I osa: Ideologia

  • Uskonnollinen selitys 
    Tieteellinen selitys 
    Mielekäs selitys 
    Todellisuudessa toimiva mielekkyys 
    Mielekkyyden määritelmä 
    Mielekkyys kenttänä 
    Muodon kolmiulotteisuus 
    Kolmiulotteinen yhteiskuntarakenne 
    Kristillinen maailmankuva 
    Marxilainen maailmankuva 
    Kriisin merkitys kiertokulussa 
    Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kriisi 

Uskonnollinen selitys

Uskonnollista selitystä ei ole olemassa ilman “ylhäältä” annettua ilmoitusta siitä, mikä on ihmisten ja yhteiskunnan tarkoitus. Yhteiskunnallisten arvojen perustaksi oletetaan jokin absoluuttinen totuus, jonka asettaminen kyseenalaiseksi on mahdotonta edes yhteisön johtajille. Tässä mielessä uskonnollisuus on yliyhteisöllistä ja yliyksilöllistä.

Perinnäisesti tällainen ilmoitus saadaan profeettojen yms. viisaiden välittämänä kaikkein ylimmältä auktoriteetilta, jota kutsutaan jumalaksi. Yleensä tämä jumalalta tai hänen edustajaltaan saatu ilmoitus merkitään muistiin kirjoitukseksi, joka muodostaa jatkuvasti saatavilla olevan, periaatteessa saman, mutta erilaisille tulkinnoille alttiin selitysperustan yksilöiden tekojen yhteiselle tarkoitukselle.

Koska millään ilmoituksella ei ole merkitystä ilman tulkintaa, käytännössä ilmoituksen tulkitsijat määräävät ensimmäisinä ihmisen yhteiskunnallisesta tarkoituksesta. Ylhäältä annetun tarkoituksen mallin mukaan tulkitsijat järjestyvät ylhäältä alas tarkoituksia antavaksi hierarkkiseksi uskonnolliseksi valtarakenteeksi, jolle syntyy näin poliittista, alempia ihmisiä määräilevää ulottuvuutta. Tarkoituksena on toteuttaa jumalan tahto, jota jotkut ihmiset tulkitsevat paremmin kuin toiset: muiden on toimittava sitten heidän määräystensä mukaan.

Siten seuraavaksi ilmoitus oikeista asioista saadaan poliittisten valtarakenteiden kautta. Ryhmä ihmisiä ilmoittaa poliittiseen voimaansa tukeutuen, että he ovat ylhäällä ja muut ovat alhaalla: yksilöiden tarkoitus on vahvistaa ylhäällä olevien valtaa alhaalla oleviin. Näin syntyy autoritaarinen poliittinen valtarakenne, joka perustuu uskonnolliseen, kansalliseen, rodulliseen tai muuhun sellaiseen paremmuuteen, jolle ei ole muuta perustetta kuin usko tähän paremmuuteen. Tällöin yhteiskunnan tarkoituksena on todistaa tämä paremmuuden realistisuus alistamalla muut yhteiskunnat sen vallan alle ja yksilön tarkoituksena on toteuttaa poliittisessa valtarakenteessa ylhäällä olevien tahto.

Poliittinen voimainkoitos vaatii kuitenkin paljon yhteisiä voimia ja yhteiskunnan yhteiseen talouteen siirtymisen. Talousjärjestelmästäkin tulee ylhäältä ohjattu ja sen tehtävänä on palvella yhteiskunnan uskonnollisia ja poliittisia tarkoituksia. Ihmisten perimmäisestä tarkoituksesta määrätään taloudellisten rakenteiden ilmoituksella. Uskonnolliseen totuuteen ja poliittiseen voimaan perustuva taloudellinen ryhmä sanoo olevansa ylempi, parempi kuin muut ja yksilön tarkoituksena on osoittaa, että näin on. Siten tämän mukainen taloudellinen rakenne muodostuu hierarkkiseksi valtarakenteeksi, jossa ylhäällä olevat tietävät yhteiskunnan taloudellisen tarkoituksen paremmin kuin alhaalla olevat. Ylempien antamien tietojen ja määräysten noudattamisesta tulee tavallisen kansan taloudellisen toiminnan tarkoitus ja koko kulttuurin tarkoituksesta tulee yhä valtakeskeisempi.

Tieteellinen selitys

Uskonnollisen, yhteisille tarkoituksille rakentuvan selityksen eräänlaisena vastakohtana on materialistinen tieteellinen selitys, joka ei tunne tarkoituksia eikä periaatteessa mittaamattomia arvoja. Tällaisen selityksen mukaan ihmisten teot ovat, silloinkin kun ne tähtäävät johonkin tarkoitukseen, vain mekaanisia seurauksia niihin vaikuttaneista syistä.

Tiukan materialistisessa selityksessä yhteiskunta hajoaa yksilöiksi, yksilöt biologiaksi ja biologia kemiaksi ja fysiikaksi, joka hajoaa sattumaksi ja välttämättömyydeksi. Tämän mukaan yhteiskunnallistenkin tapahtumien syyt saavat periaatteessa alkunsa sattumista ja seuraavat toisiaan välttämättömyyksien ketjuina. Ja koska tämä periaate on jatkuva, myös tulevaisuus on tällä tavalla määrätty sattuman ja välttämättömyyden toteutumiseksi.

Mielekkääksi itsensä tuntevan ihmisen kannalta katsoen – ja kukapa ei näin joskus tuntisi – tällainen tieteellinen ajattelutapa on kuitenkin ristiriitainen. Yksilöllisessä kokemusmaailmassa on selvästi olemassa mieli, joka ohjaa yksilön reaalista toimintaa: sitä ja sitä asiaa pidän itselleni edullisena ja ne pyrin toteuttamaan, kun taas tuo ja tuo asia ei ole minun mieleeni ja niitä pyrin välttämään. Kuitenkaan sattumassa ja välttämättömyydessä ei ole sijaa mielekkyydelle. Näistä ei voida mitenkään, “sattumankaan” avulla rakentaa mielekkyyttä. Kysymys ei ole teknisestä tai fyysisestä mahdottomuudesta vaan määrittelyn mukaisesta, käsitteellisestä mahdottomuudesta. Mielekkyys on tahtoa ja ymmärtämistä, sattuma on tahtomattomuutta ja ymmärtämättömyyttä.

Tämä materialistisen tieteen kaksijakoisuus on tavallaan hyvin samanmuotoinen kuin uskonnollinen kaksijakoisuus. Uskonnossa ilmoitetaan (pohjimmiltaan) perustelematon tieto “oikeasta” tulevaisuudesta, tieteessä ilmoitetaan (pohjimmiltaan) perustelematon “oikea” selitys menneisyydelle. Mutta koska menneisyydet ja tulevaisuudet ovat saman periaatteen alaisia, näistä malleista tulee päällekkäisiä kilpailijoita. Ei voida oikein ajatella, että menneisyys on ollut sattumaa ja välttämättömyyttä, kun taas tulevaisuudessa toimii jonkinlainen tarkoituksenmukaisuus. Näin kaikesta tulevia yhteiskunnallisia tarkoituksia näkevästä ajattelusta tulee materialistisen tieteellisessä katsannossa “epätieteellistä” ja menneitä syitä tutkivasta ajattelusta uskonnollisesti katsoen yleensä “harhaoppista”.

On mielenkiintoista, että kummankin selitysmallin sisältämä kehitysoppi on rakenteeltaan hyvin samanmuotoinen. Uskonnollinen selitys sisältää paitsi Jumalan tahdon myös sitä vastustavan tahdon, joka ilmenee muun muassa joidenkin ihmisten tahtoina. Esimerkiksi juutalais-kristillisen käsityksen mukaan Jumala loi maan mieleisekseen ja se oli alussa kokonaan Jumalan tahdon alainen. Mutta sitten hän loi maailmaan hyvän ja pahan tiedon ja ihmisen. Samalla tietoisuuden, mielekkyyden luominen teki maailmasta sellaisen, jonka ei kokonaan enää voitu katsoa tottelevan Jumalan tarkoitusta: yksityisen ihmisen mielekkyydessä oli kehittynyt jotain, jota ei voitu kokonaan selittää Jumalan absoluuttisella kaikkivaltiudella. Sillä kuinka ihmisen tarkoitus voisi olla Jumalan tarkoitusta vastaan, jos Jumala määrää kaiken tarkoituksen?

Materialistisesti tieteellisen selityksen mukaan taas maailma oli alussa kokonaan sattuman vallan alainen. Siinä ei ollut elämää eikä mielekkyyttä vaan kaikki tapahtumat olivat selvästi fysiikan sokeita lakeja noudattavia asioita. Mutta sitten sattuma loi siihen elämän ja ihmisen. Ja samalla maailma muuttui sellaiseksi, että siinä oli toisaalta mielekäs selittäjä ja toisaalta mieletön, periaatteessa sattumanvarainen selityksen kohde. Oli syntynyt jotain, joka ymmärryksellään toimii sattumaa vastaan. Mutta miten ymmärrys voisi olla olemassa, jos kaikki on periaatteessa sattumaa, asiaa, jota ei ymmärretä?

Tämä absoluuttisen sattuman käsitteeseen liittyvä tieteellisen maailmankatsomuksen ristiriita on yhtä ratkaisematon – vaikkakaan ei tietenkään nykyään niin tunnettu ja myönnetty – kuin absoluuttisen Jumalan käsitteeseen liittyvä uskonnollisen maailmankatsomuksen ristiriita.

Absoluuttisen sattuman käsitettä voidaankin verrata absoluuttiseen jumaluuteen ja absoluuttiseen maailmaneetteriin. Se on jokin paikallaan oleva ominaisuus, jota kukaan ei ole nähnyt ja jonka toimintaa kukaan ei ole osannut selittää, mutta jonka suhteen ajatellaan voitavan verrata erilaisten “epäsattumanvaraisuuksien” (eli mielekkyyksien) määriä aivan kuten tarkoitusten “hyvyyksiä” ajateltiin voitavan mitata Jumalan tahdon suhteen tai kappaleiden “nopeuksia” kuviteltiin voitavan mitata maailmaneetterin suhteen. Eteenpäin päästään nykyisessäkin ongelmassa vasta, kun luovutaan tällaisesta absoluuttisuudesta.

Mielekäs selitys

Tämän päivän yhteiskunnallinen maailma – ainakin sen juutalais-kristilliseen perinteeseen kuuluva osa, jota tässä kirjassa lähinnä tarkastellaan – rakentuu edellä kuvatulla tavalla uskonnollisen ja materialistisesti tieteellisen maailmankuvan päällekkäisyydelle. Siitä kuitenkin puuttuu yksi olennainen osa, mielen vaikutus.

Mielekäs maailma ei rakennu ylhäältä annetulle absoluuttisille arvoille eikä myöskään absoluuttisen sattuman käsitteeseen. Tarkoituksellisuus, arvot ja mielekkyys ymmärretään tässä periaatteessa hyvin tavanomaisella tavalla. Kun esimerkiksi jonkun henkilön tarkoituksena on päästä tulevaisuudessa työpaikkansa osastopäälliköksi, osastopäällikkyydellä on hänelle arvoa ja siihen pyrkiminen on hänelle mielekästä. Jonkun toisen henkilön tai saman henkilön toisella sijalla tai toisena aikana päällimmäisenä tarkoituksena taas saattaa olla asunnon tai esimerkiksi vain paidan hankkiminen. Silloin se on arvokasta ja siihen tähtäävä toiminta on mielekästä. Tällä tavalla tarkoitukset, arvot ja mielekkyydet ovat henkilökohtaisia, ajasta riippuvia ja sisäkkäisiä.

Sama pätee yhteiskuntien tasolla. Jonkin yhteiskunnan tarkoituksena on esimerkiksi lisätä poliittista voimaansa aseistuksen avulla, jolloin se on arvokasta ja mielekästä sen näkökulmasta katsottuna. Jollekin toiselle yhteiskunnalle, tai samalle toisena aikana, taas saattaa olla tärkeämpää pyrkiä taloudelliseen yhteistyöhön muiden yhteiskuntien kanssa ja se pitää siihen tähtäävää toimintaa mielekkäänä. Kuitenkin niin, että alkuperäinen kokija on aina yksilö, joka asettaa yhteisölleen tarkoituksia.

Yhteiskunnallisia, yksilöllisiä, eriaikaisia ja päällekkäisiä arvoja ja tarkoituksia on maailmassa lukematon joukko, ja tässä ajatusrakenteessa lähdetään siitä määritelmästä, että ne ovat aina hyviä, oikeita ja todellisia omasta näkökulmastaan ja omana aikanaan arvioituna. Kun henkilö pyrkii osastopäälliköksi, se on hänelle sillä hetkellä arvokasta, vaikka se joidenkin toisten mielestä olisikin epäedullista jopa hänelle itselleen ja vaikka osastopäällikkyys ei sitten myöhemmin osoittautuisikaan sillä tavalla hyväksi päämääräksi kuin hän oli kuvitellut.

Toinen asia on, että se mitä kukin yksilö tai yhteiskunta haluaa ja pitää pyrkimisen arvoisena on riippuvainen siitä, mitä muut ihmiset tai yhteiskunnat pitävät arvokkaana. Yksilöiden yhteisistä arvoista kasvaa yhteiskunnallisia arvohierarkioita, joiden erästä astetta osastopäällikkyyskin ilmentää. Nämä yhteiset arvot ovat vaikuttamassa kunkin yksilön arvomaailmaan samalla kun hänen omat arvostuksensa rakentavat yhteisiä arvoja.

Kolmas asia on, että arvojen ja arvohierarkioiden muodostuminen on riippuvainen fyysisistä realiteeteista. Alhaalta kasvaviin arvoihin liittyy aina jokin materiaalinen asia, joka ilmaisee sen saavuttamisen ja jolla on näin myös omaa arvoa kuten esimerkiksi osastopäällikön palkalla. Kaikenlaisiin päämääriin pyrkimisessä tarvitaan materiaalisia keinoja, joilla niihin ajatellaan päästävän. Jos esimerkiksi tarkoituksena on tehdä paita, ensin on hankittava puuvillaa, sitten on hankittava koneita ja tehtävä kangasta, josta vasta voidaan ommella paita. Näitä fyysisiä edellytyksiä on silloin pidettävä myös arvokkaina ja näin muodostuu tiettyyn tarkoitukseen tähtäävä arvorakenne, joka on sidoksissa sen fyysisesti mahdolliseen toteutumismuotoon. Tämä rakenne muodostuu tiedoista ja ymmärryksistä, ajattelusta, joka tietysti kohdistuu koko ympäristöön, myös muiden yksilöiden arvostuksiin ja ajatuksiin.

Koska nämä kaksi arvojen ulottuvuutta ovat olemassa samanaikaisesti kuin ensimmäinenkin, se merkitsee sitä, että kukin arvoja mieltävä olento ottaa ne huomioon toiminnassaan. Kun esimerkkihenkilö pyrkii osastopäälliköksi, hänen tekoihinsa vaikuttavat kaikki hänen senhetkiset tiedostamattomat ja tietoiset halunsa, hänen tietoisuutensa muiden ihmisten arvoista ja hänen ymmärryksensä maailman toiminnasta. Teko ilmentää silloin arvovalintaa kaikkien enemmän tai vähemmän mahdollisiksi toivottujen ja ajateltujen tulevaisuuksien välillä.

Tällainen arvojen olemassaolo, niiden laajenemispyrkimys ja sitoutuminen käytännön realiteetteihin muodostaa kilpailun erilaisten arvohierarkioiden välille, jossa ne arvostusrakenteet vähitellen käytännössä voittavat, joiden rakenne vastaa pisimmälle fyysisesti realistisia toteutumismahdollisuuksia.

Mielekkäässä maailmassa arvot kasvavat alhaalta päin siten, että erilaiset ja eriaikaiset arvot ovat suhteellisia ja ne muodostavat tiedon ja ymmärryksen kanssa kehittyessään arvohierarkioita, jotka taas ovat suhteessa toisiin arvoihin ja hierarkioihin ja jotka muodostavat niiden kanssa yhä laajempia ja tärkeämpiä arvorakenteita, jotka jokainen ottaa joka hetki ymmärryksensä mukaan huomioon kaikessa toiminnassaan riippumatta siitä, ohjataanko häntä ylhäältä päin näiden arvojen kunnioittamiseen vai ei.

Esimerkiksi voidaan ottaa suhtautuminen sellaiseen arvoon kuin kristillisyys. Sehän on kulttuurimme eräs perustava arvo, jota kohti ihmisiä on aikojen kuluessa ohjattu vaivoja säästämättä. Uskonnollisen ajatusmaailman mukaan ihmisten kääntäminen ja vaadittaessa pakottaminen kristillisten arvojen kunnioittamiseen on hyvää ja tarkoituksenmukaista työtä, joka edistää kristillisen hyvän toteutumista. Jos ihmiset eivät ole tarpeeksi hyviä – kuten nykytilanteessakin voidaan sanoa – syy on siinä, ettei heitä ole vielä tarpeeksi taivutettu kristillisten arvojen noudattamiseen, ja parannuksena on opetustyön tehostaminen. Jos taas asioita ajatellaan niin, että mielekkyys ja arvot kasvavat alhaalta päin, silloin absoluuttisia arvoja ei ole olemassa, mutta niillä on suunta, mielekkyyden lisääntyminen.

On suhteellisia uskonnollisia arvoja, jotka muodostavat arvohierarkioita, jotka puolestaan käytännössä määräävät niiden keinojen ja päämäärien suhteet, joita kristillisyydessä nykyäänkin noudatetaan. Nämä arvot ovat kasvaneet vuosisatojen ja vuosituhansien kuluessa yksityisten ihmisten uskoista, tiedoista ja ymmärryksistä, profeetat mukaan lukien. Nämä arvojen suhteet ovat kunakin aikana jokaisen kulttuurin jäsenen sisäistämiä ja käyttämiä niin pitkälle kuin hän niitä tietää ja ymmärtää. Tämän mukaan yksittäisiä arvoja ei voida ylhäältä päin pakottaa ihmisille; kun näin menetellään, alistettu omaksuu sen arvosuhteena, asiana, jonka hän käytännössä ymmärtää todeksi: hyvää on se, että ylempi pakottaa alempaa.

Alhaalta kasvavan selityksen mukaan kaikki se, mikä kristillisissä arvoissa on hyvää, elämälle arvokasta ja ikuista, on olemassa ja jatkaa vaikuttamistaan ja lisääntymistään, vaikka ketään ei käännytettäisi kristinuskoon, vaikka ketään ei pakotettaisi noudattamaan kristillisiä tapoja, vaikka ketään ei rangaistaisi kristillisten arvojen loukkaamisesta ja vaikka kenellekään ei edes kerrottaisi mitään siitä, mikä on kulloisenkin virallisen tulkinnan mukaan kristillisesti katsoen hyvää ja mikä huonoa. Tiedettyjen asioiden kertominen riittää. Nykyhetki, sisältäessään tiedon menneisyydestä, sisältää jo itsessään kaiken sen, mikä kristillisyydessä on arvokasta. Tämän näkemyksen mukaan Jeesuskaan ei ollut ylhäältä päin ihmisiä määräävä Jumala vaan alhaalta silloiseen uskonnolliseen arvomaailmaan kasvanut poika, josta tuli esimerkkinsä eikä materiaalisen valtansa avulla opettaja.

Jos tällaiseen ajatteluun yhdistyy uskonnollinen näkemys, niin kuin joskus käy, jumala puhuttelee ihmistä alhaalta päin. Kedon kukissa, taivaan linnuissa, lapsissa ja alistetuissa; kaikessa siinä, mikä on yhteistä ja yleistä ja mistä päin elämä kasvaa, jumala ilmaisee sen, mikä on arvokkaampaa kuin ylhäältä päin määräileminen, pakottaminen ja sotiminen vääräuskoisia vastaan.

Toisena esimerkkinä tarkastellaan sellaista arvoa kuin “demokraattisuus”, joka ilmenee “enemmistön tahdon” kunnioittamisena. Tälle arvollehan länsimaiset poliittiset järjestelmät nykyään rakentuvat. Nykyisen länsimaisen ideologian mukaan se on absoluuttisesti kunnioitettava arvo, jota jotkut tosin tulkitsevat paremmin kuin toiset, niin kuin jumalan tahtoakin. Näin poliittinen arvohierarkia muodostuu sen mukaan, missä järjestyksessä enemmistön tahdon toteutumista edistetään kaikkein parhaiten.

Jos jotkut ihmiset ovat tällaisen selityksen mukaan demokratiassa “pahoja”, se johtuu siitä, etteivät he arvosta oikeita asioita eli samoja asioita kuin enemmistö, jolloin tilanne korjataan niin, että enemmistö opettaa ja pakottaa heidät toimimaan arvojensa mukaan. Käytännössä se merkitsee yhä enenevää ja yhä yhdenmukaisempaan yhteiskuntaan johtavaa lainsäädäntöä – ja yhä suurempaa kaipuuta itsekkääseen yksilöllisyyteen niin kuin nykyään tapahtuu.

Kun demokraattisuutta tarkastellaan alhaalta kasvaneena arvorakenteena, jonka mukaan nykyinen länsimainen yhteiskunnallinen järjestelmä on ajan kuluessa muodostunut, se saa toisen sisällön. Silloin se on tavallisten ihmisten toiveiden, tietojen ja ymmärrysten vähitellen rakentama arvohierarkia, joka kehittyneimmissä yhteiskunnissa on voittanut diktatorisen, vielä ylempää ja ehdottomammin määrätyn arvojärjestelmän. Sen se on tehnyt siitä fyysisestä syystä, että demokratia on diktatuuria ”entrooppisempi” järjestelmä.

Mutta näin ajatellessa arvosuhteet rakentuvat ikään kuin poikittain demokratiaan nähden. Uuden ajatuksen mukaan demokratian kehittäminen yhä paremmaksi – mikä demokratiassa tarkoittaa yhä enemmistövaltaisemmaksi järjestelmäksi – ei ole oikea suunta, vaan on pyrittävä yhteiskuntajärjestelmään, joka asettaa ihmisten mielipiteet vielä tasa-arvoisemmiksi keskenään kuin nykydemokratiassa tehdään. Silloin joudutaan uuteen vielä ”entrooppisempaan” järjestelmään, joka siis suhtautuu demokratiaan samalla tavalla valtarakennetta loiventaen kuin tämä suhtautuu diktatuuriin.

Tällaisessa alhaalta päin kasvavassa maailmassa arvot ovat suhteellisia: minkään yksityisen arvojärjestelmän mukana ei kulje erityistä kiinteää arvojen koordinaatistoa, jonka mukaan voitaisiin nähdä, mikä on hyvää ja mikä huonoa, vaan jokainen henkilökohtainen ja ajallinen arvo kuljettaa mukanaan omaa koordinaatistoansa, jonka mukaan se arvioi toisten suhtautumisen itseensä. Sen mukaan asiat joko ovat samansuuntaisia eli “hyviä”, vastakkaissuuntaisia eli “huonoja” tai poikittaissuuntaisia eli “tuntemattomia”.

Pelkkä arvojen suhteellisuus, tavallinen yhteiskunnallinen relativismi ei kuitenkaan osoita mitään tietä yhteiskunnallisten asioiden kehittämiseen, koska tällaisen ajattelun mukaan ei ole mitään, mihin erityisesti kannattaisi pyrkiä – tilannehan on juuri tämä edellä esitetyssä tieteellisessä mallissa. Siksi jokin yleinen ja jokaiselle koordinaatistolle yhteinen ominaisuus on asetettava samaksi ja ylittämättömäksi ja katsottava, mitä siitä seuraa. Tilannehan oli sama fyysisellä puolella ennen kuin valon nopeus mitattiin, huomattiin ja määriteltiin samaksi jokaiselle koordinaatistolle.

Mutta jos ja kun tällainen käytännön kiinteys pystytään määrittelemään, tilanne muuttuu aivan toiseksi. Jos yleisestä mielekkyydestä pystytään esittämään edes yksi väite, joka on mielekäs kaikista yksilöllisistä, uskonnollisista, yhteiskunnallisista, tieteellisistä, taloudellisista ja niin edelleen suunnista katsottuna, meillä on yhteisesti hyväksytty perusta yleiselle mielekkyydelle. Se merkitsee alkua uudelle yhteisymmärrykselle.

Todellisuudessa toimiva mielekkyys

Jotta edellisessä luvussa tarkoitettua arvojen ja mielekkyyden yhteistä ja yleistä ominaisuutta voitaisiin pitää reaalisena, sen täytyy kuulua paitsi ihmismielen maailmaan niin jollain tavalla myös fyysiseen maailmaan eli niihin tapahtumiin, jotka ovat yksiselitteisesti selitettäviä, mitattavia.

Yksinkertaisuuden vuoksi tässä ajatusmallissa tehdään niin, että kaikki erilaiset mielen ominaisuudet, uskominen, tietäminen, toivominen, ymmärtäminen, arvojen kokeminen, rakastaminen ja niin edelleen yhdistetään yhdeksi käsitteeksi, jota sanotaan mieltämiseksi. Erilaisia mielen liikkeitä on joka tapauksessa vaikea erottaa toisistaan, joten tällainen suhtautuminen mieleen päästää meidät muun muassa sellaisista hedelmättömistä kiistelyistä kuin missä on ajatuksen ja tunteen tai järjen ja arvon raja. Esimerkiksi ihmisen mielekkyys ilmenee siis siinä, että hän uskoo, toivoo, rakastaa, tietää, vihaa ja niin edelleen. Samalla sanotaan, että arvojen saavuttamiseen pyrkiminen on mielekästä toimintaa mielekkäiden päämäärien saavuttamiseksi.

Kun tässä katsotaan, että arvot ja arvostaminen kasvavat alhaalta päin ja että ne ovat osa ihmisen mielekkyyttä, myös mielekkyyden on kasvettava alhaalta päin. Jotta rakenne olisi yhtenäinen ja looginen, mielekkyyden on siten oltava paitsi ihmisen ominaisuus niin myös muun elollisen luonnon ominaisuus, biologinen ominaisuus, kemiallisten reaktioiden ominaisuus ja fyysisten tapahtumien ominaisuus. Sen on toisin sanoen oltava koko maailmankaikkeuden ominaisuus jollain sellaisella tavalla kuin esimerkiksi aika, painovoima tai liike.

Tämä on aivan oleellista ja perustavaa, sillä se juuri erottaa tämän selityksen toisaalta siitä uskonnollisesta selityksestä, jossa mielekkyys annetaan ylhäältä päin jumalalta tai profeetalta, ja toisaalta siitä materialistis-tieteellisestä selityksestä, joka rakentuu absoluuttiselle sattumalle ja jossa mielekkyyttä ei sen takia periaatteessa ole olemassa, ei sen enempää profeetassa kuin tavallisessa ihmisessäkään.

Jos nyt mielekkyys ymmärretään ja määritellään jollain sellaisella tavalla kiinteäksi ja todelliseksi ominaisuudeksi, että se sopii yhtä hyvin selitykseksi sille, miten ihmisten mielekkyys toimii kuin sille, mitä mittaustuloksia muun luonnon ja fyysisen maailman toiminnasta on saatu, niin saadaan ainakin teoreettinen perusta sille, että ihmisten mielekkyys ymmärryksineen, arvostuksineen ja tarkoituksineen kasvaa alhaalta päin. Silloin voidaan sanoa, että jokaisella erityisellä mielekkyyskoordinaatistolla on sama suhde tähän yleiseen mielekkyyteen, jota voidaan näin pitää tavallaan kiinteänä, reaalisena ominaisuutena, vaikka se ei olisikaan fyysisesti mitattavissa.

On huomattava, että tässä rakenteessa yleisen mielekkyyden määrittelyn ei tarvitse olla millään absoluuttisella tavalla oikea tai lopullinen: käsillä olevaan tarkoitukseen riittää, kun sillä voidaan ainakin periaatteessa selittää samoin perustein kussakin kehitysvaiheessa ymmärryksellä tavoitettavien ja mitattavien olioiden toiminnat. Tavoitteena ei ole yksityiskohtainen tarkkuus vaan koko olemassaolon laajuuden kattavuus.

Niinpä seuraavassa esitetty mielekkyyden määrittely on varmasti puutteellinen ja kenties lukijankin parannettavissa. Se käy kuitenkin esimerkkinä siitä, että yleinen mielekkyys on mahdollista määritellä sellaiseltakin perustalta, jossa se sisältää itsessään sekä ihmisten henkiset käyttäytymiset että myös kaikki nykyisin pelkästään mekanistisina pidetyt materian käyttäytymiset.

Niin pitkälle kuin mielekkyyden etsimisessä edetään ristiriidatta, luodaan samalla pohjaa sellaisille uusille yhteiskunnallisille arvoille, jotka perustuvat yhteisten realiteettien tunnustamiselle ja ovat samoja kaikille, aivan niin kuin tavallisen fyysisiä rakenteita koskevan tieteen tulokset nykyään ovat.

Mielekkyyden määritelmä

Ensiksi sanotaan mielekkyyden olevan muotojen keskinäistä vuorovaikutusta, kun muodolla tarkoitetaan mitä hyvänsä maailman osaa.

Näin laajan määrittelyn sisään mahtuvat varmasti niin atomien kuin ihmistenkin toiminnat. Kaikki fyysiset tapahtumat on tulkittavissa vuorovaikutuksiksi ja kaikki fyysisiä tapahtumia määräävät ominaisuudet, kentät ynnä muut on tulkittavissa muodoiksi. Silloin esimerkiksi massapiste ymmärretään sinä muotona, jona se ympäristölleen ilmenee (eli jolla se vastustaa kiihtyvyyttä tai vetää muita massoja puoleensa); tämä muotohan on se, joka massasta nimenomaisesti tiedetään. Tässä selitysmallissa aine siis muodostuu muodosta eikä niin päin, että muoto muodostuu aineesta. Tavallaan tämä on tieteellisempi selitys kuin nykyinen, sillä tässä asioista oletetaan vain sen verran kuin niistä on kokemuksen mukaan mahdollista.

Samoin tämä määrittely mielekkyydestä käy ihmisten toiminnan selityksenä. Ihminenhän on mielekäs olento, joka on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Jos ihminen esimerkiksi lukee kirjaa, tilanne on vuorovaikutusta kirjan tekstin ja lukijan aivojen välillä. Tekstissä on selvästi oleellista juuri sen muoto, sanoma, ja toisaalta kaikki, mitä ihmisen aivoista tiedetään, on sen tapahtumien muodot. Tekipä, ajattelipa tai tunsipa ihminen mitä hyvänsä, aina on olemassa muodoksi tulkittava tekijä, muodoksi tulkittava kohde ja vuorovaikutukseksi tulkittava toiminta. Sivumennen voidaan todeta, että myös jumala mahtuu tähän malliin eräänlaisena kaikkeuden muotona sille, joka hänet kokee.

Toiseksi määritellään mielekkyyttä sanomalla, että muotojen vuorovaikutus on mielekästä eli sen tuloksena on yleisen mielekkyyden lisääntyminen. Koska tässä mallissa ei ole olemassa muuta kuin muotoja ja vuorovaikutuksia, mielekkyys on muoto, joka muodostuu muodoista ja vuorovaikutuksista. Mielekkyys vaikuttaa muotojen vuorovaikutuksissa siten, että muotojen mielekkyydet kasvavat ja lisääntyvät.

Tässä joudutaan tekemään pari asiaan välttämättömästi liittyvää huomiota. Ensiksi on huomattava erilaisten muotojen olemassaolo ja toiseksi on huomattava, että on olemassa eri mielekkyysasteisia muotoja. Muodot ovat siis erilaisia, erikokoisia ja eri mielekkyysasteisia kokonaisuuksia yleisessä muotojen kentässä. Suuremmat muodot syntyvät pienemmistä ja niiden vuorovaikutuksista, jolloin näistä vuorovaikutuksista tulee uusien muotojen osia. Lisäksi on todettava, että kun yksityinen muoto lisää yleistä mielekkyyttä, se tekee sen tietysti lähinnä oman koordinaatistonsa mukaan omaa mielekkyyttään kasvattaen. Ja koska muodon “muotoisuus” sinänsä pyrkii lisääntymään, se merkitsee yleisen mielekkyyden pyrkimystä monimuotoisuuteen.

Yhdellä muodolla on siis pyrkimys oman muotonsa suurentamiseen ja sen monistamiseen, mutta tämän rinnalla ja tavallaan sitä vastaan on yleinen pyrkimys erilaisten muotojen moninaisuuteen.

Helposti voidaan todeta, että myös tämän määrittelyn ja sen johtopäätösten mukaiset tapahtumat ovat tulkittavissa käytännössä tehtyjä havaintoja vastaaviksi missä olemassaolon mittakaavassa hyvänsä. Se, että maailman tapahtumien suhteet ovat rakentuneet muun muassa sillä tavalla, että vuosimiljardien kuluessa yksinkertaisemmista alkuaineista on muodostunut monimutkaisempia ja enemmän muotoja sisältäviä kokonaisuuksia, jotka puolestaan ovat muodostaneet yhä monimuotoisempia ja mielekkäämpiä kokonaisuuksia, on täysin tämänhetkisen kokemustiedon mukaista. Ei myöskään voida kiistää, etteikö ihminen olisi tänään mielekkäämpi olento kuin esimerkiksi miljoona vuotta sitten tai edes sata vuotta sitten, mitattiinpa mielekkyyttä millä hyvänsä ihmisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutusten tulosten määrällä tai laadulla.

Tämän toisen kohdan kiinnittämiseksi todellisuuteen on huomattava, että tähän määrittelyyn vastakkainen tai poikittainen suhtautuminen ei anna mielekkyydelle mitään ymmärrettävää sisältöä. Ei ole loogista väittää, että mielekästä on mielekkyyden väheneminen. Jos taas sanotaan, että mielekkyys joskus kasvattaa mielekkyyttä ja joskus vähentää sitä summan pysyessä nollana, tilanne palautuu sattumanvaraisuuteen eli mielettömyyteen. (On huomattava, että ihmiskunnan kehityskulun mielekkyyttä arvioitaessa on pysähdyttävä tähän päivään. Tässä ei ole soveliasta tehdä johtopäätöksiä kuvitellusta tulevaisuudesta sen enempää kuin muussakaan tieteellisessä ajattelussa. Ei siis voida perustella ihmisen mielettömyyttä sillä, että ihmiset kohta varmaan hävittävät itsensä ja koko maailman kehittyneen elämän.)

Kolmanneksi määritellään mielekkyyttä siten, että sanotaan eri muotojen vuorovaikutuksen mielekkyyden olevan verrannollinen muotojen mielekkyyksiin ja niiden läheisyyteen toistensa suhteen.

Edellisen kohdan mukaan voidaan puhua toisiinsa nähden erikokoisista ja erilaisista muodoista. On erikokoisia “muotomassoja” ja ne ovat eri “etäisyydellä” toisistaan. On luonnollista sanoa, että muotomassojen vuorovaikutus on sitä mielekkäämpää mitä suurempia ne ovat ja mitä lähempänä toisiaan ne ovat; päinvastainen väite johtaisi taas mielettömyyksiin. Kun aika ja paikka ymmärretään muodon osiksi, myös tapahtumat ovat muotoja ja niiden läheisyyden eräänä osana on tavallinen ajallinen ja fyysinen läheisyys.

Jälleen voidaan todeta, että maailmassa on kiistatta tällainen ominaisuus, joka ainakin jollain keskimääräisellä tavalla toimii havaittavassa todellisuudessa (itse asiassa tämä on niin itsestään selvää, ettei siihen tule kiinnittäneeksi huomiota). Esimerkiksi ajallisesti ja paikallisesti lähimmät atomit ovat toistensa kanssa tiiviimmässä vuorovaikutuksessa kuin kauempaa ajasta tai paikasta niihin suhtautuvat atomit ja sama pätee luonnollisesti ihmisiin. Muodoltaan kauempana toisistaan olevat oliot kuten heinäsirkat ja televisiot eivät saa yhdessä paljonkaan aikaan, mutta heinäsirkat heinäsirkkojen kanssa ja televisiot televisioiden kanssa kyllä muuttavat maailman mielekkyyttä omiin suuntiinsa. Samoista asioista kiinnostuneet ja lähekkäin olevat ihmiset luovat yleensä omasta näkökulmastaan mielekkäitä tuloksia kun taas kaukaisilla ja eri asioista kiinnostuneilla ihmisillä on keskenään vain hyvin vähäistä maailmaan vaikuttavaa vuorovaikutusta.

Mutta näiden itsestäänselvyyksien selityksen lisäksi esitetty mielekkyyden määrittely antaa vihdoinkin ymmärrettävän ja kiistämättömän sisällön “animistisesti” selitetylle maailmalle. Tämän vanhan ajattelutavan, jossa eläimillä, kasveilla, kivillä ja alkeishiukkasillakin edellytetään olevan mieli ja joka näkee maailman yhtenä kaiken kaikkeen vaikuttavana kokonaisuutena, on nykyinen materialistinen selitys hävittänyt lähes sukupuuttoon. Tämä johtuu siitä syystä, ettei materialistisessa mallissa löydy elollisuudelle sellaista sisältöä, joka selittäisi edes fyysisesti ymmärrettävin käsittein sen, miksi niin sanotut elävät olennot ovat niin paljon elollisempia kuin niin sanotut elottomat olennot – tämähän on yhtenäiselle teorialle riittävä selitys. Se taas johtuu siitä, ettei materialistisessa mallissa voida yhdistää elollisuutta mielekkyyteen, mielekkyyttä muotoon ja muotoa aineeseen ja energiaan. Vasta näiden yhdistäminen edellyttää ja mahdollistaa yhtenäisen mallin – samalla tavalla kuin aineen ja energian yhdistäminen liittyi uuden fysiikan mallin syntymiseen. Kaikkia yhdistävänä tekijänä on muoto; se on sekä elollisuuden, mielekkyyden, energian että materian olemus siinä määrin kuin näistä asioista tiedetään. Tällöin fyysistä olemassaoloa ei ole enää mitään syytä rajata elollisuuden ulkopuolelle.

Edellä esitetyn selityksen käytännön perustelu tukeutuu siihen yksinkertaiseen asiaan, että tässä mallissa tietyn muotokokonaisuuden mielekkyys on verrannollinen sen sisältämien muotojen määrään (eli siihen, missä määrin muut muodot sen kanssa vuorovaikuttavat).

Kun nyt verrataan minkä hyvänsä “fyysisen” kappaleen sisältämiä muotoja jonkin “elollisen” olennon sisältämiin muotoihin, ero on valtava. Monimutkaisenkin “aineen” rakenne ja toiminta muodostuu häviävän pienestä muotojen määrästä verrattuna “elollisen” olennon rakenteen ja toiminnan muotojen määrään, koska jälkimmäisen toiminnassa edellisiä on jo mukana alkeellisina osina, joiden monimutkaisista yhdistelmistä vasta jälkimmäisen muodot muodostuvat.

Jos verrataan esimerkiksi perhosen olemiseen liittyvien muotojen määrää happiatomin olemiseen liittyvien muotojen määrään, tilanne on vastaavanlainen kuin jos verrattaisiin maapallon massaa omenan massaan. Silloin vanha, toispuoliseen kokemukseen perustuva tapa ymmärtää asia on sellainen, että maapallon ja omenan ominaisuudet ovat painovoiman ja putoamisen suhteen periaatteessa aivan erilaisia, koska vain toista voidaan mitata. Vastaavasti sen mukaan ajatellaan, että perhonen on elollinen, koska se selvästi näkyy, mutta happiatomi ei ole, koska sen elollisuutta ei ole havaittavissa. Kehittyneempi, maailman symmetrisyyteen ja suhteellisuuteen perustuva tapa ymmärtää asia on se, että vuorovaikutus syntyy periaatteessa samanlaisten ominaisuuksien kohtaamisesta. Silloin sekä maapallolla että omenalla on vetovoima ja putoaminen syntyy näiden kohtaamisesta. Ja vastaavasti silloin sekä perhonen että happiatomi ovat elollisia ja yhteinen elollisuus syntyy näiden kohtaamisesta.

Tästä “fyysisten” ilmiöiden mielekkyyden minimaalisesta määrästä johtuen käytännöllinen suhtautuminen niihin ei edellytä ainakaan tavallisessa käytännössä yleisen mielekkyyden huomioon ottamista: tavallisia luonnontieteitä voidaan harjoittaa niin kuin ennenkin. Eihän meidän tarvitse käytännössä välittää siitäkään, että tosiasiassa kaikilla lähellämme olevilla kappaleilla, myös omenoilla ja perhosilla, on oma painovoimansa, joka vetää kutakin meistä puoleensa. Yleisen mielekkyyden vaikutus on otettava huomioon vasta, kun mielekkyyden kohteena olevan olion mielekkyys kasvaa suureksi. Tämähän pätee painovoimankin suhteen: omenan putoaminen voidaan jotenkin selittää vain omenan “painolla”, mutta esimerkiksi suurimassaisten planeettojen keskinäisten liikkeiden ymmärtäminen vaatii yleisen painovoiman olettamisen. Sama pätee kappaleiden nopeuksien suhteen. Pienillä nopeuksilla ei yleistä suhteellisuutta tarvitse ottaa huomioon, mutta nopeuksien kasvaessa riittävän suuriksi näin täytyy tehdä, jotta havaitut asiat olisivat ymmärrettäviä. Kaikissa näissä esimerkeissä on kyse periaatteessa samasta olemassaolon ominaisuudesta.

Kun maailma ajatellaan mielekkääksi, sen selitettävyys on osa sitä “mekanismia”, joka on mielekäs eli joka lisää maailman muotoja. Eräs tällainen mielekkyyksien tulos ja jatkuvasti kasvava muoto on tieto ja yhteisesti tiede, jonka kanssa ihmiset ovat vuorovaikutuksessa tuottaen uusia muotoja. Mitä pienempiä ja kaukaisempia asioita tutkitaan, sitä kehittyneempää täytyy tieteen olla, jotta päästäisiin havaittavaan yhteyteen näiden ilmiöiden kanssa. Tiede on tavallaan yhä tehokkaammaksi ja mielekkäämmäksi käyvä vahvistin erilaisten mielekkyyksien välillä. Samalla joudutaan kuitenkin rakenteeseen, jossa absoluuttista tietoa tai tiedettä ei ole olemassa sen enempää kuin absoluuttista tietämättömyyttä, sattumaakaan. Kun tiede on yksi muoto muiden joukossa, se on “oikeaa” tai “väärää” vain suhteessaan sekä kohteeseensa että tutkijaansa. Mitä mielekkäämpiä asioita tiede tutkii, sitä subjektiivisempia – ja materialistiselta kannalta epätieteellisempiä – tulokset ovat.

Tieteellä on myös oma mielensä eli tahtonsa kasvaa ja laajeta. Ne “totuudet”, joita erilaiset tieteet sisältävät, pyrkivät vaikuttamaan sekä kohteisiinsa että tutkijoihinsa niin, että tiedon oma “totuudellisuus” ja valta lisääntyy: tieto muuttaa maailmaa muotoiseksensa.

Erityisen selvästi tiedon taipumus oman totuutensa kasvattamiseen näkyy siis silloin, kun sekä tutkijat että kohteet ovat mielekkäitä kuten esimerkiksi yhteiskuntatieteissä ja psykiatriassa. Näiden tieteiden ja ihmisten välisen vuorovaikutuksen tulokset eivät välttämättä noudata erityisen hyvin tutkijoiden tai tutkittavien toiveita ja pyrkimyksiä, muutenhan esimerkiksi sellaiset mitattavuudet kuin sodat ja mielisairaalapaikat vähenisivät, mutta kehitys noudattaa kyllä näiden tieteiden pyrkimyksiä itsensä laajentamiseen, mikä ilmenee esimerkiksi yhteiskunnallisten ja psykiatristen julkaisujen lukumäärän kasvuna.

Mielekkyys kenttänä

Siirtyminen materiakeskeisestä selityksestä ja maailmankuvasta mielekkyyskeskeiseen maailmanselitykseen on tavallaan verrattavissa siihen ajatustavan muutokseen, jossa siirryttiin klassisesta fysiikasta sellaiseen ilmiöiden käsittelytapaan, jossa partikkeleiden ymmärretään vaikuttavan toisiinsa kenttien kautta.

Klassisessa fysiikassa tapahtumat ymmärretään liikeyhtälöiden avulla, jolloin kappaleet ovat syysuhteisessa vaikutuksessa toisiinsa: tulevat liikkeet ja tapahtumat ovat suoria seurauksia menneistä liikkeistä ja tapahtumista. Kun tällaisessa rakenteessa halutaan jotain tapahtuvan, sille saadaan aikaan mekaaninen syy, josta liikeyhtälöiden avulla tiedetään tuleva seuraus. Tällainen fyysisesti kausaalimuotoinen rakenne vastaa hyvin käytäntöä niin kauan kuin ollaan eristetyssä tilanteessa eikä tarvitse ottaa huomioon hyvin suuria liikenopeuksia eikä asia koske hyvin pieniä (kvanttifysiikan) tapahtumia, ja nyt voidaan sanoa: eikä mielekkäitä kohteita.

Mutta jos asia koskee tällaisia olemassaolon äärireunoja lähellä olevia tapahtumia, syy- ja seuraussuhteinen, yksinkertaisen mekanistinen maailmankuva ei enää johda tuloksiin. Asiat on ymmärrettävä kokonaisuuksien kautta, kenttinä ja todennäköisyyksinä. On siirryttävä muodon kautta kausaaliseen rakenteeseen, jossa tapahtumat johtuvat muotojen vuorovaikutuksista ja mielekkyyksistä eikä fyysisistä syysuhteista.

Samalla tavalla kuin ihminen on itse eräs tällainen ääriraja, jota ei voida ymmärtää kuin kokonaiskentän, mielekkyyden käsitteen kautta, niin myös ihmisten hallitsemalla tiedolla on, kuten jo edellä on käynyt ilmi, sellaisia äärirajoilla olevia ongelmia, joiden ymmärtämiseksi ja ratkaisemiseksi on siirryttävä kenttämalliin.

Tämän kirjan alussa esitetyt aseistuksen kasvun ja luonnon liikakuormituksen ongelmat ovat juuri tällaisia asioita. Pelkästään materiaalisen syy- ja seuraussuhteisesti ajatellen kumpikaan näistä ongelmista ei ole edes teoriassa ratkaistavissa.

Jos ajatuksena on asioiden ohjaaminen syy- ja suraussuhteisesti ylhäältä päin ja voiman avulla, aseistuksen lisääminen on järkevää toimintaa, olipa tarkoitus vaikka aseiden vähentäminen. Aseiden käyttö on järkevää käyttäjän puolelta katsottuna niin kauan kuin sillä saadaan muita ihmisiä ja yhteiskuntia toimimaan omien tarkoitusten mukaan. Mutta kun yleinen kehitys johtaa tilanteeseen, jossa vastakkaisiin ohjailuihin käytettävät aseet tulevat niin tehokkaiksi, että niiden käyttö merkitsisi myös käyttäjän tuhoa, aseiden pakotusvaikutus loppuu ja niiden mielekkyys tulee kaikille osapuolille kyseenalaiseksi. Materiaalisen syysuhteisessa mallissa ei kuitenkaan ole sitä tietoa, joka sanoisi sen kehityksen kohdan, jossa niillä saavutettava hyöty vaihtuu haitaksi, ja jota tietoa käyttämällä aseistuksen kasvattamisesta näin osattaisiin luopua.

Kun kysymystä luonnon tuhoutumisesta käsitellään materiaalisen kausaalitiedon avulla, tuloksena on yhtä vaikea umpikuja. Koska kaiken saatavilla olevan tiedon mukaan ihmiset pyrkivät jatkuvasti lisääntymään ja kasvattamaan kulutustaan ja koska he jatkuvasti kuluttavat luontoa yhä enemmän, jossain kehityksen pisteessä voidaan päätellä luonnon ylikuormittuvan ja sairastuvan niin pahasti, että tuotannon lisäkasvu loppuu. Tästä pidemmälle ei voida ajatella kausaalisuhteisesti; tietoa siitä, koska pitäisi kääntyä toiseen suuntaan ja mikä tämä toinen suunta olisi, ei voida johtaa mistään kausaalisesti tiedetystä asiasta.

Kun kausaalisuhteinen tieto on mielekäs fyysisen kasvun lisäämiseen, se loppuu siihen mihin fyysinen kasvukin loppuu. Sen avulla ei voida nähdä eikä ratkaista fyysisen kasvun, aseiden ja kulutuksen vähentämisen ongelmaa.

Vähentämisen ongelman ymmärtämiseen ja ratkaisemiseen tarvitaan mielekästä, muotokeskeistä ajattelua, joka näkee tilanteet kokonaisuuksien kautta, todennäköisyyksinä ja kenttinä: niin, että jokaisella, myös yhteiskunnallisella, tapahtumalla tai muodolla on oma mielekkyyskenttänsä, jolla on vuorovaikutus muiden tapahtumien ja muotojen kanssa ja nimenomaan niin, että kokonaisuus on mielekäs – ilman tätä oletusta asiaa ei voida tarkastella mielekkäästi eikä kokonaisuutena.

Kun asioita katsotaan kokonaisuuksina, niitä katsotaan muotoina eli rakenteina, myös ratkaisu on rakenteellinen. Olipa kyse mistä hyvänsä yhteiskunnallisesta asiasta: ajatuksesta, tiedosta, pyrkimyksestä, teosta tai muusta sellaisesta, niin mielekkäässä mallissa tärkeää ei ole se, millä tavalla ja mistä syystä jokin yksityinen ihminen ajattelee ja toimii niin kuin toimii vaan tärkeää on se, millainen on yhteiskunnan kokonaisrakenne: millainen mielekkyyskenttä yhteiskunnassa vaikuttaa. Yksilöiden suuri kirjo jakautuu sitten vallitsevan kentän mukaisesti kunkin ajautuessa keskimäärin sellaiselle paikalle, jossa hänen ominaisuutensa hyödyntävät koko rakennetta. Yhden yksilön poistuessa paikaltaan toinen kyllä korvaa hänet.

Kun siis on jokin ongelma, jota ei pystytä ratkaisemaan kausaalisella tiedolla, on muutettava tiedon rakennetta. Juuri tätä merkitsee siirtyminen materiakeskeisestä maailmankuvasta muotokeskeiseen maailmankuvaan.

Muodon kolmiulotteisuus

Muodolla on kolme eri perusulottuvuutta, suhdetta muotojen muodostamaan olemassaoloon: ensiksi muodolla on ykseys, toiseksi sillä on samanlaisuus jonkin toisen muodon suhteen ja kolmanneksi sillä on erilaisuus jonkin toisen muodon suhteen. Nämä suhteet riittävät koko maailman rakentamiseen sillä edellytyksellä, että muodot ovat edellä kuvatusti mielekkäitä.

Jos lähdetään aivan alusta, on vain yksi muoto. Ainoa suhde, joka sillä on, on sen suhde siihen, mistä se on tullut, mutta mitä ei ole tässä maailmassa. Se on juuri tämä tuntematon suhde, jonka absoluuttista ääripistettä sanotaan jumalaksi, sattumaksi tai suureksi pamaukseksi, mutta joka ei tässä maailmassa ilmene muuten kuin välillisesti uuden ja ennen tietämättömän muodon syntymisen aiheuttajana.

Toiseksi, kun muoto on olemassa ja sillä on mielekkyyden mukaan taipumus lisätä muotoaan, se jakautuu samanlaisiksi muodoiksi, joilla on keskinäisenä suhteenaan siis samanlaisuus. Tälle muotojen suhteelle on ominaista sama mielekkyys ja pyrkimys sen monistamiseen ja laajentamiseen.

Kolmanneksi, kun samatkin muodot lisääntyneinä, erillisinä, ovat jossain suhteessa erilaisia, esimerkiksi joko paikassa tai ajassa, jotka voidaan oikeastaan katsoa olevan olemassa juuri tällä tavalla, syntyy erilaisuus. Tälle suhteelle on ominaista muotojen erimielisyys ja niiden ristiriita. Tämä erillisyys ratkeaa ensimmäisen ja toisen kohdan mukaan uuden ja entistä mielekkäämmän, tilanteen laajemmin samanlaisena mieltävän muodon syntymisenä ja kehittymisenä ja näin maailman muodot lisääntyvät ja mielekkyys kasvaa.

Nämä kolme suhdetta tai suuntaa voidaan nähdä jokaisessa ilmiössä ja sen kaikissa osissa. Kysymyksessä ovat monentasoiset, sisäkkäiset ja päällekkäiset ulottuvuudet. Kullakin ensimmäisellä suhteella on omat ensimmäiset, toiset ja kolmannet suhteensa ja niin edelleen. Voidaan sanoa, että millä hyvänsä muodolla on oma syntymänsä, oma kasvunsa samanlaisten, sitä vahvistavien ja erilaisia muotoja itseensä sulauttavien muotojen kanssa sekä oma häviämisensä ristiriitoihin ja jonkin laajemman muodon osaksi.

Kehitys muodostuu näiden kolmen suhteen kiertokulusta ja tuloksena on yhä laajempia, moninaisempia ja mielekkäämpiä muotoja.

Jos erääksi muodon esimerkiksi otetaan tieto, tiedon suuntia ovat tällöin tietämättömyys, sama tieto ja eri tieto. Millä hyvänsä (uudella) tiedolla on oma sattumanvarainen syntymänsä, oma kasvunsa sitä vahvistavien, samansuuntaisten tietojen kanssa ja oma häviämisensä ristiriitoihin erilaisten tietojen kanssa ja jonkin laajemman tiedon osaksi, jolloin kiertokulku eli tietojen sattumaan ja toisiinsa suhtautuminen tapahtuu ainakin keskimäärin siten, että kokonaistieto tulee “tietävämmäksi”. Tuskin kukaan voi tästäkään asiasta väittää, että tapahtumien suunta olisi päinvastainen: ymmärrettiinpä tiedolla mitä hyvänsä mitattavaksi määriteltyä asiaa, tiedon määrä on lisääntynyt aikojen kuluessa.

Esimerkkimuodoksi voidaan ottaa myös kohde, jota tiede tutkii, vaikkapa maailman synty ja kehitys alkuräjähdyksestä eteenpäin. Sen tiedon mukaan, mitä tänään alkuräjähdyksestä tiedetään, sen syy on tietämättömyyden, sattuman peitossa, mutta kun jotain syntyi, se ilmeni alussa hyvin yksinkertaisena ja samanlaisena asiana: kvarkkien ja antikvarkkien (tai mikä nyt on kulloinkin pienin tieteen tuntema rakenne eli muoto) muodostamana, tiheänä maailmana, jossa oli vain hyvin samanlaisia, läheisiä suhteita. Tämän jälkeen alkoi erilaistuminen: muodostui neutroneita ja protoneita ja heliumia ja näiden välille syntyi erilaisia suhteita, jotka muodostivat yhä vieläkin laajenevan maailman, yhä monimutkaisempia alkuaineita ja yhä erilaisempia tapahtumia. Tämäkin on kiistämätöntä ja se selittyy yksinkertaisesti tässä esitetyllä mielekkäällä mallilla.

Esimerkkinä kehittyvästä muodosta käy myös sen muodon kehittyminen, joka tässä on tutkijana eli ihmisyksilö. Myös uuden ihmisyksilön syntymiseen liittyy sekä periaatteellinen että käytännöllinen sattumanvaraisuus. Periaatteessahan on katsottava, että jos syntyvän ihmisen kaikki ominaisuudet olisivat ennalta tiedettävissä tai määrättävissä, ei syntyisi uutta vaan vanha jatkuisi. Käytännössä syntymään liittyvä sattumanvaraisuus on ilmeinen ja turvattu; koko se syy- ja seurausketju, miksi juuri tietyt ihmiset menevät yhteen, miksi juuri tietyt muna- ja siittiösolut kohtaavat ja miksi juuri niiden kohtaamisesta seuraa juuri sellainen ihminen kuin seuraa, on melko täydellisen tietämättömyyden peitossa.

Mutta kun enemmän tai vähemmän toisiinsa nähden sattumanvaraiset sukusolut kohtaavat, vallitsevaksi ominaisuudeksi tulee pyrkimys samanlaisuuden säilyttämiseen ja lisäämiseen. Ensin on DNA:n jäljentyminen, sitten solun kopioituminen kahdeksi ja yhä useammaksi hyvin samanlaiseksi soluksi. Erilaisuudet tulevat vasta myöhemmin, geenien tasolla mutaatiot ja solujen tasolla niiden moninaistuminen ja erikoistuminen yksilön eri osiksi.

Ihmisyksilön elämänkaarta voidaan tarkastella myös suuremmassa mittakaavassa, jolloin muodon häviäminenkin tulee näkyviin: syntymänsä, suhteensa tuntemattomaan jälkeen lapsella on suhteita vain hyvin yksinkertaisiin, läheisiin ja samanlaisiin asioihin, mutta mitä vanhemmaksi yksilö kehittyy, sitä laajemmiksi, moninaisemmiksi ja kaukaisemmiksi hänen suhteensa muuhun maailmaan tulevat, kunnes kaukaisuudet (muun muassa ystäviin ja maailman menoon) ja ristiriitaisuudet erilaisten muotojen (muun muassa bakteerien ja syöpäsolujen) välillä tulevat niin suuriksi, että yksilö kuolee ja muuttuu osaksi suurempaa maailmaa. Ensin on syntymä, toiseksi on samanlaisuus ja kolmanneksi on erilaisuus.

Tällainen kehityskulku on kussakin yksittäisessä tapauksessa ehkä liiankin itsestään selvä, jotta ilman asiaan keskittymistä huomattaisiin sen takana olevan yleisen periaatteen syvällisyys. Esitetyn kolmijaon yleispätevyyden ymmärtäminen on kuitenkin tämän kirjan ymmärtämiselle tärkeää, sillä tätä muotojen jakoa sovelletaan tässä yhteiskuntajärjestelmän käsittelyyn.

Kolmiulotteinen yhteiskuntarakenne

Ihminen on siis muoto, jolla on nämä kolme ulottuvuutta: suhde jumalaan tai sattumaan eli asioihin, jotka ovat hänen vaikutuspiirinsä ulkopuolella, suhde samanlaisiin muotoihin eli toisiin ihmisiin ja suhde erilaisiin muotoihin eli muuhun luontoon. Näiden suhteiden sisäkkäisyyksistä ja päällekkäisyyksistä rakentuvat yhteiskunnat ja niiden suhteet toisiinsa ja muuhun luontoon sekä myös koko ihmiskunta ja sen suhtautuminen muuhun maailmaan, lähinnä maapalloon.

Tällainen jaottelu on edullinen muun muassa siitä syystä, että kun näille kolmelle periaatteelliselle suhteelle ajatellaan muodostuvan eri yhteiskunnalliset rakenteet, näitä rakenteita voidaan kutsua uskonnollisiksi, poliittisiksi ja taloudellisiksi järjestelmiksi nimitysten normaaleissa merkityksissä. Kuitenkin on huomattava, että tämän mallin mukaan on ajateltava vielä kunkin yhteiskunnan noudattaman uskonnon, politiikan ja talouselämän koostuvan kukin erikseen niiden sisäisistä erilaisista uskonnollisista, poliittisista ja taloudellisista suunnista ja rakenteista.

Eräänlaisena perustavana suhteena ja rakennelmana on perinteinen uskonto, uskohan on nimenomaan suhtautumista siihen, jota ei tiedetä, mutta jonka ajatellaan olevan olemassa ja johon silloin on olemassa reaalinen suhde: sitä koskevan ajattelun muoto. Kun ihminen ajattelee jumalaa, usko on rakenteena olemassa ja se vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin – tietysti oman rakenteensa muotoisesti. Kun useampia ihmisiä uskoo samanmuotoiseen (samalla tavalla toimivaan) jumalaan, he pyrkivät järjestymään keskenään tämän uskon mukaisesti ja muodostavat tässä määritellyllä tavalla poliittisen, ihmisten välisten suhteiden rakenteen, joka käytännössä toteutuu muun muassa kirkkona. Luonnollisesti kirkolla niin kuin ihmisilläkin täytyy olla myös suhteensa luontoon, talouselämänsä, jolla se pyrkii muuttamaan luontoa kasvaakseen ja laajentaakseen omia muotojaan eli omaa mielekkyyttään. Näin kirkosta tulee myös taloudellinen yksikkö.

Tällaisessa selityksessä uskonnon alueeseen kuuluvat perinteisen uskonnon ohella kaikki yhteiskunnalliset muodot ja rakenteet, jotka jollain tavalla kartoittavat ja rakentavat suhdetta siihen, jota ei tiedetä. Uskonnon lisäksi näitä ovat myös tiede ja taide. Näin ajateltuna tieteen ero uskontoon nähden on tässä: kun uskonto “tutkii” rakenteensa mukaan kohdetta, jonka ytimestä ei edes periaatteessa saada mitattavaa tulosta, niin tiede tutkii rakenteensa mukaan kohteita, jotka ovat ainakin periaatteessa mitattavia eli muihin kohteisiin nähden suhteutettavia.
Uskonnollinen toiminta tuottaa ajatuksia jumalasta ja ajatuksia näistä ajatussuhteista ja niin edelleen mahdollisimman uskottavaksi ja jumaluutta laajentavaksi kokonaisuudeksi. Tieteellinen toiminta tuottaa ajatuksia mitattavien kohteiden suhteista suhteuttaen niitä toisiin ajatuksiin mahdollisimman tieteellisiksi, mitattavuutta laajentaviksi teorioiksi. Kuitenkin tieteen rajalla uskonto ja tiede yhtyvät: tieteen raja muodostuu ongelmista, joiden ratkaisua ei tiedetä ja jossa edetään “uskon” varassa; uskotaan joihinkin vastauksiin, jotka vasta pyrkimys tietoon todistaa oikeiksi tai vääriksi – ja kuten tiedetään, lyhyiden tieteen askelten todistaminen käy keskimäärin nopeasti, mutta suurten askelten todistaminen voi vaatia paljonkin aikaa.

Toinen yhteiskunnallinen suunta on politiikan suunta, joka muodostaa ihmisten väliset suhteet. Uskonnollisesti ja ideologisesti läheisillä ihmisillä on samansuuntaisia pyrkimyksiä, joiden saavuttamiseksi he järjestyvät keskinäisten suhteiden rakenteeksi, organisaatioksi. Orga-nisaatiot suhtautuvat toisiinsa niiden perustana olevien ideologioiden mukaan muodostaen yhä laajempia järjestelmiä. Valtion poliittinen rakenne, joka muodostuu siitä, miten eri valtaryhmät suhtautuvat toisiinsa ja miten ne tekevät yhteiset päätökset, on esimerkki pitkälle kehittyneestä organisoitumisesta saman päämäärän edistämiseksi, jota kutsutaan kansan tai ihmiskunnan eduksi.

Kolmanneksi ihmisillä on suhde muuhun luontoon, erityisesti maahan. On tarve syödä, pukeutua, asua ja niin edelleen. Näiden suhteiden kohteina ovat ruoka, paita, asunto ja muut viime kädessä luonnosta otettavat tuotteet. Ihmisillä on myös ideologisia pyrkimyksiä ja poliittisia pyrkimyksiä, joihin he tarvitsevat luonnosta saatavia tuotteita. Kaikkien tarpeellisiksi katsomiensa tuotteiden saannin edistämiseksi ihmiset liittyvät toisiinsa taloudellisin suhtein, käyttävät avukseen luonnosta otettavia, luontoa muuttavia välineitä, koneita, tehtaita ynnä muita ja muodostavat luonnon ja näiden ja itsensä välille tuotannollisen rakenteen, talouden, jonka pyrkimyksenä on vaikuttaa luontoon entistä mielekkäämmin ja laajemmin.

Tämän ajatuksen mukaan yhteiskunnan ja myös ihmiskunnan tuotannollisen toiminnan ja fyysisten välineiden käyttämisen malli seuraa ihmisten poliittisesta mallista, joka seuraa uskonnollisten suhteiden mallista. Sen takia sitä, kuinka ihmisten muodostama talouselämä toimii, säätelevät alkujaan uskonnolliset ja ideologiset näkemykset – eikä suinkaan päinvastoin niin kuin nykyisin on tapana ajatella.

Jotta nähtäisiin, millä tavalla tässä esitetty selitysmalli, jossa kaikella yhteiskunnallisella olemisella on kolme kenttämäisesti vaikuttavaa ulottuvuutta, joiden uusia muotoja luova kiertokulku on kehitystä, selittää laajemmin ja paremmin havaintoja kuin nykyisin vallassa olevat selitysmallit, otetaan seuraavassa pari esimerkkiä. Toiseksi vertailukohteeksi otetaan se, miten kristillinen selitys näkee maailman ja toiseksi se, miten marxilainen selitys maailmaan suhtautuu. Näitä kumpaakin näkemystä tarkastellaan sekä omasta suunnastaan että yleisen mielekkyyden suunnasta. Uuden mallin edistyksellisyys ilmenee siinä, että se pystyy selittämään vanhat mallit, mutta vanhat eivät pysty selittämään sitä. Tästä syystä uutta mallia voidaan pitää tietyin edellytyksin sekä kristillistä että marxilaista perinnettä noudattavana.

Kristillinen maailmankuva

Hyvin yksinkertaisesti esitettynä kristillinen usko ja selitys maailmasta ja sen kehityksestä on se, että maailman synty, kehittyminen ja tuleva kohtalo ovat Isän, Jumalan käsissä. Jumala on ilmaissut tahtonsa ja rakkautensa ihmiskuntaa kohtaan erityisesti Pojassaan Jeesuksessa ja niin, että ohjaus hyvään tapahtuu Pyhän Hengen välityksellä, kuten Raamattu ja perinne opettavat.

Kristilliseltä puolelta katsottuna maailmassa ei ole mitään sattumanvaraista vaan kaikki on Jumalan ohjauksessa. Toisaalta maailmassa ei vallitse yleinen mielekkyyskään vaan vain se on mielekästä ja hyvää, mikä on sitä kristillisen opin mukaan.

Jos kristillisyyttä katsotaan yleisen mielekkyyden puolelta, sen käytännöllisestä vaikutuksesta yhteiskunnalliseen kehitykseen saadaan kuva realisoimalla kristillinen selitys maailmasta kausaalisuhteisesti maan päälle yhteiskuntamalliksi. Näin saadaan rakenne, jossa ylempi isä hallitsee hyvää tarkoittaen maailmaa alemman poikansa ja hänen kauttaan kertomansa totuuden avulla. Oleellisesti tämän muotoinen on autoritaarinen yhteiskuntarakenne, jossa isä on ylin tuomari ja määrääjä, jossa pojalla on poikia eli apujoukkoja, joiden avulla hän suorittaa isänsä tahdon mukaisen määräilemisen ja jossa he alistavat tietonsa kautta hallitsemiensa välineiden voimalla muuta maailmaa isän tahdon ja tiedon mukaan paremmaksi maailmaksi.

Tämähän on tavallisen diktatorisen organisaation perusrakenne, joka voi käytännössä vallita niin uskonnollisissa, poliittisissa kuin taloudellisissakin yksiköissä. Syy- ja seuraussuhteen mukaan on välttämätöntä, että jumala on kussakin näistä aina ylhäällä, viisaamman, vahvemman ja rikkaamman puolella. Tällaisen jumalan tahdolle tärkeitä ovat pappien sanat, esivallan määräykset ja omistajien ohjeet: niitä on seurattava ja mieluummin kyselemättä. Autoritaarinen rakenne, jossa yksi olemus on aina ja joka asiassa oikeassa, on paitsi kasvava myös säilyttävä. Se kehittyy vain pienin (järjestyksellisin) edistysaskelin ja vastustaa suuria (sattumanvaraisia) uudistuksia. Näinhän paavit ovat vastustaneet reformisteja, aateliset tasavaltalaisia ja kapitalistit sosialisteja.

Tämä on se uskonnollinen näkemystapa, joka on vallitsevana aina kun usko kiinnittyy johonkin vanhaan, tiedettyyn totuuteen ja siitä tehdään (materiaalisen) kausaalisia johtopäätöksiä. Tästä mallista ei löydy koskaan sellaista selitystä, jonka mukaan uuden totuuden syntyminen olisi kehitystä ja yhteiskunnallinen tasa-arvoistuminen olisi hyväksi.

Mielekkään mallin puolelta katsottuna tällainen rakenne on hyvä ja kehittyvä vain, jos sen syvimpään perustaan kuuluu rakennemuoto, jonka mukaan uusien uskonrakenteiden syntyminen on mahdollista huolimatta siitä, että vanhaakin pyritään säilyttämään. Vanhan uskon ja totuuden on osattava aika ajoin antaa periksi uudelle ja laajemmalle uskolle ja totuudelle. Uuden uskon syntyminen on edistystä, koska se merkitsee keskimäärin tiedon rakenteen laajenemista.

Kristillisen kulttuurin menestyminen voidaan tulkita näin. Kristillinen sanoma nähdään kenttämallina, jossa Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat jokaisessa hetkessä, jokaisessa paikassa ja jokaisessa henkilössä vaikuttavia ominaisuuksia. Ensisijaista on tällaisten muotojen olemassaolo kaikkialla ja se, että niillä on uusia rakenteita synnyttävä ja mielekkyyttä kasvattava vuorovaikutus. Silloin kristillisyydessä on oleellista Jeesuksen syntymisen ja olemisen muoto siinä uskonnollisessa kentässä, joka kaksi tuhatta vuotta sitten vaikutti maailmassa – ja tärkeää on senmuotoinen vaikuttaminen minkä hyvänsä ajan uskonnollisessa kentässä. Näin nähtynä Jeesus syntyi osana hajallaan olevaa uudistavaa liikettä yhteiskunnallisesti alhaalta opettamaan sen ajan uskonnolliselle ylimystölle samaa vanhaa uskontoa, mutta kertalukua syvempänä ja laajempana, mielekkäämpänä uskonnollisuutena. Jeesus kasvoi vanhasta uskonnollisesta perinteestä, mutta synnytti uuden uskonnon. Siten syntyi tai ainakin vahvistui malli uuden uskon ja tiedon syntymästä.

Näin ajatellen ei ole tärkeintä seurata opetuksen sanoja vaan opettamisen muotoa. Siinä on avain uuteen maailmaan. Pyhän Hengen toiminta ei ilmene ensisijaisesti ylhäältä alas annetuissa syysuhteisissa määräyksissä vaan sinä kentän ominaisuutena, joka synnyttää uusia, entistä mielekkäämpiä eli vähemmän valtaa sisältäviä ja voimaa tarvitsevia määräysrakenteita. Mielekkäimpiä kristittyjä eivät ole ne, jotka puolustavat ylhäältä päin olemassa olevaa valtarakennetta vaan ne, jotka etsivät alhaalta päin laajempaa ja syvempää, “tasa-arvoisempaa” tapaa uskoa, ja muuttaa maailmaa.

Ensimmäinen suurempi edistysaskel Jeesuksen jälkeen oli tämän selityksen mukaan filioque-lisäys, joka virallistettiin läntisen kirkon kannaksi vuonna 1054 huolimatta siitä, että se merkitsi yhtenäisen opin loppua ja osaltaan sinetöi Idän ja Lännen kirkkojen eron. Sen mukaan Pyhä Henki lähtee sekä Isästä että Pojasta, kun itäisessä opissa pysyttiin kannassa, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee vain Isästä. Tämän pieneltä näyttävän eron suuri merkitys selittyy sillä, että “Ja Pojasta” -malli on rakenteeltaan ja määräyssuhteiltaan tasa-arvoisempi. Se on vähemmän kausaalinen ja siten mielekkäämpi; kyseisen uskonmallin käytäntöön realisointihan merkitsee pojalle yhtä suurta vaikutusvaltaa kuin isällekin.

Tämän mallin hyväksyminen loikin mahdollisuuden seuraavalle suurelle askeleelle, joka oli “pojan” eli reformoidun kirkon syntyminen ja eroaminen “isästä” eli paavinkirkosta. Näin alkujaan vain opillinen filioque-lisäys toteutui hyvin merkittävällä tavalla myös käytännössä.

Tähän tapahtumaan liittyvät muutokset olivat vallankumouksellisia siitä syystä, että uusi oppi kielsi “isän” ehdottoman auktoriteetin ja korvasi sen laajemmalla “isän ja pojan” totuudella. Raamatussa esitetty totuus ei ollut enää pelkästään kenenkään (katolisen) papin tulkinnan mukainen vaan periaatteessa jokaisella uskovalla oli “lupa” tulkita sitä oman uskonsa mukaan, mutta kuitenkin jollain tavalla samassa rakenteessa pysyen. Tämän tapahtuman edistyksellisyydelle oli olennaista, että näin syntyi mahdollisuus luoda useita “poikia” eli keskenään järjestymättömiä reformoituja kirkkoja, jolloin kokonaisuuden järjestyksellisyys väheni.

Samalla kun uskonpuhdistus realisoi käytäntöön satoja vuosia vanhan uskonmallin, jonka mukaan poika on yhtä vaikuttava kuin isäkin, se loi uuden teoreettisen opin, jonka mukaan jokaisen henkilön käytännön teot ovat yhtä oikeassa. Ihminen – mies tai nainen, pappi tai maallikko – pelastuu yksin uskosta ja armosta. Teoriassa tämä protestanttinen periaate merkitsee sitä, ettei millään ihmisten välisessä käytännössä ja materiaalisesti osoitettavilla syy- ja seuraussuhteilla ole merkitystä ihmisten kristilliselle hyvyydelle tai huonoudelle; kenelläkään ei ole kristillistä valtaa määrätä muita, sitä mihin heidän tulisi uskoa, miten heidän tulisi keskenään järjestyä tai miten heidän tulisi käytännössä toimia, jotta he olisivat “otollisia Jumalalle”. Riittää, että uskon rakenteessa ovat mukana Isä, Poika ja Pyhä Henki; jokainen voi uskoa niiden olemuksiin tai myös olemattomuuksiin halunsa mukaan, ja se on kristillistä riippumatta muiden kristittyjen mielipiteistä. (Niinpä käsitteistö uskonto–politiikka–talouselämä on selvästi tulkittavissa Isä–Poika–Pyhä Henki -mallin mukaiseksi rakenteeksi. Tuskin esitettyä ratkaisua olisi ollut mahdollista löytää muunlaiselle uskonnolle rakentuneessa kulttuurissa.)

Jos tämän kirjan ideologialle annetaan kristillisen opetuksen sisältö – mikä voidaan hyvin tehdä, onhan se syntynyt hyvin luterilaisessa maassa kristillisen ajattelun perinteestä tarkoituksena opettaa ihmisille uusia asioita – niin sen mukaan kristillisen uskon merkitys perustuu kenttämalliin eikä syy- ja seuraussuhteiseen malliin.

Mielekästä ja kehitystä eteenpäin vievää kristillisyydessä on ollut ja jatkuvasti on se, että sen opin perusmuotoon ja perinteeseen kuuluu uusia uskonrakenteita synnyttävä vallankumouksellisuus niin, että vanhan ja uuden välille tulee isä–poika-suhde, jossa poika kasvaa laajemmaksi ja vahvemmaksi kuin isä. Näinhän kävi alkujaan kristittyjen uskon suhteessa juutalaisten uskoon ja myöhemmin läntisten katolisten suhteessa vanhaan yhtenäiseen uskoon ja protestanttien suhteessa katolisiin.

Kausaalisuhteisella mallilla ei sen sijaan ole mitään uskonnollista arvoa, sillä sehän on tiedon malli, ei uskon. Mitä erinomaista siinä on, että uskoo sen olevan oikein, että pappi tietää totuuden paremmin kuin maallikko, että ylempi määrää alempaa, että vahva alistaa heikon ja että rikas ostaa köyhän. Tämänhän tietävät kaikki ja näin tapahtuu jokaisessa yhteiskunnassa riippumatta siitä, mihin niissä uskotaan.

Uskon arvo ja merkitys on siinä, että vain sen avulla voidaan nähdä ratkaisu, joka on kussakin yhteiskunnassa vallitsevan tiedon rakenteen kausaalisuhteiden ulkopuolella ja jonka ratkaisun mukaan voidaan vapautua yhteiskunnan kehitykselle esteeksi käyneistä vanhoista valtarakenteista ja luoda uusi, tasa-arvoisempiin suhteisiin perustuva oppi ja yhteiskuntajärjestelmä.

Marxilainen maailmankuva

Marxilainen ideologia nojaa ajatusmalliin, jota sanotaan dialektiseksi materialismiksi. Sen mukainen maailmankuva on eräässä suhteessa hyvin samanlainen kuin tässä kirjassa esitetyn mielekkyyden ideologian ja tämän mukaan tulkitun kristillisyyden maailmankuva. Näiden kaikkien mukaan maailma on jatkuvan kehittymisen alaisena ja kehitykselle oleellisia ovat perinpohjaiset uudistumiset. Marxilaisuudessahan vallankumouksia sanotaan historian lokomotiiveiksi.

Marxilaisessa mallissa kehityksen ajatellaan tapahtuvan teesin ja antiteesin vallankumouksellisesta kohtaamisesta niin, että seurauksena on synteesi, joka on edistyksellisempi asia kuin ne, joiden vastakkaisuudesta se saatiin. Kehitys etenee jollain tavalla kieltämisen ja kieltämisen kieltämisen kautta.

Jos dialektiikka ymmärretään materialistisesti, kuten marxilaisessa opissa tehdään, teesi ja antiteesi on myös tulkittava materialistisesti. Ne ovat silloin aineellisia, vastakkaisia voimia, joiden yhteenotosta ihmisten materiaalisen kehityksen ajatellaan pakosta kehittyvän, niin että parempi eli vahvempi voittaa. Marxilaisuudesta katsottuna maailmaa ei ohjaa jumala eikä mikään muukaan “henkinen”, mielekäs ominaisuus vaan materian ominaisuudet.

Jos halutaan muuttaa yhteiskunta edistyksellisemmäksi, on saatava aikaan vastakkainasettelu ja väkivalloin kiellettävä hallitseva luokka, jossa ihmisten suhde materiaan on kehittymättömämpi. Ollakseen oikea ja hyvä vallankumouksen on oltava materiaalinen ja väkivaltainen. Sosialistisen vallankumouksen yhteydessä teoriaan on kuitenkin otettava kiusallinen lisä, proletariaatin diktatuuri, joka on välttämätön välivaihe siirryttäessä päämääräyhteiskuntaan, kommunismiin, jossa tuotantovälineet omistetaan yhteisesti, kukaan ei riistä taloudellisesti toista ja jossa ihmisten poliittinen valta häviää olemasta ja valtiot kuoleutuvat.

Proletariaatin diktatuuri on kiusallinen siksi, ettei teoria sisällä selitystä sille, kuinka proletariaatin diktatuurin hallitsemasta sosialismista siirrytään todelliseen kommunismiin ja valtion kuoleutumiseen. Tätä ongelmaa ei voida ratkaista materialistisista lähtökohdista siitä periaatteellisesta syystä, että kuoleutuminen, itsestään tapahtuminen ei ole materialistinen käsite, kuten kuolettaminen, tappaminen.

Vaikka marxilainen teoria onkin omasta näkökulmastaan katsottuna oikea proletariaatin diktatuurin valtaan asti, siitä eteenpäin se on käyttökelvoton, katsoi sitä mistä suunnasta hyvänsä. Kommunistiseen yhteiskuntaan siirtyminen ei ole realistinen dialektista materialismia noudattaen sen enempää teoriassa kuin käytännössäkään.

Jotta tästä umpikujasta päästäisiin edes teoriassa eteenpäin, on luovuttava joko materialismista tai dialektiikasta. Jos luovutaan dialektiikasta, ei ole olemassa mitään marxilaisen mallin mukaista menetelmää muutoksen aikaansaamiseksi ja joudutaan luopumaan paitsi marxilaisuudesta niin myös muutoksesta. On siis luovuttava “vulgaari-materialismista”, utopistisesta materialismista.

Kun vahvempaa käytännöllistä materiaalista valtaa ei voida kieltää heikommalla vallalla, materiaalisen lähtökohdan dialektinen kieltäminen suoritetaan jo ajatuksen tasolla – käytännön tasolla materialismista ei tietenkään tarvitse luopua, koska käytäntö on aina nimenomaan materialistista.

Tämä tehdään niin, ettei ajatella syysuhteisen, materiaalisen ristiriidan olevan kehityksen ensimmäinen “tekijä” vaan vain ensimmäinen käytännön mitattavuus, “tulos”. Pelkästä tyhjyydestä alkaen ja lukuja esimerkkinä käyttäen ensin on “yksi”, toiseksi on “yksi plus yksi on kaksi” ja kolmanneksi on “kaksi on suurempi kuin yksi”. Kun näiden olemuksien sisältöjä tarkastellaan, ensimmäisessä ei ole mitään selittävää suhdetta mihinkään, koska muuta ei ole; se on täysin epämateriaalinen olemus. Toinen olemus ilmentää samanlaisuutta ja sen (epämateriaalista) kasvamista. Vasta kolmas olemus sisältää mitattavan suhteen, materiaalisen totuuden ja siihen kuuluvan erilaisuuden, ristiriidan: teesin ja antiteesin. Ensin on jotain, sitten on suhde ja vasta kolmanneksi on mitattavuus.

Tässä dialektiikka nähdään niin, että kierros alkaa synteesistä, koska sille ei ole materiaalista syytä eli selitettyä syntymää. Syntyneessä synteesissä on ensisijaisesti merkittävää sen olemassaolo, toiseksi merkittävää on samanlaisten synteesien samanlaisuus ja vasta kolmanneksi merkittävä ominaisuus synteeseillä on erilaisuus, joidenkin kohtien vastakkaisuus: teesin ja antiteesin anti-osuus ja sen kausaalisuhteinen materialistisuus.

Teesin ja antiteesin välinen samanlaisuus on uuden materiaalisen rakenteen syntymisen eli kokonaisuuden kehityksen kannalta ensisijaisempi kuin niiden ristiriita, koska samanlaisuuksien vastakkaisuutta yhdistää materiaalinen side, jollaista ei ole kummankaan näistä ja synteesin välillä. Kehitystä eteenpäin vievä synteesi on uuden alku, joka syntyy kausaalisesti aikaansaamattomaksi erilaisuudeksi teesin ja antiteesin samanlaisuuteen.

Tällä dialektisen materialismin tulkinnalla päädytään sellaisiin mielekkyydestä lähteviin ja mielekkyyttä kasvattaviin ajatuksiin, joiden mukaan vallan ja valtion kuoleutumisen ongelma on ratkaistavissa.

Valaisen asiaa esimerkillä: missä hyvänsä on olemassa kilpailu tai taistelu, siellä kokonaiskehityksen kannalta merkittävintä on vastakkainasettelusta huolimatta kilvan yhdistävä ominaisuus. Se että kilpailu käydään samasta asiasta ja jollakin tavalla samanlaisin välinein. Kilpailijoiden keskinäinen ristiriita on kokonaisuuteen nähden vähäisempi kuin kilpailijoiden ja kilpailun ulkopuolella olevien ristiriita.

Kun esimerkiksi urheilukilpailussa osapuolet kilpailevat toisiaan vastaan, he ovat toisilleen läheisempiä kuin katsojille ja vielä kaukaisempia he ovat niille, joita koko kilpailu ei kiinnosta. Käytäntö vahvistaa tämän näkemyksen varsin selvästi. Paljon toisiaan vastaan kilpailevista urheilijoista tulee usein jopa ystäviä. Katsojia yritetään miellyttää, koska he maksavat lystin. Urheilijoiden kannalta turhimpia ja heidän eduilleen vastakkaisimpia ovat ne, joita koko urheilu ei kiinnosta. Kauemmaksi mentäessä materiaaliset siteet heikkenevät: Kilpailu tapahtuu mitattavasti, kun urheilijat voivat syy- ja seuraussuhteisesti vaikuttaa tulokseen, katsojiin nähden heillä on käytettävissään vain poliittisia keinoja, samanhenkisyyttä, mutta niihin nähden, joita asia ei kiinnosta, koko pelaajien aherrus on irrallista ja tyhjää.

Samanlaisena tilanne voidaan nähdä vaikkapa demokraattisessa politiikassa, jossa puolueet kilpailevat vallasta. Vastakkaistenkin puolueiden johtavat poliitikot tuntevat yhteenkuuluvuutta lähinnä toisiinsa, sitten äänestäjiinsä ja kaikkien poliitikkojen mielestä kaukaisempia ja vaarallisimpia ovat ne, joille politiikka on samantekevää ja jotka eivät äänestä.

Myös kapitalistisessa taloudessa, jossa yritykset kilpailevat keskenään voitosta, voidaan nähdä sama ilmiö. Samalla alalla kilpaileville yrityksille tärkein tavoite ei ole kilpailun kovuudesta huolimatta toisten kilpailijoiden nujertaminen vaan koko alan kasvu. Tuotteiden ostajia on saatava enemmän. Todella vaarallisia eivät ole kilpailijat vaan ne kuluttajat, jotka eivät välitä hankkia kilpailtavan alan tuotteita.

Kehityksen kannalta vielä tärkeämpää kuin kilpailun yhdistävä olemus on kuitenkin se, että kilpailua yleensä syntyy: että syntyy uusia oppeja, lajeja, joista voidaan kilpailla. Ja nämä syntymät tapahtuvat olemassa olevien kilpailujen ulkopuolelta, niiden tuloksista riippumatta. Vallankumouksellinen tulos ei siis synny käydyn kilpailun materialistisesta voittamisesta, vaan se syntyy kilpaileville pyrkimyksille sattumanvaraisten tapahtumien kautta: se syntyy vanhalle kilpailulle välinpitämättömien ihmisten kautta, koska heidän mielensä on avoin uudelle. Vallankumous on uusissa ajatuksissa, jotka syntyvät sattumalta olemassa olevasta materiaalisesta tilanteesta ja jotka ajatukset sitten kasvavat ja leviävät ihmisten noudattamaan käytäntöön.

Kriisin merkitys kiertokulussa

Näiden esimerkkien jälkeen, jotka ilmentävät hyvin sitä, millä tavalla syvempi ja laajempi ajattelutapa pitää varsin vastakkaisiksikin toisensa arvioimia ajatusmalleja merkityksellisimmiltä ominaisuuksiltaan samanlaisina, voidaan jatkaa kolmiulotteisen mallin kehittelyä.

Muodon kasvaminen ymmärretään siis kolmiulotteiseksi: ensin on syntymä sattuman kautta uudeksi, toiseksi on laajeneminen itseään monistamalla ja kolmanneksi on kasvaminen sisällyttämällä vieraita muotoja omiksi.

Tietyllä muodolla on kuitenkin äärirajansa, mittansa, jota suuremmaksi se ei kasva muiden muotojen vaikutuskentässä. Mitä suuremmaksi muoto kasvaa sitä laajemmin sen on kasvaakseen vuorovaikutettava siihen nähden jollain tavalla erimuotoisen, ristiriitaisen ympäristön kanssa. Tämä merkitsee muodon kasvamisen ohella sen ja sen ympäristön välisten ristiriitojen lisääntymistä. Kun näiden ristiriitojen hajottava voima käy yhtä suureksi kuin muotoa koossa pitävä yhtenäistävä voima, muodon kasvu loppuu ja joudutaan epämääräiseen, hallitsemattomaan tilanteeseen, jota tässä kutsutaan kriisiksi ja joka esitetyssä kiertokulussa muodostaa sattumanvaraisen tilanteen uuden muodon syntymisen mahdollistamiseksi.

Tavallisten fyysisten rakenteiden ja kolmiulotteisen avaruuden käsittein tämä on hyvin tunnettua: kun mikä hyvänsä rakenne kasvaa riittävän suureksi, se luhistuu jollain tavalla ja muuttaa muotoaan tämän avaruuden suhteen. Esimerkiksi pystyssä seisovaa tornia ei voida kasvattaa samanmuotoisena rakenteena mielivaltaisen suureksi vaan jossain koossa sen ja ympäristön välinen ristiriita tulee yhtä vaikuttavaksi kuin sen sisäinen yhtenäisyys ja siitä suuremmaksi yritettäessä torni luhistuu ja muotoutuu matalammaksi kasaksi. Tornin kuormitus eli painovoimarasitus kasvaa sen mitan kolmanteen potenssiin, kun tornin lujuus kasvaa vain toiseen potenssiin.

Niin pitkälle kuin tällaisia asioita tiedetään, osataan tämä ilmiö ottaa suunnittelussa huomioon ja rakentaa vain niin isoja torneja kuin on turvallista niiden kriittisiin kokoihin eli kriisialueisiin nähden.

Myös rakenteita rakentavilla olennoilla on raja oman rakentamisensa suhteen, mikä johtuu siitä, että rakentamista koskeva tietokin on jonkin muotoista. Tietyn muotoisella tiedolla on maksimikokonsa ja sen mukaisen tiedon kasvattaminen ja käyttäminen sen pätevyysalueen yli johtaa ristiriitoihin ja kriiseihin. Tiede kehittyy ja laajenee oman traditionsa (muotonsa) mukaan selitettyjen havaintojen pitäessä sitä koossa ja selittämättömien havaintojen rasittaessa sen rakennetta. Tiedon kasvaessa sen ymmärtämien asioiden ala laajenee, mutta myös sen tiedostamien, mutta ymmärtämättömien ilmiöiden ala laajenee ja vielä voimakkaammin, koska tieto luo yhteyksiä lisäulottuvuuteen, sen ulkopuolella olevaan, sattumanvaraiseen maailmaan.

Erilaisten tietojen välinen “ristiriitatilavuus” laajenee, kun tiede luo yhteyksiä yhä laajempaan tuntemattomaan, josta tulee yhä useampia ja merkittävämpiä havaintoja, jotka eivät enää selity kyseisen tieteen sisäisestä “selityspinta-alasta”. Jossain vaiheessa joudutaan sitten tieteen tai sen alueen kriisiin, joka ratkeaa vasta uudella tavalla ja alusta asti laajemmin rakentuvan tieteen avulla.

Jo esitettynä esimerkkinä tästä on se klassisen fysiikan kriisi, joka syntyy siitä, ettei sen muotoisia päättelysääntöjä voida soveltaa rakenteisiin, joiden nopeus on kasvanut erittäin suureksi. Käytäntöön kriisi tuli, kun vanhan tieteen keinoin päästiin havaintoihin, joita sen mukaan ei enää voitu selittää. Ratkaisuna oli vanhan tieteen täydellisyyden luhistuminen ja laajemmin tasa-arvoiselle (ei erityisiä kiintopisteitä sisältävälle) perustalle rakentuva uusi tiede, jonka osaksi vanha tieto sitten jäi.

On huomattava, ettei tällaiseen tulkintaan päästä ajattelemalla, että maailma ja sen fyysiset ilmiöt ovat täydellisiä, mutta niitä kuvaava tieto on puutteellista vaikka jatkuvasti täydellistyvää. Vaan on ajateltava, että sekä maailman että tieteen ilmiöt ovat periaatteessa samanlaisia itseään kasvattavia ilmiöitä, joiden kullakin muodolla on maksimikokonsa. Tieto on todellisuutta muuttavaa todellisuutta niin kuin tuli ja vesikin, se on tavallaan tasa-arvoinen tietämänsä maailman kanssa.

Sen merkitys, että tieto muuttaa kohdettaan, ei näy niinkään tutkittaessa fyysisten ilmiöiden tapahtumia – vaikkakin oma arvioni on, että sillä tulee olemaan käyttöä tulevien ristiriitojen selittämisessä myös tällä alueella. Kun tutkittavien ilmiöiden mielekkyys kasvaa suureksi, kyseinen ajattelurakenteen laajennus on kuitenkin välttämätön, kuten jo edellä on todettu. Muuten ei voida edes teoriassa ratkaista niitä ristiriitoja, jotka ilmenevät siinä, etteivät ihmisten oikeiksi ja järkeviksi “tietämät” asiat ulotu yhteiskuntien käytäntöön vaan niiden ja käytännön ristiriita vain kasvaa.

Kun esimerkeiksi otetaan tässä käsitelty aseistuksen lisääntymisen ja luonnon kuormituksen kasvun ongelma, voidaan sanoa nykyisen käytännön vastaavan täysin sellaisen tornin rakentamista, jota vain rakennetaan samanmuotoisena yhä suuremmaksi ja suuremmaksi aavistaen, että joskus se romahtaa, mutta tietämättä koska ja mistä erityisestä syystä ja mitä asialle voitaisiin tehdä.
Yhteiskunnallisen “tornin” koon “rajoittamisen” ongelmaan päästään kiinni vasta, kun jollain tavalla voidaan “tietää”, millä tavalla yhteiskunnan rakenne joutuu kriisiin. Tälle asialle ei kuitenkaan ole olemassa vanhasta yhteiskunnallisesta tiedosta saatavaa syysuhteista selitystä, koska se kuuluu itse “torniin”. On käytettävä laajempaa kenttämallia ja analogisia, muodon avulla ymmärrettäviä selityksiä. Lähin lähtökohta on silloin olettaa, että kaikki kriisit ovat periaatteessa samanlaisia. Juuri niin tässä kirjassa on tehty: niin fyysinen kuin psyykkinenkin kriisi on kasvun loppumiseen sisältyvä epäjärjestyksen, sattumanvaraisuuden tila, joka antaa tilaa uuden muodon syntymiselle ja kasvulle. Silloin edellä esitettyjä analogioita käyttäen ratkaisu on yksinkertainen: yhteiskunnallinen kriisi on aina rakenteellinen ja seuraus yhteiskunnallisen tiedon rakenteen kriisistä.

Kriisi syntyy siitä, että perustavien käytäntöjen ja lakien mukaan yhteiskuntaa rakennettaessa seuraa syysuhteisesti niin paljon niiden mukaisia eli muotoisia muita käytäntöjä ja lakeja ja niiden syysuhteisina seurauksina niin paljon sen järjestyksen muotoista yhteiskunnallista toimintaa, että se kasvattaa yhteiskunnallisen “tornin” kriittiseen kokoon, jossa tämän “tornin” sisäinen täydellisyys ei enää vastaa sen ulkoista oikeutusta.

Tämä voidaan ymmärtää niin, että yhteiskunnallisen tiedon rakenne kasvattaa väistämättä ajan kuluessa ja sattumalta sillä tavalla laajemmin maailmaan suhtautuvia ihmisiä, ettei heidän toimintansa enää selity vanhan järjestyksen sisältämän tiedon avulla. He kasvavat ulos siitä yhteisestä mielestä ja tiedosta, jolla heidät saataisiin tämän järjestyksen piiriin. Lisääntyvä ohjaus parempaan ja jokaisen ihmisen järjestelmällinen huomioiminenkaan ei auta, koska ongelmana on juuri ohjaus ja järjestelmällisyys. Seurauksena on yksityisten, sattumanvaraisten ihmisten lisääntyvä joutuminen järjestelmän rasitukseksi, kunnes järjestelmä romahtaa.

Tulevasta yhteiskunnan fyysisestä kriisistä ei siis ole muuta tietoa kuin se, että sitä edeltää yhteiskunnallisen tiedon kriisi. Ihmisten materiaalisen syysuhteisesti ymmärtävään tietoisuuteen ilmestyy uhka (työttömyys, ydinsota, luonnon tuhoutuminen), jonka välttämiseksi mikään yhteiskunnan tietojärjestelmä ei osaa esittää ratkaisua, joka samalla kestäisi tämän saman järjestelmän tietämän yhteiskunnallisen todellisuuden kritiikin. Kun tällaiseen tilanteeseen on tultu, kriisiä ei voida estää.

Tilanteeseen on kuitenkin erilaisia ratkaisuja: alkeellisia fyysisiä ratkaisuja ja kehittyneitä mielekkäitä ratkaisuja. Kun tornia rakennetaan, alkeellinen ja hidas tapa kehittyä on rakentaa se niin suureksi, että se romahtaa ja “oppia” näin yrityksen ja erehdyksen kautta. Kehittyneempi ja nopeampi tapa on se, että erilaisia olemassa olevia tietoja yhdistetään ja teoreettisesti päätellään etukäteen, millaista rakennetta suurempaan torniin on käytettävä. Edellisessä tavassa kriisi ulottuu fyysiseen maailmaan hävittäen sen “huonoja” rakenteita, jälkimmäisessä tapauksessa siirryttäessä tietoisesti erilaisesta rakenteesta toiseen kriisi on tiedon kriisi: vanhan tiedon mukaan rakentuvaa tornia ei voida rakentaa korkeammaksi, mutta on olemassa uusi tieto, jota käyttämällä voidaan rakentaa suurempia torneja.

Nämä kaksi mahdollisuutta ovat olemassa myös nykyisiä jälkiteollisia, työttömyyden, terrorismin ja luonnon saastumisen uhkaamia yhteiskuntia – ja myös kansojen yhteisöä – rakennettaessa. Yhteiskuntien rakentamista voidaan jatkaa tiedettyjen suunnitelmien eli yhteiskuntien nykyisten perussääntöjen mukaan ja päätyä epäilemättä hyvin fyysisiin kriiseihin ja kenties totaaliin luhistumiseen. Mielekkäämpikin ratkaisu on mahdollinen. Siinä yhteiskunnallisen tiedon rakentamisen malli uusitaan odottamatta fyysistä katastrofia; siinä muutetaan niitä lakeja, joiden mukaan päätetään se, mikä on käytännössä yhteiskunnallisesti oikein jo ennen kuin muutokselle ilmaantuu fyysisesti pakottavaa syytä.

Oleellista on siis yhteiskunnallisia päätöksiä muodostavan rakenteen muuttaminen paremmaksi, ei näiden päätösten “hyvyys” sinänsä. Tämä merkitsee väistämättä muutosta yhteiskunnan perustuslakeihin, niihin sääntöihin, joiden mukaan muut lait ja käytäntöä koskevat päätökset muodostuvat. Koko yhteiskuntajärjestelmä on muutettava.

Paremmuuden suunta määräytyy silloin niin, että parempi on sellainen yhteiskuntajärjestelmä, joka ei rakenteellisesti ole niin altis joutumaan fyysisiin kriiseihin kuin aikaisempi rakenne. Uuden järjestelmän toiminnallisen muodon on oltava kevyempi eli vähemmän järjestynyt kuin vanhan järjestelmän. Mikä toisin päin sanottuna tarkoittaa sitä, että uudessa järjestelmässä sattumalla on oltava rakenteellisesti merkittävämpi asema kuin vanhassa järjestelmässä.

Nykyisen yhteiskuntajärjestelmän kriisi

Entä mitä tämä muotojen kolmiulotteisesta kiertokulusta ja kehittymisestä seuraava tulos merkitsee tämänhetkisessä maailmassa?

Nykyään niin läntisten kuin itäistenkin yhteiskuntajärjestelmien rakenteet perustuvat, kuten edellä on todettu, sellaisiin ajatuksiin, että toisaalta “oikea” tieto annetaan ylhäältä ja toisaalta kehitystä ohjaavat materiaaliset kausaalisuhteet.

Käytännössä tällainen selitys johtaa sellaiseen yhteiskuntarakenteeseen, joka toimii “oikean” asian puolesta määrätietoisesti, fyysistä voimaa käyttäen ja sattumaa karttaen. Niin diktatuurien kuin demokratioidenkin perustuslait samoin kuin kapitalismin ja sosialismin perussäännöt ovat sellaisia, että kaikki asiat tapahtuvat mahdollisimman syy- ja seuraussuhteisesti. Diktaattori, enemmistö, kapitalisti tai yhteiskunta on välttämättömästi oikeassa; sen määräämiä ohjeita on fyysisen pakon mukaan käytännössä noudatettava, jolloin koko yhteiskuntarakennetta (tornia) kasvatetaan materiaalisia vaivoja kaihtamatta samanmuotoisena seuraussuhteiden verkkona mahdollisimman suureksi yksiköksi.

Tällainen kasvuideologinen yhteiskuntarakenne joutuu kuitenkin ajan mittaan – jos sen rakentamista jatketaan – hyvin fyysiseen kriisiin, koska se ei sisällä itsessään mitään omaa kokoaan rajoittavaa mekanismia.

Käytännössähän tilanne on se, että “oikeita” päämääriä on syntynyt useita ja niiden ympärille on muodostunut samanmuotoisia, mutta materiaalisessa kasvussa kilpailevia yhteiskuntia. Kehitys ja kasvu etenevät silloin hyvin niin kauan kuin kunkin yhteiskunnan uhat ovat erityisiä, muiden yhteiskuntien vastustuksesta johtuvia. Mutta kun kokonaistilanne kehittyy sellaiseksi, että uhka kasvaa yhteiseksi, yleiseksi, tilanne muuttuu. Tässä totaalin uhan vaiheessa edellä esitetyillä tavoilla järjestyneillä yhteiskunnilla ei ole yhdessä eikä erikseen mitään keinoa estää ylikasvu ja luhistuminen. Koko kenttä on sellainen, että ylikasvuakin pyritään vastustamaan kasvulla ja kaikkialla uskotaan ylhäältä eli omalta puolelta annettujen rajoittavien fyysisten pakkojen vaikutukseen. Niinpä kaikkialla pyritään yhä suurempaan materiaaliseen kasvuun ja määräysvoimaan, kunnes sen yhteinen riittävyys ilmenee koko “tornin” romahtamisena.

On huomattava, että syy- ja seuraussuhteisessa mallissa ei todellisuudessa ole mitään sellaista kuin kokemuksesta oppiminen: uuden asian oppiminen vaatii aina pistäytymisen epämääräisyydessä, kriisissä. Sen takia nykyisissä yhteiskuntajärjestelmissä pysyen totaalin kriisin välttäminen voidaan “oppia” vain sen kokemisen kautta. Ajatus siitä, että voitaisiin pysyä nykyisissä yhteiskuntajärjestelmissä ja pienemmistä kokemuksista oppia välttämään suurempi romahtaminen, on täysin utopistinen. Käytännössä huonoistakaan kokemuksista ei itse tarvitse sen suuremmin välittää, koska kausaalisuhteisen mallin mukaan huonojen kokemusten syyt voidaan ja on edullista selittää muiden aiheuttamiksi. Kenttämallissa tämä ei ole mahdollista.

Jos halutaan välttää totaali fyysinen kriisi, on läpikäytävä totaali tiedollinen kriisi. Kun diktatoriselle, nykydemokraattiselle ja kapitalistissosialistiselle yhteiskuntajärjestykselle yritetään tietoisesti etsiä parempaa, suuremman koon kestävää rakennetta, päädytään näille päinvastaiseen yhteiskunnallisen tiedon järjestelmään. Se rakentuu alhaalta, tavallisten kansalaisten yksilöllisistä mielipiteistä, joita ei alisteta paremman tiedon tai enemmistön tiedon alle. Tällä tavalla rakentuvasta “tornista” saadaan suurempi ja kehittyneempi, koska se on järjestymättömämpi: se rakentuu pienemmistä, kevyemmistä ja nopeammin maailmaan reagoivista tiedoista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s