellista motivaatiota heikentävästi. Tämä lujittaa yrityksen yhtenäisyyttä ja tavoitteellisuutta ja näin saatu etu on niin merkittävä, että sen ja työpaikkoihin sitoutuneen materiaalisen kulutuksen säästämisen vuoksi saneeraus on yleensä kannattavaa sellaisessakin tapauksessa, että erotetuille työntekijöille maksetaan täyttä eläkettä.

Yritysmittakaavassa tällainen saneeraus on havaittu käytännössä välttämättömäksi erityisesti silloin, kun yrityksen kasvamiselle ei löydy tilaa ja täytyy säästää kustannuksissa.

Valtion ja maailmantalouden mittakaavassa siirtyminen aitoon markkinatalouteen vastaa samanlaista saneerausta. Tämä suuri saneeraus tulee välttämättömäksi silloin, kun talouden kasvulle ei enää löydy tilaa ja kun luonnon tarjoamien hyötyjen väheneminen tekee kustannusten säästämisestä yhteisen talouden ensisijaisen tavoitteen.

Suuressa saneerauksessa parannetaan yhteiskunnan taloudellista tehokkuutta siten, että yhteiskunnan sisällä tapahtuva poliittinen ohjailu alistetaan markkinataloudelliseen kontrolliin, jolloin yhteiskunnan sisäistä valtataistelua ylläpitävät, tuottamattomat toiminnat poistuvat kannattamattomina. Saneeraus parantaa yhteiskunnan taloudellista hyvinvointia yhtä varmasti kuin yksityisen yrityksenkin yhteydessä. Ja aivan samasta syystä kuin yrityksen saneerauksen yhteydessä eläkettä kannattaa maksaa niille työpaikkansa menettäneille ihmisille, joiden toiminta on ollut yritykselle rasitus, suuren saneerauksen yhteydessä kannattaa maksaa työttömiksi joutuneille perustuloa.

Kun yhteiskunta joutuu valitsemaan konkurssin tai suuren saneerauksen välillä, se merkitsee kummassakin tapauksessa sitä, että suuri joukko ihmisiä, jotka ovat tehneet tuottamattomaksi tullutta työtä, joutuu tulemaan toimeen ilman vanhan järjestelmän järjestämää palkallista työtä. Siirryttäessä nykyisestä länsimaisesta yhteiskuntajärjestelmästä tässä kirjassa esitettyyn järjestelmään, voidaan arvioida, että kenties puolet työsuorituksista osoittautuu sellaisiksi, joiden tuloksia kuluttajat eivät enää uudessa järjestelmässä tarvitse. Tähän osaan kuuluu muun muassa se osa kapitalistisen mekanismin tarvitsemaa myyntiä, mainontaa, painostusta, määräämistä ja keinottelua, jolla ei saavuteta kuluttajien arvostamia taloudellisia hyödykkeitä.

Lisäksi tähän kuuluu tietysti se osa muuta työtä, joka tuottaa mainituissa töissä tarvittavat välineet, koneet ja rakennukset. Se osa myyntiä, mainontaa, painostusta, määräämistä ja keinottelua, joka johtaa niiden kuluttajien arvostamaan tulokseen tai joka tehdään harrastuksena omalla kustannuksella, jää tietysti jäljelle, sillä tässä järjestelmässä ei kielletä mitään ostajien haluamien hyödykkeiden tuottamista. Työn häviäminen aiheutuu vain sen uudella mitalla mitatusta taloudellisesta kannattamattomuudesta.

Näiden turhien töiden joukkoon kuuluu varmaan myös se osa sosia-listisen mekanismin tarvitsemaa hintojen ohjausta, tuotannon säätelyä, verojen kanssa pelaamista, byrokratiaa ja poliittista kähmintää, josta ei ole mitään hyötyä kuluttajille. Samalla jää tietysti pois se työ, joka tuottaa välineitä, koneita ja rakennuksia tähän poliittiseen ohjailuun, mikä ei ole aivan pientä. Onhan huomattava, että muun muassa aseet ovat juuri tässä tarkoitettuja välineitä.

Entä onko niin suuri ja raskas saneeraus, jota siirtyminen aitoon markkinatalouteen merkitsee, mahdollista aikaansaada poliittisesti?

Näin suurta saneerausta vastustava hitausvoima on varmasti suuri. Ihmisillä on taipumus pitää kerran omaksumaansa arvojärjestelmää ainoana oikeana ja sen mukaan vanha yhteiskuntajärjestelmä on aina parempi ja ennen kaikkea turvallisempi kuin uusi. Tämä pätee jokaisessa yhteiskunnassa siitä syystä, että valta on pohjimmiltaan valtaa määrätä arvojärjestyksiä eli määrätä, mikä on yhteinen etu. Näin yhteiskunnan jokainen kansalainen on hyvin pitkälle omaksunut olemassa olevan valtamuodon oikeutuksen, vaikkakaan ei aina vallassa olevien henkilöiden oikeutta: ajatellaan, että vanha järjestelmä on kyllä hyvä, mutta sen johdossa olevat henkilöt ovat huonoja. Tällaisessa normaalitilanteessa henkilöiden vaihto koetaan hyväksi ja poliittisesti realistiseksi, mutta järjestelmän vaihto huonoksi ja poliittisesti epärealistiseksi. Siksi järjestelmän muutosta ei koskaan toivota vaan siihen joudutaan talou-dellisten realiteettien pakottamina.

Lopulta vastakkain joutuvat poliittiset ja taloudelliset realiteetit. Jos vastakkainasettelu tehdään tässä esitetysti jo teorian tasolla ja huomataan, että taloudelliset, fyysiset realiteetit ovat vahvempia kuin poliittiset, mielipiteiden realiteetit, voidaan voittaa paljon, sillä silloin huomataan, että poliittisten realiteettien kuuntelemisella ajaudutaan tällaisessa tilanteessa yhä syvemmälle vaikeuksiin. Fyysisesti mahdollinen asia, kuten saneeraus, on mahdollinen, jos se vain halutaan mahdolliseksi, olipa se kuinka “suuri” tahansa. Fyysisesti mahdoton asia, kuten ilman saneerausta selviäminen, on mahdoton, vaikka jokainen ihminen haluaisi sen mahdolliseksi ja vaikka kyse olisi mitättömän “pienestä” asiasta.

Kysymystä suuren saneerauksen kannattavuudesta voidaan lähestyä myös esimerkin kautta. Ihmisten on yleensä varsin helppo nähdä, että työ, jossa lapioidaan maahan ensin kuoppa ja sitten täytetään se samalla maalla, on hyödytöntä. Helposti voidaan myös ymmärtää hyödyttömäksi se, että kaivettua maata viedään jossain muualla kaivetun kuopan täytteeksi ja sieltä kaivettu maa tuodaan tähän kuoppaan. Mutta jos kuljetusverkosto kasvaa niin monimutkaiseksi ja useita vaiheita sisältäväksi, että siinä mukana olijat näkevät siitä vain jonkin järkevältä tuntuvan osan, he tekevät mielestään järkevää työtä ja vaativat siitä palkkaa. Vielä vaikeampi ihmisten on nähdä töittensä järkevyyttä silloin, kun siirrettävänä tuotteena on maan sijasta paperi – ja vielä suurempia ovat palkkavaatimukset. Taloudellisesti katsoen tällaisesta tuottamattomasta työstä ei tietenkään kannata maksaa mitään, mutta jos tätä työtä tekeviä on paljon ja he muodostavat sen perusteella poliittisen ryhmän, palkanmaksu tulee poliittisesti kannattavaksi. Sen poliittisen arvon perusteella, joka näillä työläisillä on esim. äänestäjinä, yhteiskunnan kannattaa maksaa heille palkkaa, jotta he äänestäisivät heidän asiaansa ajavia ehdokkaita. Kun palkkaa näin maksetaan, tämä luonnollista hyötyä tuottamaton työ tulee tässä järjestelmässä taloudellisesti mitattuna kannattavaksi.

Edellä kuvattu on tämän päivän todellisuutta erityisesti rahan ja muiden arvopaperien siirtelemisten yhteydessä ja tässä kirjassa esitetty muutos aitoon markkinatalouteen on saneeraus, jolla kaikki se tuottamaton työ poistetaan, jota pidetään yllä vain poliittisten realiteettien vuoksi. Ne työt, jotka saneerauksessa poistuvat, ovat käytännössä yhtä tuottamattomia kuin edestakainen lapiointi. Saneeraus onnistuu, jos tavalliset kuluttajat ja äänestäjät ymmärtävät tämän taloudellisen realiteetin.

Jos erääksi vaikeimmaksi nykyajan ongelmaksi katsotaan se, että ihmiset eivät tunne työtään tärkeäksi, vieraantuvat siitä ja muustakin merkityksellisestä elämänkulusta ja ahdistuvat mielekkäiden näköalojen puutteeseen, ratkaisu on siis aivan eri suunnalla, mistä sitä nykyisin yleensä etsitään. Varsin yleistähän on ajatella, että nämä ongelmat johtuvat siitä, että yhteiskunnassa noudatetaan liikaa kylmää taloudellista laskelmointia ja kiinnitetään liian vähän huomiota inhimillisiin asioihin ja yhteiskunnalliseen edistykseen.

Tavallaan asia on näin, mutta vain koska kapitalistis-sosialistisen järjestelmän taloudelliset arvosuhteet ovat sillä tavalla vinoutuneet, että sen taloudellisten edullisuuksien rationaalinen seuraaminen aiheuttaa puutetta ja ahdistusta. Tämä ei kuitenkaan johdu taloudellisesti järkevien asioiden “huonoudesta” vaan sen mittapuun huonoudesta, jonka mukaan taloudellisia järkevyyksiä mitataan. Ratkaisu ei ole rationaalisuuden kieltämisessä vaan entistä rationaalisemmassa, taloudellisemmassa tavassa mitata hyötyjä. Vasta sen kautta avautuu myös entistä inhimillisempi yhteiskunta.

Yksilö, yhteiskunta ja maailma

Kaikki se, mitä edellä on puhuttu yhteiskunnasta, on periaatteessa riippumatonta yhteiskunnan koosta. Teoriaahan on lähdetty kehittämään yleisistä käsitteistä, joiden on katsottu liittyvän jokaiseen yhteisillä säännöillä toimivaan organismiin tai organisaatioon, ja sitten tavallaan erikoistuttu valtion kokoisen yhteiskunnan käsitteistöön, koska se on laajin yhteisillä ideologisilla, poliittisilla ja taloudellisilla säännöillä toimiva organisaatioyksikkö.

Sillä on kaksi mielenkiintoista seurausta. Ensiksi yksilö voidaan ymmärtää tässä esitetyn yhteiskunnan hyvin suppeaksi erikoistapaukseksi ja toiseksi koko ihmiskunta voidaan ymmärtää edellä esitetyllä tavalla toimivan yhteiskunnan laajaksi erikoistapaukseksi.

Kun edellä olevaa tekstiä luetaan niin kuin yhteiskunnan sijalla olisi yksilö, täytyy tietenkin näkökulma ja käsitteistö muuttaa sitä vastaavaksi. Se voidaan tehdä ainakin jollain tavalla ymmärrettävästi ja näin saada markkinateorian mukainen selitys myös yksilön toiminnasta nykyisessä maailmassa.

Yksilön sisällä vaikuttavia “yksilöitä” ovat tällöin hänen erilaiset persoonansa, hänen sisällään olevat erilaiset pyrkimysten, tunteiden, ajatusten ja toimintojen mallit. Ihmisethän tuntevat ja toimivat aivan eri tavoin erilaisissa tilanteissa, eri aikoina ja eri ympäristöissä. Kuka tahansa kykenee rakastamaan, vihaamaan, alistamaan, alistumaan, ystävystymään, taistelemaan, tekemään työtä, laiskottelemaan, hyötymään muista ja olemaan hyödyksi. Jokainen yksilö olosuhteiden vaatiessa näitä asioita myös tekee ja toteuttaa kuhunkin toimintaan sopivaa persoonaansa.

Nämä erisuuntaiset valmiudet, tunteiden, ajatusten ja tekojen mallit ovat jokaisessa yksilössä koko ajan olemassa ja vaikuttamassa – halusipa hän sitä tai ei – ja kunkin yksilön sisällä ne kilpailevat vallasta ja ravinnosta niin kuin yhteiskunnan sisällä erilaiset ihmiset. Tämä lienee kaikille tuttua: toinen osa minua haluaa tätä ja toinen osa päinvastaista ja eri pyrkimysten välinen kilpailu voi olla joskus kovaakin. Ihmisen kehityksen kiertokulun ja ulkoisten olojen väliset suhteet sitten ratkaisevat, mikä tulee käytännön toiminnaksi.

Vastaten diktatuuria, enemmistövaltaa ja aitoa demokratiaa yksilöissä on olemassa eri jyrkkyysasteisia osapersoonia, jotka ovat järjestäytyneet eri tavoin toistensa kanssa kommunikoiviksi valtarakenteiksi.

Jokaisessa henkilössä on diktatorinen, selvästi “hyvät” ja “huonot” pyrkimykset erottava osa ja se kommunikoi yksisuuntaisesti tahdon kautta. Tahdot voivat osoittaa moniin eri suuntiin ja ne toimivat toisiaan alistaen hyödyllisesti niin kauan, kunnes niiden sisältämät ristiriidat kasvavat liian massiiviksi. Tällaisen sisäisen tahdon ja taistelun tuloksia voidaan hyödyntää erityisesti uskonnon, taiteen ja diktatorisen politiikan aloilla.

Enemmistövaltaiset osapersoonallisuudet kommunikoivat “enemmistövallan” eli tunteen avulla. Yksilön erilaisista pyrkimyksistä tunteellisimmat pääsevät voitolle, voivat hyvin ja kasvavat niin kauan kuin törmäävät fyysisiin realiteetteihin. Tällaisesta mielen rakenteesta on hyötyä sosiaalisissa ja poliittisissa ympäristöissä ja kollektiivisessa taloudessa.

Aidosti demokraattisessa osapersoonassa tahto ja tunne ovat osana mielen kokonaisjärjestystä, joka on järjellä tavoitettava asia. Tämän osapersoonallisuuden mielekkyydet kilpailevat ymmärryksestä. Järkevimmät ajatukset etenevät ja voivat hyvin niin kauan kuin törmätään tuntemattomaan tahdon ja tunteen puutteeseen. Tämä osapersoonallisuus pääsee oikeuksiinsa tieteellisellä tai taloudellisella alalla.

Jokaisella yksilöllä on myös erilaisia suhtautumismalleja taloudellisiin toimintoihin. Osa yksilöä on tuottajaa, osa jakelijaa ja osa kuluttajaa. Osa ihmistä haluaa tehdä työtä, rakentaa, lisätä tietoa, muuttaa maailmaa, toinen osa haluaa ohjata työn tuloksia oikeisiin kohteisiin, ja kolmas osa haluaa nauttia jo olemassa olevista asioista sellaisinaan. Tasapaino muodostuu siitä, että kukin näistä osista pyrkii kasvattamaan omaa osuuttaan niin suureksi kuin se on mahdollista ja tekee sitä niin kauan kuin ympäristö sitä palkitsee.

Osa ihmisen mielestä tahtoo valmistaa myös oman mielensä sisällä toisenlaista persoonaa, muokata olemassa olevaa materiaalia eli ihmisluontoa. Toinen osa säätelee tunteensa mukaan erisuuntaisia tuotantoja ja kulutuksia, ja kolmas osa nauttii itsestään sellaisena kuin se on.

Yhteiskunnan työpaikat vastaavat yksilön mielessä tahtoja, tunteita ja ajatuksia, jotka muuttavat itseä jossain tarkoituksessa. Tämä tarkoitus voi olla tuotanto-, jakelu- tai kulutuspainotteinen, niin kuin edellä on esitetty. Samalla tavalla kuin yksityiseen yritykseen ja yhteiskuntaan niin myös yksilöön syntyy ajan kuluessa työpaikkoja eli toimintamalleja, joita ei ajan muuttuessa enää tarvita ja jotka käyvät esteeksi yksilön kokonaiskehitykselle.

Kapitalistinen ja sosialistinen, ylhäältä ohjattu mieli toimii erityisesti diktatorisen persoonan sisällä ja korostaa tuotannon määrän edullisuutta sen laadusta riippumatta. Yksilön mielen järjestelmässä se tarkoittaa ensi sijassa tahtojen tuottamista, olivatpa ne sitten “hyviä” tai “huonoja”. Tahtoja tuotetaan tarkoituksena tuottaa niitä vielä enemmän. Yhteisessä taloudessa se muuttuu muotoon: tavaraa, niin aseita kuin lääkkeitä, tuotetaan enemmän ainoana tarkoituksena tuottaa niitä vielä enemmän.

Enemmistövaltainen mieli on myös yksilön sisäisessä järjestelmässä se, joka jonkin yhteisen ideologian pohjalta määrää, mikä on hyvää ja mikä huonoa ja ohjaa tunteilla tahtoja oikeisiin kohteisiin. Tämä mielen mekanismi kasvattaa enemmistöjen tunteita ”hyvistä” ja ”huonoista” entistä suuremmiksi ja entistä ohjaavammiksi.

Aito demokraattinen mieli on se, joka hylkää ideologisesti määrittyneen ”hyvän” ja ”huonon” ja tyytyy siihen, mikä on realistista. Se rajoittaa tahtojen ja tunteiden määrän ja suunnan vastaamaan käytännön mahdollisuuksia.

Jos kirjassa edellä esitetty analyysi siitä, että läntisten yhteiskuntien kehitysvaiheessa ollaan tultu sekä jälkisosialistiseen että jälkikapitalistiseen vaiheeseen, on oikea, keskimääräisen läntisen ihmisen mielessä pitäisi olla vastaava tilanne. Se tarkoittaa tilannetta, jossa myös yksilö on edellä esitetyllä tavalla kapitalistisen ja sosialistisen mielen vallassa, mutta kummankaan osuuden lisääminen ei enää johda parempaan oloon. Yksilön mielessä syntyy liikaa tahtoja ja tunteita ja niiden lisääntyvä ohjaus johtaa vain uusiin tahtoihin ja tunteisiin, mutta ei käytännölliseen toimintaan tärkeiksi tunnettujen asioiden ajamiseksi. Seuraa tahtojen ja tunteiden aaltoilua, jota yksilön kokonaisuus ei pysty hyödyntämään.

Tämän tilanteen yksilö kokee tahdon puutteena, vaikka hän tahtoisi kuinka paljon erilaisia asioita, sekä tunteiden puutteena, vaikka ne olisivat kuinka suuria. Kokonaiskokemisellehan vain merkitykselliset, hyödylliseen käyttöön asti johtaneet tahdot ja tunteet merkitsevät. Yksilön mielen vallasta taistelevat toisella puolella lyhytjänteisesti erilaisia asioita tahtova persoona ja toisella puolella suuriin yhtenäisiin tuntemuksiin pyrkivä persoona. Jos nämä persoonat taistelevat samassa mielessä riittävän kauan, ne hävittävät mielen kiertokulusta sen ”realistisen” osan ja seurauksena on henkilökohtainen kriisi, mielen lamaantuminen.

Jälkisosialistisen yksilön puolelta katsottuna hänellä on toisaalta epämääräistä epäitsekästä energiaa mutta motivaatiota puuttuu. Toisaalta hänellä on voimakas yksinäisyyden ja arvottomuuden tunne. Yhteiskunnan puolelta katsottuna jälkisosialistinen yksilö vaikuttaa kuitenkin henkilökohtaisesti itsekkäältä ja tunteettomalta.

Sitä, kuinka yleinen ja tyypillinen kuvattu tilanne on juuri tämän ajan yksilöissä, on vaikea sanoa, koska jokaisessa yhteiskunnassa yleinen käytäntö on normaalia ja tavallaan havaintojen ulkopuolella. Jos joillain on kuitenkin sellainen tunne, että liian moni nuori ei tänään ole tarpeeksi kiinnostunut pitkäaikaisista tyydytysrakenteista, kehittävistä harrastuksista, kestävistä ihmissuhteista, pitkän koulutuksen vaativista ammateista ja niin edelleen, niin tässä esitetty malli selittää niin tämän asian kuin tämän tunteenkin olemassaolon.

Nuorethan ovat jo luonnostaan lyhytjänteisiä ja siinä mielessä itsekkäitä, mutta itsekkyyttä palkitsevana aikana he varttuvat tässä asiassa yhä hitaammin aikuisuuteen. Tätä itsekkyyttä moittiva tunne on puolestaan vanhoista tahdoista kasvanut ja nykyään lyhytnäköinen siinä mielessä, ettei sen avulla löydy sen enempää teoreettista kuin käytännöllistäkään ratkaisua tilanteen korjaamiseksi.

Asioiden selittyminen tarkoittaa sitä, että niiden sisältämä mielekkyys nähdään. Edellä kuvattu lyhytjänteisyys ja itsekkyys muuttuu ymmärrettäviksi, jos sitä katsotaan laajemmasta näkökulmasta. Vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän mukaan “huono” käyttäytyminen on itse asiassa varsin järkevää ja välttämätöntä sellaisessa maailmassa, jossa järjestelmän kehityssuunta osoittaa epärealistiseen lopputulokseen. Tilanne on nykyisin se, että eri ideologiat, yhteiskunnat ja taloudelliset yritykset ovat toisiaan vastaan taistellessaan kehittymässä suuntaan, jossa kaiken tuhoutuminen sotaan tai ekokatastrofiin on tullut loogiseksi välttämättömyydeksi. Niin kauan kuin talouden ensisijaiseksi tarkoitukseksi nähdään kilpailukyvyn ylläpitäminen eli talouden sääntöjä perustellaan kilpailullisilla seikoilla, jokainen kehitysaskel “tehokkaampaan” yhteiskuntaan vain pahentaa hävitystyötä.

Taloudellisen kilpailun kovetessa on kokonaisuuden kannalta edullista, että kilpailevat osapuolet käyvät töissään tahtomattomiksi, lyhytjänteisiksi, huonosti organisoituviksi ja osaamattomiksi. Eihän sekään ole yhteiselle menestykselle toivottavaa, että sotaa käyvät osapuolet koostuvat innokkaista, hyvin organisoiduista ja tehokkaista joukoista; pikemminkin halutaan, että ihmiset olisivat hävitystyössään laiskoja, huonosti organisoituvia ja pätemättömiä ja unohtaisivat koko jutun.

Kysymys itsekkyydestä on otettu tässä esille myös siksi, että sen on usein syytetty olevan nykyisten talousvaikeuksien takana. Ongelmana tässä ajatuksessa on kuitenkin se, ettei tiedetä, missä mittakaavassa yksilön olisi oltava epäitsekäs. Itsekkyyden kohteitahan on lukematon määrä alkaen itsestä, oman perheen jäsenistä ja kylän jäsenistä kansakunnan jäseniin ja koko maailman ihmisiin. Jos yksilö on epäitsekäs ja uhrautuu oman kansan taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseksi, hän on välttämättä kansallisesti itsekäs toimiessaan muita kansoja vastaan. Jos yksilö on epäitsekäs koko ihmiskunnan puolesta ja uhraa elämänsä mahdollisimman tehokkaaseen luonnon hyödyntämiseen, jotta puute ja kurjuus poistuisivat, hän on inhimillisesti epäitsekäs mutta luontoa kohtaan itsekäs, mikä sekin on lopulta tuhoisaa.

Ihmisen “epäitsekkyys” on itse asiassa vanhaan maailmankuvaan kuuluva käsite, jolla ei ole järkevää sisältöä mielekkäässä maailmassa. “Epäitsekkyys” on ylhäältä annettu arvo, jolla kansalaisia on ohjattu antamaan voimansa ylhäältä hallittujen ryhmien itsekkäille tavoitteille ja teoille. Nykyiseen ongelmaan se ei tuo ratkaisua vaan ratkaisu on jälleen aivan toisaalla: yhteiskunnan rakenteellisessa muuttumisessa sellaiseksi, että yksilöllisen, suvullisen ja kansallisen itsekkyyden noudattaminen – josta on mahdoton vapautua – aiheuttaa vähemmän tuhoisia seurauksia laajemmille yksiköille kuin mitä itsekkyydestä aiheutuu kapitalistis-sosialistisessa järjestelmässä.

Juuri näin aito markkinatalous toimii. Sen taloudenpito on yksilöiden edun mukaista, koska se on lähtökohta, yhteiskunnan edun mukaista, kun asia yhteisesti määritellään niin, maailmantalouden edun mukaista, koska kilpailu ei ole muiden aikaansaannoksia hävittävää, ja luonnon edun mukaista, koska se pysyy tasapainossa ilman jatkuvaa kasvua.

Verrattuna kapitalismiin ja sosialismiin aito markkinatalous suosii sellaisia yksilöitä, joilla on taipumus laajaan ja pitkäjänteiseen ajatteluun eli “epäitsekkyyteen” – suhteellinen epäitsekkyyshän on sitä, että näkee omaksi edukseen myös kauempana elävien ja tulevien ihmisten edut kuin myös luonnon hyvinvoinnin. Niin kauan kuin yhteiskunta ei käytännössä palkitse tällaista suhteellista epäitsekkyyttä, “hyvät” ihmiset vähenevät ja “huonot” lisääntyvät, vaikka kuinka toivottaisiin päinvastaista. Jos taas yhteiskunta palkitsee laajempaa ymmärrystä ja pitkäjänteisyyttä, ihmisistä tulee väistämättä epäitsekkäämmän tuntuisia, “parempia”.

Tilanne yhteiskuntien välisessä talouskilpailussa on nykyään hyvin samanlainen kuin se oli kansojen välisessä poliittisessa kilpailussa siirtomaiden valloituksen, itsevaltiaiden ja maailmansotien aikaan. Kun eurooppalaiset taistelivat toisiaan ja muuta maailmaa vastaan, eivät he varmaankaan tehneet sitä “pahuudestaan” tai muiden kiusaksi vaan luonnollisena jatkona silloiselle kehitykselle, kaikkien “hyvien” ihmisten eduksi ja käytännön pakosta. Elleivät he olisi lisänneet sotatoimiaan muita vastaan, he itse olisivat tulleet voitetuiksi – näin ainakin luultiin sen ajan ajattelutavan mukaan. Kun eri valtioiden kansalaiset uhrautuivat oman valtionsa “oikeutetun” edun ajamiseen, kehittyi yhteensä tilanne, jossa jouduttiin yhä kiihtyviin ja kaikille epäedullisiin sotiin.

“Pahoja” tai “järjettömiä” silloiset edistyksen keulakuvat olivat siirtomaista tai nykyisyydestä katsottuna. Tässä suhteessa eurooppalaisen yksilön “paransi” vasta siirtyminen laajempaan ja tasa-arvoisempaan ajattelutapaan, ja tuntuvaksi muutos tuli vasta, kun käytännössä siirryttiin vähemmän kovaan yhteiskuntajärjestelmään, poliittiseen demokratiaan. Se loi yhteiskuntarakenteen, joka oli sisäisesti tasapainossa ja turvallinen ilman aktiivista sortamista ja sotimista ja tällä tavalla se teki eurooppalaisista “parempia”, sotimista välttäviä kansalaisia.

Kun nykyään kansakunnat – eurooppalaiset muiden mukana – kilpailevat taloudellisella sektorilla ja kussakin maassa edellytetään kansalaisten uhraavan työpanoksensa oman valtionsa tai yrityksensä taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseksi, tilanne on edellisenlainen. Ihmiset tekevät sen historiallisen kehityksen seurauksena ja välttämättömyyden pakosta, mutta yhteisesti kehitys johtaa yhä kiihtyviin taloussotiin, joiden lopputuloksen voidaan jo nyt arvata olevan kaikille epäedullinen. Nykyään tämän rintaman johtajia, talouspoliitikkoja ja yritysjohtajia pidetään kuitenkin varsin korkeiden palkkioiden arvoisina sankareina.

“Huonoja” ja “järjettömiä” nykyiset poliitikot ja talousmiehet ovat kuitenkin kolmannesta maailmasta, luonnon näkökulmasta ja tulevaisuudesta katsellen. Siitä kuinka totaaliksi taloussotien aiheuttama hävitys kehittyy, ei ole vielä tietoa, mutta tämän teorian mukaan on varmaa, ettei pysyvää muutosta parempaan päin tule, ennen kuin taloudessa saadaan aikaan samanlainen demokratisoituminen kuin poliittisessa elämässä on jo tehty ja muutetaan talous kohti aitoa markkinataloutta.

 

Loppusanat

Nykyinen maailmantila, jossa luonnontieteen ja tekniikan kehitys saa aikaan toisaalta yhä uusia edistysaskeleita luonnon alistamisessa ja ihmisten elämän helpottamisessa ja toisaalta yhä kasvavaa huolta luonnon tuhoutumisesta ja asevarustelun lisääntymisestä, voidaan katsoa seuraukseksi länsimaisen kulttuurin voittokulusta. Juutalais-kristillisessä perinteessä ja länsimaisuudessa on ollut – ja varmaan vieläkin on – jokin erityinen ominaisuus, joka on johtanut niin edistykseen kuin epätoivoon.

Mikä tämä ominaisuus on? Miksi kehitys on edennyt niin kuin se on?

Yksi vastaus on se, että tämä on tutkimusten ja lähetysmatkojen kulttuuri. Tässä mielessä olennaiseksi perustaksi voidaan nähdä se, että juutalais-kristillisessä perinteessä on voitu uskoa teoreettisiin maailmoihin, jotka ovat tunnetun maailman ulkopuolella. Länsimaisen kulttuurin malliin on sisältynyt pieni aukko, josta näkee tyhjyydessä jotain. Uuteen, tuntemattomaan maailmaan uskovalla ja siitä teoriaa rakentavalla ihmisellä on ollut – vanhan todellisuuden puolustajien vastustuksesta huolimatta – vapaus uskoa kuvittelemaansa todellisuuteen ja pyrkiä sitä kohti. Tällä tavoin on lähdetty tutkimusmatkoille sellaisten rajojen toiselle puolelle, jotka ovat aikanaan tuntuneet lopullisilta. Kun on löydetty uusia teorioita ja käytäntöjä, on pidetty hyvänä levittää uutta tietoa eteenpäin. Uudesta maailmasta on esitetty näytteitä, sen sijaintia suhteessa vanhaan maailmaan on kartoitettu ja näin saatua tietoa on levitetty edelleen uusien unelmien, teorioiden ja tutkimusmatkojen pohjaksi.

Kopernikus, Kolumbus, Newton, Darwin, Marx, Einstein ja lukemattomat muut ovat olleet tutkimusmatkailijoita aivan uusiin tieteen ja käytännön maailmoihin. Tällaisten matkojen seurauksista on koko nykyinen tieteellis-tekninen maailma kehittynyt.

Kun jokin kehityksen alue on kohdannut rajansa eli kun siinä on ajauduttu teoreettisiin ristiriitoihin, joille ei ole löytynyt ratkaisua vanhojen rajojen sisällä, on uskottu, että jossain on uusi maailma. On vain lähdetty liikkeelle. Sitten jotkut ovat murtaneet vanhat rajat täysin uusilla teorioilla, kehitys on laajennut niiden osoittamalle alueelle ja länsimainen kulttuuri on jatkanut kehitystään.

Kun tällä hetkellä näyttää siltä, että nykyisen suuntainen länsimainen poliittis-taloudellinen kehitys johtaa – kaikista sen hyvistä saavutuksista huolimatta – umpikujaan, on jälleen noudatettava länsimaista perinnettä. On lähdettävä kohti tuntematonta, muuta ratkaisua ei ole.

Tämän olen tässä tehnyt. Kirjassa esitetyt asiat ovat näytteitä ja kartta teoreettisesta tutkimusmatkasta, joka on tehty uuteen poliittis-taloudelliseen maailmaan.

Kuten yleensä tällaisissa asioissa, tämänkin matkan olisi voinut tehdä periaatteessa kuka hyvänsä. Siihen sysäyksen ja mahdollisuuden antavat tosiasiat ovat kaikkien ulottuvilla. Jokainen näkee, että diktatoris-demokraattisesti hallitussa maailmassa aseistuksen tehostuminen ja sotiminen jatkuu jatkumistaan, ja jokainen näkee, että kapitalistis-sosialistisesti järjestyneessä taloudessa luonnon tuhoutuminen jatkuu jatkumistaan. Näin tapahtuu, vaikka ihmisten suuri enemmistö – ellei aivan jokainen – haluaisi sotien ja luonnon tuhoutumisen loppuvan.

Käytäntö ei kuitenkaan osoita, että diktatorisesti tai demokraattisesti hallittu yhteiskunta pystyisi tekemään sellaisia päätöksiä, joilla muutettaisiin aseiden kannattavuus negatiiviseksi. Joistakin aseista saatetaan luopua, mutta seuraavassa hetkessä päätetään kehittää niiden sijalle vielä tehokkaampia aseita.

Käytäntö ei myöskään osoita, että kapitalistisesti tai sosialistisesti järjestyneessä yhteiskunnassa olisi mahdollista tehdä sellaisia päätöksiä, joilla luonnon tuhoutuminen estettäisiin. Joitakin puhdistimia rakennetaan ja joitakin alueita suojellaan, mutta koko ajan luonnon kokonaiskuormitus kasvaa ja suojeltuja alueita suuremmat alueet aavikoituvat.
Tutkimusmatkan tekeminen vaatii vain rohkeutta tehdä tällaisista yleisesti tiedetyistä asioista loogiset johtopäätökset silloinkin, ja erityisesti silloin, kun ne johtavat olemassa olevan järjestelmän ja ihmisten yleisten mielipiteiden kannalta ennalta odottamattomiin ja hankaliin tuloksiin.

Näin on tässä päätelty: koska ratkaisu ei ole diktatoris-demokraattisen eikä kapitalistis-sosialistisen alueen sisällä, sen on oltava näiden alueiden ulkopuolella. Loppumatka on tämän yksinkertaisen johtolangan seuraamista.

Reaalisena näytteenä on uuden yhteiskuntajärjestelmän teoreettinen kuvaus. Kun se on kuvattu, se on olemassa riippumatta siitä, noudatetaanko sitä vai ei tai kuinka pitkälle sinne mennään – samalla tavalla kuin Jupiterin kuut ja Amerikka ovat olemassa riippumatta siitä, matkustetaanko sinne tai ei. Uusi kartta syntyy siitä, että esitetty teoria suhteuttaa uuden yhteiskuntajärjestelmän vanhoihin järjestelmiin: vanhasta johtaa selitettävissä oleva tie uuteen.

Itse ajatusmatkan tehneenä suosittelisin uutta maailmaa. Osaksi siitä syystä, että siellä käytetään uutta aikaa. Kello, joka vanhassa maailmassa näyttää olevan minuuttia vaille keskiyö, on uudessa maailmassa vasta käynyt minuutin: edessä on uusi aamu ja parempi päivä.